Rip törmää odottamattomiin ongelmiin

Nyt jo näin lämmin. Tähän aikaan aamusta on tämä katuosuus parhaimmillaan. Talojen seinät kylpevät valossa. Auringonsäteet keimailevat autojen puskureissa, ujuttautuvat häpeilemättömästi sisään avonaisista ikkunoista, valaisevat kodit, saavat ärtyneet ihmiset hyräilemään ja häkkilinnut laulamaan kilpaa puistikon varpusten kanssa. Valo hieroo keltaiseksi rapattua seinää saaden sen näyttämään rasvaiselta munakkaalta, maasta nousee kuivuneen viemärin lemu ja lämpimän asvaltin tuoksu. Puistikon penkiltä kuuluu korkin naksahdus, sitten tutut rasahdukset. Muutama minuutti vielä, vain vähän aikaa enää, mutta kuitenkin sen verran, että ehtii nostaa keittiöjakkaran kadulle ja istahtaa, kaivaa farkkujen taskusta bensasytyttimen ja rintataskusta savukkeen, tämän kaiken hän tekee täyden kahvimukin kanssa taiteillen, näennäisen rentona, hetki aikaa rentoutua, tämän hän on lukenut lehdestä. Tähän hän vielä tulee laittamaan terassin, jos saa luvan. Pelkästään aamiaisen ajaksi, se on selvää, siksi kunnes aurinko kääntää kadun tälle puolelle selkänsä. Muutama pöytä ja ainoastaan kaksinkertainen määrä tuoleja, että ohi pääsee kulkemaan, ettei kukaan pääse valittamaan. Ei tässä mitenkään vilkas liikenne ole, jalankulkijat tuntee melkein jokaisen, jollei nimeltä niin tavoilta, tämä on kuitenkin kadun loppupää, täältä joko lähdetään tai tänne palataan, läpikulkumatkalla ei olla koskaan, ja jos sellaista yritetään, poiketaan välttämättä hänen baariinsa. Nämä perusteet hän on pitänyt takataskussaan viikkokausia. Terassi olisi helposti purettava, nostettavissa sisälle ne harvat tuolit ja pöydät, tai sitten jos häntä todella kuunnellaan, ne voidaan siirtää auringon perässä kadun toiselle puolelle. Hän voi sen aina aamulla pystyttää tai kuka vain, ei ole vaativa homma, joku muu kattaisi ja tarjoilisi, hän rakentaisi ja purkaisi ja olisi aina saatavilla jos tulisi ongelmia, mutta tarjottimeen hän ei suoraan sanoen halua enää koskaan elämässään tarttua. Aamupäivisin tarjoiltaisiin kahvia ja croissanteja, niin hän on suunnitellut, ei missään tapauksessa lihapiirakkaa eikä olutta, tähän hän ei missään nimessä lähde, tätä hän ei aio ehdottaa vaikka tietää hyvin kuten hänen kuulijansakin tietävät, että kahvilla ja croissanteilla ei tehdä rahaa. Ei sen väliä, hän ajattelee, ja ajattelee samalla aurinkoa joka hymyilee hänelle niin kuin avonaisten ikkunoiden takana vihelteleville naapureille. Pelkästään naapurisovun takia hän ei yritä saada katuosuutta vallattua asiakkailleen, ei tietenkään, hän ei ole ahne, hän haluaa vain olla kansainvälinen, ja sitten jos he kuuntelevat häntä ja luottavat häneen, hän voi osoittaa että tämä kaupunki on valmis liittymään muiden, parempiensa, vapaamielisempien joukkoon. Valmis ja valmis. Hän keinuu seinää vasten silmänsä sulkeneensa ja kuvittelee itsensä ulkomaille missä kaikki on sallittua ja ihmiset sen tähden onnellisempia. Hän tekee torkkuvaa asentoa, antaa Camelin kärytä sormessaan toimettomana, yrittää parhaansa mukaan käydä välimerellisestä, ja samaan aikaan pää laskee kuluvia sekunteja, melkein kuuluu kuinka tikittää. Hän on sulkenut silmänsä myös siksi, ettei näkisi ketään, ettei tarvitsisi puhua mitään, ei näin hyvissä oloissa haluaisi joutua tekemisiin kenenkään kanssa, ei kävellä heidän päänsä sisään. Hän ei kaipaa seuraa, ei aamuisin eikä päivisin, vain lämpöä hän hamuaa, hetken edes, vain hän ja auringonpaiste vielä sen hetken, kun se tähän paistaa, ja se paistaisi kaksikymmentäkaksi minuuttia ja muutaman sekunnin päälle, sen hän oli laskenut ja ottanut myös huomioon kesän etenemisen ja päivien vääjäämättömän lyhenemisen. Elokuussa tähän ei kannattaisi nostaa enää muuta kuin lehtiharava.

Sekunnit vaihtuvat minuuteiksi, hänen ruumiinsa tuntee kellon käynnin. Savuke hänen veltossa kädessään on sammunut, sylissä pitelemänsä kahvi jäähtynyt, hän valuttaa sen hiljalleen maahan, kivijalkaa pitkin, kaivaa farkkujen kellotaskusta, siinä missä taskunauriita pidetään, siis kortsutaskusta, amerikkalaisen sytyttimen ja kaivaa ryppyisestä askista uuden savukkeen. Hän yrittää polttaa silmät kiinni, teeskennellä monitaituria, nukkuvaa polttelijaa, nojaa talon seinään korkealla keittiöjakkaralla, ei kovin luonteva näky, ei niin että olisi ketään pettänyt, sen arvaa että kohta joku tulee häiritsemään.

– Excuse me, are you Rip…?

***

Tämä tapahtuu kesäkuussa 1990 hieman ennen kello kymmentä aamulla. Nuorehko, vasta muutamaa viikkoa aiemmin pestinsä saanut ravintolapäällikkö valmistautuu hakemaan maahan juuri saapunutta tequila-erää, ensimmäistä koko maan historiassa, sen mitä nuori mies historiaa tuntee. Odotellessaan kellon etenemistä kohti kymmentä ravintolapäällikkö, jonka kohta tulemme tuntemaan paremmin nimellä Rip, keittää kahvit ja katselee aamuauringon viipaloimaa hiljaista katukuilua, ei ihmisiä, ne ovat jo töissä tai maaseudulla lomalla, ei ketään paitsi mustia lintuja ja muun muassa kitaralaukkua kantavan irokeesitukkainen kaveri, joka päätyy kapakkaa vastapäätä olevaan puistikkoon istumaan. ”Vanha viina haisee tänne asti”, ravintolapäällikkö tuumiskelee, hän tuntee työntekijänsä. Hän yrittää soittaa pomolleen, sillä päällikkönäkin hän on vain suuren ravintolaketjun renki, hän haluaisi keskustella terassista ja uusista pöydistä ja tuoleista ja kaikkein eniten hänen mieltään painaa kysymys uusista tuhkakupeista. Hän ei saa pomoaan kiinni ja päätyy ainoastaan flirttailemaan ravintola-yhtiön puhelinkeskuksen kanssa. Kello ei ole vielä lähelläkään kymmentä, hän ehtii hyvin käydä istahtamassa ulkona aamukahvilla. Sen pienen hetken kunnes, kuten tavallista, häntä häiritään.

***

Sitä saisi niin paljon enemmän aikaiseksi ja niin edelleen. Sisälle palattuaan hän kulkee tarkoituksettomasti sinne tänne, kiirehtii vaikkei ole kiire, edestakaisin salin läpi keittiön kautta takaisin aulaan, poimii kolmannella kerralla tuulikaapin ohi mentyään sanomalehden postiluukun alta, katsoo vessat, naisten vessan erityisen tarkkaan, ei näy verta, inhoaa verta, palaa saliin ja hetken emmittyään flipperin kohdalla laittaa johdon pistorasiaan. Ilman täyttää pauke ja kolahtelu, kone virittäytyy. Äänet ja auringonpaisteen kanssa kilpailevat välkkyvät valot lataavat myös häneen virtaa, hän ei ole enää yhtä äänettömyytensä kanssa. Hän ottaa juoksuaskeleen ja hyppää, iskee salin kattoa kannattelevan, ikihonkaa paksumman tolpan päähän teipattua pahvikylttiä, jonka toisella puolella lukee Cheers, toisella puolella vuosiluku 1940 ja oluenroiskeiden, kuolleiden kärpästen, hämähäkinverkon ja tupakan kellastama teksti: Bertolt Brecht asuu yläkerrassa, älkää herättäkö vanhusta. Teksti ei merkitse mitään, ei hänelle, koko yläkerta on vitsi, jatkuva ongelma joka ei poistu ennen pikaista kuolemantapausta. Yläkerta ja sen kuulonhuoltoliittoon ja työsuojeluviranomaisille valittava rouva, joka ei suostu lähtemään asunnostaan edes ravintolayhtiön tarjoamaa runsasta korvausta vastaan, on saanut ravintolayhtiön laskemaan ravintolan kattoa kolmekymmentä senttiä ja tuhlaamaan satatuhatta markkaa äänieristyksiin, jotka ovat tuoreimman työsuojeluviranomaisten mittausten mukaan laskeneet yläkertaan kantautuvaa mökää yhden desibelin. Ravintolapäällikkö laittaa soimaan House of Loven esikoislevyn, hyppyyttää neulan yli ensimmäisen raidan löysäilyn ja työntää namikat yhtyeen hittikappaleen käynnistyessä juuri niin pystysuoraan kuin mahdollista. Näin hän karistaa viimeisetkin unenrippeet silmistään, näin hän toimii vain piristyäkseen. Hän pitää äänentason juuri sillä tasolla kuin heille on luvattu ja mikseripöydän volume-namikoiden kohdalle ruuvattu lattarauta antaa ymmärtää, ja on varma että nyt, kun sali on tyhjä, yläkertaan kaikuu sen verran lujemmin, että sveamamman kähärät oikenevat ehkä viimeistä kertaa. Näin hän haluaa edes auttaa vanhusta ja ravintolayhtiötä toivottuun lopputulokseen kun ei kerran raha ei ystävällinen puhe riitä. Vai vielä Bertolt Brecht.

Rip, nuori ravintolapäällikkö, nostettuaan musiikin äänentason mieleisekseen ja saatuaan itsekseen kolahtelevan ja juttelevan flipperin seurakseen, on valmis lähestymään pimeää. Hän menee kellariin, siellä on hänen toimistonsa, entisessä kylmävarastossa. Kellarissa on paljon muitakin huoneita, useimpiin hän ei edes välitä tutustua, siellä kummittelee, onneksi konttori on huoneista, tai selleistä, siitähän kellari nimitys tuleekin, eikö totta, ensimmäinen. Alas hiivittyään, kovaäänisen musiikin ja etäisesti naksuttelevan ja rupattelevan flipperin sekä kahvintuoksun keittiön luoman valheellisen turvallisuudentunteen myötä, hän palaa muina miehinä takaisin ylös. Muina miehinä tarkoittaa, koska tätä esitystä hän tekee vain itselleen, että hän tulee esiin ilme tuimana, leuka hieman rytyssä, katse kohdistettuna betoniaskelmiin, selvästi näkee että hän on fokusoitunut tehtäväänsä eikä mihinkään muuhun. Hän tuo mukanaan kassakoneeseen kuuluvaa muovikaukaloa, johon laitetaan setelit ja kolikot, seteleitä ei näy, kolikoita senkin edestä, kaukalon päällä helkähtelee baarin jokaisen loven avaava avainnippu. Siksi tuima ilme ja tasapainottelu on tärkeää, erityisesti jos laatikkoa kannattelevien, tosin eihän se mitään paina, molempien käsien sormien ympärille on takertunut tyhjä pullo. Kaiken tämän lisäksi ravintolapäällikön leuan alla on uusi, rypytön savukeaski. Baarin taakse päästyään, laskettuaan pullot tiskialtaaseen ja työnnettyään rahakaukalon kassakoneeseen, Rip kaataa itselleen mukillisen kahvia, lusikoi runsaasti joukkoon sokeria ja repii auki uuden savukeaskin. Kahvia maistettuaan, se on liian kuumaa, hän huuhtelee tuomansa pullot vesihanan alla, pullot näyttävät olevan jolleivät homeessa niin ainakin hämähäkinverkoissa. Hän pyyhkäisee pulloja hätäisesti, ottaa vihreän, täyden korin, poistaa sieltä osan, ja vaihtaa tilalle juuri huuhtelemansa, asettaa uuden, tyhjän vihreän korin äsken järjestelemänsä päälle, täyttää sen niin ikään äsken pois ottamillaan pulloilla, kori ei tule täyteen. Rip muikistaa suutaan tyytymättömänä. Hän ei enää halua palata kellariin. Hän työntää keittiöstä lähtevän heilurioven auki ja menee määrätietoisin, joskin myös toiveikkain, askelin flipperin ohi ja levysoittimen ohi baarin perälle, sinne missä on vesivanerilla peitetty biljardipöytä on. Hän nostaa vihreää veraa suojelevan vanerikannen, löytää viinipullon ja kahvilikööripullon, löytää sohvan alta lisäksi ulkomaalaiselta näyttävän viinapullon, jonka aikoo laittaa punaiseen koriin, aivan sen keskelle, niin hän saa korit täyteen haluamallaan ja vastaanottajaa toivottavasti tyydyttävällä tavalla. Hän maistaa kahvia, onko se jäähtynyt, ja nostaa korit takaovelle, vilkaisee kelloa, menee puhelimelle, soittaa.

– Ei ole vielä tullut? hän varmistaa, mahdollisimman kuivasti. – Jep, soitan uudestaan myöhemmin.

Rip on laskemassa kuulokkeen alas.

– Tai hei kuule…! hän vaihtaa puheensa flirtintapaisen, sillä hän pitää yhtiön puhelinvaihteen pirteästä äänestä. – Voisitko mitenkään etukäteen vihjaista, sitten kun hän herää toimiston soffalta, Rip naurahtaa, – että minä niistä tuhkakupeista, aivan niin, niistä taas, niistä peltisistä korkinavaajista, kyllä…

Ja taas hän naurahtaa, oikeastaan hörähtää, aivan turhaan, näin hän kuivattaa flirtin äänestään ja muuttuu hetkellisesti pelleksi, kuulemiin. Hän laskee luurin, vilkaisee kelloa, kaivaa taskujaan, käy uudestaan salin perällä, nostaa sohvien pehmusteet ja saa saaliikseen kaksikymmentäpennisen. Se ei riitä mihinkään, hän jättää sen sinne.

Hän on kaksikymmentäviisivuotias, hieman alle satayhdeksänkymmentä senttimetriä pitkä ja painaa kuusi tuoppia juotuaan melkein seitsemänkymmentä kiloa. Hänen ohimoillaan on pälvi ja hänen kynsissään on valkoisia laikkuja jonkun vitamiinin puutteen takia. Hänellä on polvista revenneet vaaleansiniset farmarit ja valkoinen kauluspaita ja turhan järeät kaivosmiehen saappaat. Hän näyttää kireältä, aina samalta, näin nyt yksin ollessaan, ja hän puhuu paljon itsekseen, mutisee, kiroilee, ähkii pelille, kellolle, puhelimelle joka ei soi. Seurassa ollessaan hän on erilainen, se on jo melkein ammatin velvoittama pakko. Seurassa hän on empaattinen, valmis kuuntelemaan, hymyilevä ja ymmärtäväinen. Joskus vapaalla ollessaan hän pääsee eroon tästäkin, silloin hän on täynnä itseään, silloin hänen äänensä on kuuluvin, silloin hän kilpailee sutkausten määrässä ja volyymissä telkkarin komediaohjelmien kanssa. Hänen silmiensä alakuloa ei mikään kuitenkaan pysty peittämään. Silmiä joista ahdistuneisuus aina paistaa, oli hän sitten yksin, töissä ihmisten ympäröimänä tai vapaalla, sen pienen hetken saatuaan siimaa ennen kuin seuraava aamu ja seuraava työpäivä koittaa. Hänen monotoninen äänensä joka ei intonaatiota tunne ja hänen alakuloiset silmänsä jotka eivät syty nauramaan silloinkaan, kun hän itse kertoo kaikkein hervottomimman jutun siinä puoli kahden aikaan yöllä, tekevät hänestä oudon. Hänestä eivät saaneet selvää hänen rakkaat ystävänsä jotka katosivat hänen päästyään ravintolapäälliköksi, eivät liioin hänen uudet asiakkaansa jotka eivät edes vaivaudu muutaman juoman juotuun. Hän myy paljon drinkkejä melkein joka ilta. Maanantaisin ei niin paljon.

Tänään on maanantai, aamu kymmentä vaille kymmenen. Rip huomaa saman vilkaistuaan olkapäänsä taakse, ja keskeyttää pelin. Hän antaa pallon vieriä mailojen läpi, ruuvaa flipperin etujalat alemmaksi, samaan kohtaan kuin Raha-automaattiyhdistyksen mies ne oli säätänyt, ja vetää sähköjohdon irti. On tärkeää vetää johto irti, jos haluaa vielä pelata ilmaiseksi. Johdon irrottamalla muisti tyhjenee, pelistä siis, ja niin katoavat päivän parhaat tulokset ja vapaapeli on aina päivän parhaan hallussa. Rip kiskaisee hartioilta revenneen kauhtuneen farkkutakin niskaansa, nappaa kassakoneen muovilaatikon päältä avaimet, helisyttelee niitä kuin Tarzan teilaamiensa natsien kunniamerkkejä, katkaisee kahvinkeittimestä virran, kaataa kuusi kuppia viemäriin, hapuilee savukeaskia taskustaan, tönii vihreät ja punaiset korit takaovelle, avaa oven ensin, maistaa aurinkoa.

– Excuse me, Rip…?

Tippaklinikka II, both moist & sordid

Edellisessä työpaikassa mikään ei pysynyt salassa, en tiedä missä vika, ehkä meidän ammattikunta oli yhdessä postinkantajien kanssa vaan niin sisäsyntyisiä juoruilijoita, ettei mitään häpyä, jos olisi kisa, se olisi tiukka taisto. Vaitiolovelvollisuus valtion hommissa ja niin nytkin. Jos joku kaupunginvaltuuston jäsen osoittelee illan pimeinä tunteina jäsentään samaa sukupuolta kohti, niin mitä sitten. Jos se osoittautuu science fictionin harrastajaksi, tekisi mieli jo mainita siitä jollekin, mutta minä pidän pääni kiinni. Ei kuulu minulle, jos se lukee Buck Rogersia ja käy yleisötilaisuudessa kuuntelemassa, kun Linnunradan käsikirjaa liftareille käydään lukemassa meillä ääneen, helvetin homo. Ja mitä siitä sitten jos käyn kaupunginklinikalla, ei se ollut rahasta kiinni vaan häveliäisyydestä yksityisasioitani kohtaan. Jos olisin mennyt työpaikan terveydenhuoltoon, olisin ollut merkattu mies iäksi, sen verran minä tiesin ja tunsin niitä, etteivät niiden suut olisi pysyneet supussa sekuntiakaan.

Rip istui kirja sylissä, yritti lukea, aurinko heijastui sivuilta ikävästi silmiin. Hän hieroi silmäkulmiaan, teeskenteli poissaolevaa, kuin tämä tilanne, hänen olemisensa siinä, olisi ollut jokapäiväistä, ei vaan arkipäivää, ei siinä mielessä, että hän joka päivä, vaan että ei tässä ollut mitään ihmeellistä. Lukemalla kirjaa hän yritti osoittaa olevansa verenluovuttaja tai omainen tai jokin muu kuin mitä oli, valitettavasti siinä osoitteessa, sillä pihalla ei ollut muita päivystyksiä kuin sukupuolitautien poliklinikalla, joten aivan sama miten paljon hieroi silmäkulmiaan, nenänvarttaan, tai oli lukevinaan kirjaa, hän oli asiakas siinä kuin muutkin siinä ulkosalla, ystävällistä että heillä oli siinä oma pieni terassi. Nostaessaan aika ajoin katseensa, kirjan sivuilta hohkaavan auringon ärsyttämänä, hän vältteli katsomasta suoraan edessään istuviin hyvin pukeutuneisiin nuoriin miehiin, joilla oli toppaukset hartioissa, kannettava puhelin ja tuulitunnelissa käynyt tukka. Sen sijaan hän katseli rantojen miehiä. Niiden ruskettuneita piirteitä, ahavoituneita kulmia, niin ne olivat kuin reservaatti-intiaanit, joille oli pantu päälle Pelastusarmeijan univormu. Yksi niistä, ehkä Ripin tuijottamisen havaittuaan, nosti rohkaisevasti mustaa peukaloaan.

Peukaloita jotka kohottautuivat minua kohti, mustia hammasvälejä, kuteita jotka olivat Backstagen kulahtanutta mustaa, tuossako on minun tulevaisuuteni, ajattelin, tai niiden, ei minun, kävihän se mielessä, että jos minunkin, mutta silti etäältä. Rokkialttarilta puliukoksi ja täällä Krunikan tippaklinikalla on sitten toinen kesäkoti. Selvä homma, kaasussa koko matka sitten loppuun asti, näemmä se irtoaa rantojen miehillekin, pimpsa. Mutta että viina, sen viettelystä, sille ei mahda mitään. Niin kuin Albert Järvinen kertoi tiskillä oltuaan selvänä jo monta viikkoa, silläkin kertaa joi vain vissyä, me tarjottiin se sille, ilmaiseksi joka pulloa ja sitä meni paljon, pistoolisooda ei suostunut ottamaan eikä me kehdattu antaa, pyssysooda olisi ollut ilmaista, eihän se ole kuin kuplia ja vettä. Niin että pullovissyä Albertille, ja niin se kertoo, että silloin kun putki iskee päälle, huomatkaa että mies puhui preesensissä, ei siis ollut mitenkään varmaa, että se pystyy hallitsemaan itsensä, joten ilmaisten vissypullojen tarjoaminen oli kai ennakointia sille, että nyt asetetut tyhjät nappulat tulisivat vielä jonain päivänä takaisin. Nimittäin sillä periaatteella, että papeille ja raskaana oleville naisille ei kannata tarjota yhtään mitään, niiden suhteen takaisinsaamisprosentit ovat melko tiukassa, jollei tule keskenmeno, ero tai papin tapauksessa kriisi, ja näitä juttuja ei baarissa haluta todistaa. Albertin herääminen takaisin alkoholismiin sen sijaan olisi ollut viehättävää katseltavaa kaikille. Vantaan kaupunki oli järkännyt sille suojatyöpaikan sen saavutusten tähden, se oli päässyt erittäin kevyen taloyhtiön talonmieheksi, ei paljon mitään hommaa, harava heilumaan, lampunvaihto ja lippu salkoon. Viimeisin kolmen viikon putki, josta toki oli jo aikaa, oli alkanut siitä, liian kevyestä työstä. Juhannusaaton Vantaan typötyhjässä taloyhtiössä, jonka kaikki asukkaat olivat lähteneet mökille tai maalle, Albert oli vielä kestänyt vissy hampaissa sihisten, sitten iski turhautuminen. Se oli semmoinen putki. Liput siinä yhtiössä laskettiin vasta heinäkuun puolella. Kolme Suomen lippua ja lopputili, pakko alkaa taas käymään porukoissa, kerjätä keikkaa kavereilta ja nauttia vissystä. Ja siis oikeasta Hartwallin Vichystä, ei mistään pistoolisoodasta.

– Pahoillani, mutta meillä ei ole sitä, tunnustin, aivan rehellisesti. Ei jaksanut mitään venkurointia, ei mitään huijausta, olisihan sekin ollut mahdollista, mutta ei tässä tapauksessa, olisi vain tullut paha mieli, jäänyt huono omatuntoa. – Auttaako jos tarjoan kossun?

– Poika!

Albert Järvinen on puhunut minulle.

Rantojen miehissä oli aika paljon samaa. Niin ajatteli Rip. Kuin hänen tulevassa itsessään. Hän kysyi sylissään pitelemäänsä kirjaa havittelevalta laitapuolen mieheltä, haluaako tämä sen. Mies ilahtui ja saman tien suuttui.

– Jätkä vedättää, tää on meidän omaisuutta! mies, Arska nimeltään, painoi likaisen sormensa romaanin sivulla 23 olevaan Rikhardinkadun kirjaston leimaan.

– Lupaan maksaa sakot, Rip tyynnytteli.

– Ei käy homopoika.

Arska tyrkkäsi kirjan takaisin Ripin syliin kuin pilaantuneen maksalaatikon.

Rip ei ymmärtänyt. Ei hän tiennyt silloin vielä, etteivät antikvariaatit ottaneet vastaan kirjaston kirjoja, ei hän ymmärtänyt paljon mistään paljon mitään. Hän jäi kapaloimaan kirjaa syliinsä ja mietti syvällisiä asioita. Mitä minusta jää jäljelle tähän maailmaan muuta kuin satiaiset, hän pohti. Korkeintaan hoidetut satiaiset.

Minä en ole mikään rock-kukko niin kuin Albert Järvinen, minä en ole mikään. Olen korkeintaan rokkikäki, joka puolihuolimattomassa humalassa munii toisten pesiin ja saa palkakseen vain kirput. Niin sitä sitten ollaan Kruununhaassa, kaupungin pellolla, joutomaalla, klinikalla. Nopeammin ja tehokkaammin vaivasta olisi päässyt eroon työterveydenhuollossa, mutta ne eivät siellä pidä päätään kiinni, ei mitään vaitiolovelvollisuutta niin kuin meillä häveliäillä tarjoilijoilla. Edelliseltä joka siellä kävi, oli kysytty: naitteko te kaikki ristiin? Niin että minä en halunnut enää tarttua haasteeseen, en halunnut puolustautua että me vain asuimme toistemme kämpissä ja siitä saa syyttää yhteiskuntaa ja rahattomuutta, en käynyt siellä vaikka tiedän että hänellä oli kuulon- ja näöntestauslaitteiden huoneessa myös sitä luokkaa mikroskooppi että sen valossa kaluni olisi näyttänyt Empire State Buildingilta ja se satiainen King Kongilta.

On kuuma ja aurinko tarjoaa räikeän kirkkaan valaistuksen, miehet pyörivät levottomina aloillaan, päivystyksen vastaanottoaika päättyy pian ja heitä on läsnä kovin monta. Heitä kuumottaa, hiertää, kutittaa, kalvaa epäilys. Nyt tarvittaisiin taivaan tai palokunnan tarjoama vesisuihku ja nuo omissa liemissään kiehuvat miehet olisivat kuin akvaariossa, ja rauhoittuisivat, muuten he ovat kohta toistensa kimpussa. Kaikkien nähtävillä he joka tapauksessa ovat, jos haluaa katsoa sinne päin sateessa, juuri niin, juuri te, katsokaa ylöspäin, tänne päin, täällä me olemme, tuo jolla on kirja polvella, yrittää olla kuin tämä olisi arkipäivää.

Vaikea keskittyä romaanitaiteeseen. Vaikka ollaan ulkona, haisee ympärillä eau de gologneen haudutettu smegma, sen lisäksi osuu nenään vielä spytta ja vanha viina, ja katumus ja kiima ja mätäinen visva. Minä istun puliukkojen puolella, vastapäisellä puupenkillä istuvat pukumiehet. Niillä on timmit kuteet ja aurinkolasit päässä, vähän ne ovat siinä kuin Töölönlahden terassilla, tai yökerhossa kun loisteputket räpsivät katkonaista loistetta heidän ruskettuneille kasvoilleen. He ovat naamioituneita siltä varalta jos presidenttiparin kaunis tytär, se joka on ammattiliitossa, paperiliitossa sukellusveneen ostaneen merkonomin kanssa, sattuisi raottamaan ikkunaverhoa ja näkisi heidät meidän keskuudessamme. Myös me, jotka istuimme pitkällä penkillä, minä ja Hakaniemen vakavoituneet, ahavoituneet miehet, pinnalta syvän ruskeat, näytämme siltä kuin olisimme tulleet rantalomalta, vain haju vie ajatukset sisäänpäin, tämä haju joka saa kaipaamaan saunaa vaan ei Yrjönkadun yleiseen saunaan. Tämä haju ja kuumuus saa kääntymään syvälle sisäänpäin, syvimpään itseen, sillä mitä me olemme, kuonaa vain. Mitä meistä jää jäljelle, ei mitään muuta kuin resepti. Minut erottaa universumia tähdenlennon lailla halkovista ulkoavaruuden olennoista se, että ne ilmestyvät tänne vaatekaapiksi naamioidulla aluksella ja ovat pukeutuneet silkkiin ja nahkaan ja puhuvat eri kielillä, hienostuneilla tai törkeillä, astevaihteluihin heillä riittää pelisilmää. Kun koko Helsinki on heidän edessään kelteisillään, minä menen pääni sisään ja pysyn siellä. Odottelen kuolemaa. Tästä tunteesta ei eroon pääse. Kuolemaa odotellessa ei tarvitse panostaa tulevaisuuteen, ei säästää markkaakaan. Kuolemanodottelija elää ja on, tuhlailevainen. Hän ei paljon tarvitse itselleen, ruokaa nimeksi ja yhdet vaatteet, yhdet riittää, muuta ei tarvita kuin korvalappustereot. Ne minut erottavat puliukoista, kontaktin tarve yhdistää, ja välittömän rakkauden tarve, kaikki muu on paskaa. Rantojen miehillä on voinut pitkän elämänsä aikana olla enemmän naisia kuin minulla, mutta minulla on paremmat hampaat, ainakin eturintamassa. Minulla on asiat hyvin, minun vaatimattomiin tarpeisiini nähden, minulla on korvalappustereot, vaatteet, nainen jolla on pesukone, nainen jonka konetta pääsee paremman puutteessa rumputtamaan. Kun naiset muuttavat kaupunkiin, niiden mukana tulee viherkasvi ja pesukone, kolmantena rokkipelle. Siitä kolmiosta on huonosti tyhjän tilan täyttäjäksi riippumatta siitä missä tyhjä tila huutaa täyttämistään. Meikäläiselle riittää patja ja yölamppu, työpaikan Cylinda hoiteli puhdasta ylle, ennen oli hoidellut, kone pääsi korjattavaksi. Sen sisällä pyörivät farkkuni ja sukkani menivät solmuun, kietoutuivat yhteen kuin jin ja jang. Kävin noukkimassa mustan makkaran vesilätäköstä ennen kuin keittiöpäällikön huuto alkoi, sen tarkanmarkanvenyttäjän, pillusta joustavan ja päästä kireän. Piti etsiä uusi pesukone. Anitalla oli. Hän on sopiva pakkaus, hänellä on samankokoinen takapuoli kuin minulla plus viisi senttiä pidemmät kintut. Häneltä saa linkouksen ajaksi lainahousut, joskus otin ne omakseni. Joskus vaihdoin luottokorttiin, hän sai parfyymeja, minä vanhat Beaversit. Ei haitannut, että ne olivat naisten farkut, sillä sen tiesi vain ammattilainen, toinen nainen, näki sen napituksen vääräpuolisuudesta ja taskujen koristelangoista. Voi olla että joku piti minua sellaisten housujen perusteella homona, ei se mitään, niin sai tytöistä juttukaverin ja pääsin osoittamaan heidän olevan väärässä. Niillä farkuilla sai hyvin tippiä, kundit heittivät säälistä, perustellakseen naisilleen vapaamielisyytensä ne heittivät kolikot kuin koiralle, niiden naiset sujauttivat markan takapuolessa repsottavaan pajatsoaukkoon.

– Kovaa kamaa, kovaa kamaa, hei.

Rip nykäisee vaistomaisesti päätään taaksepäin, ja sitten vielä toisen kerran, huomattuaan kapeita solmioitaan ja kannettavien puhelimiensa kantokahvaa hipelöivien juppien huvittuneet ilmeet. Tainnuttava haju hyökyi hänen päälleen, sama mikä aamuisin, jos roskasäkit olivat tyhjentämättä tai tuhkakupit, varsinkin ne johon oli kaadettu kaljaa tai joku hurri oli leiponut nuuskamällinsä. Tai sitten tuo tainnuttava hyöky oli samanlainen kuin lähti hänestä kahden päivän vapaan päätteeksi, kun hän ei ollut käynyt seitsemään päivään suihkussa. Noista päivistä oli kauan, tuollaisista vapaapäivistä ja muustakin, jopa juuri sen verran, että hänen täytyi puhaltaa ulospäin, kun eräs hänen puolella istuvista rantaroopeista oli irtautunut kumppaneistaan ja tullut hänen viereensä. Ei se tarkoita sitä, että kuuluu samaan jengiin, jos istuu samalla puolella! Ripin teki mieli huutaa. Se tarkoittaa vain sitä, ettei halua kuulua noihin toisiin. Kumpaan minä haluan kuulua? Sitä Rip ei miettinyt enää, sen mietinnön hän oli tehnyt jo valitessaan istumapaikkansa, oli tehnyt sen vaistomaisesti ja tunteella, ei harkinnan kautta, ei punniten penkeillä istuvien kuukausituloja. Noiden puhelinheppujen päivätulot saattoivat ylittää hänen kuukausitulonsa, paljon mahdollista, ja taas pummien tulot hän ylittäisi mennen tullen – mikä väliinputoaja.

Viereen tunkeutunut turpeiselta lemmeltä haiseva kaveri kehuu kirjaa, jonka Rip on unohtanut polvelleen selkäpuoli näkyvillä, mikäs siinä, niin se juuri pitää jättää siinä ympäristössä, kun unohtaa istuvansa suljetulla sisäpihalla, auringonpaisteessa, kun hetken aikaa kuvittelee olevansa hammaslääkärin odotushuoneessa, ei vaan raitiovaunussa, ei vaan pitkänmatkan junassa, ehei vaan jossain ulkomailla, jopa Pariisissa, siellä missä kaikki lukevat, niin hän on unohtanut olevansa siellä missä on, sukupuolitautien poliklinikan suljetulla sisäpihalla, jolle aurinko paistaa täydeltä terältä, ei niin voi sanoa, siitä tulee mieleen viiltohaava, onneksi Ripin kohdalla ei ole kyse niin suuresta vaivasta. Hän käänsi kirjan ympäri, ja ennen kuin pultsarin mustat sormet ehtivät tarttua kirjan valkoisille sivuille, Rip sulkee sen ja asettaa etäämmälle. Hän myöntää kirjan olevan mielenkiintoinen, totta puhuen hän ei pidä siitä yhtään. Hän ei enää muista kehen oli yrittänyt tehdä vaikutuksen lainaamalla Alastoman lounaan, ei edes ymmärrä sitä, ei jaksa kelata, miksi oli päättänyt ottaa juuri tämän kyseisen kirjan juuri tähän ympäristöön, ehkä hän halusi erottua, ehkä hän ei ole aina kovin viisas. Viisaampi olisi tuonut Kotiopettajattaren romaanin.

Rip miettii. Selittelee itsekseen, varsinkin jälkikäteen, sitten kun on selvillä vesillä. Mitä heikompi itsetunto sitä pidempi aika kuluu oman itsensä uudelleenrakentamiseen siltä pohjalta miten on tullut toimittua aiemmin, kun on tullut toimittua typerästi, ajattelemattomasti. Niin, Pariisi. Rip oli vain halunnut istua minkä tahansa kirjan kanssa metrossa aivan niin kuin Pariisissa tehdään, oli halunnut näyttää seesteiseltä ja kriittiseltä kovakantinen sylissä, peittämässä kaiken pahan alkujuurta, oli hän lukenutkin sitä.

Burroughsin romaania, vai? Homohommia ja sekavaa sontaa, kovaa menoa arabikujilla. Ei tehnyt vaikutusta muuta kuin Repeen tai Mosseen, en minä sen madonsyömin hampain edessäni löyhkäävän hampuusin nimeä tiennyt. Hän sanoi Burroughsin olevan alan mies ja nosti minulle mustaa peukkuaan. Helvetin hyvä kirja, sanoin suupielet kireänä. Mitenkäs se teidän seksielämä luovii? se kysyi, ja hetken jo luulin, että se kävi henkilökohtaiseksi ja osui saman tien hermoon, mutta ei onneksi, se heitti kysymyksensä niille vastapäätä istuville ruutuhousuisille uuden yläluokan seinäruusuille. Silmissä vilisee ja housuissa kahisee? Repe tai Mosse heitti mustat hampaat irvistäen ulos suusta kuin ruostuneet naulat, sitten se ojensi kätensä minulle ja sanoi: – Arska, mä oon Arska.

Eikö me kaikki olla? Nyökkäsin sille. Pukumiehet oikovat krakojaan ja katsovat Ray Banien takaa suoraan halogeeniaurinkoon. Sairaanhoitaja tulee, sanoo nimeni, ottaa samalla hilkkansa pois pyyhkäistäkseen hikeä otsaltaan, hän pyyhkäisee sen esiliinaansa välittämättä hienotunteisuudesta, sievyydestään yhtään, tekee sen kuin juuri olisi teurastanut sian. Täällä on kuuma, hän huokaisee ilmaan, ja tiedättekö, se pitää bakteerit tyytyväisenä, emmekä me halua bakteereita lisää emmekä riitaa kenenkään kanssa. Tämän sairaanhoitaja tekee selväksi niin minulle kuin Repelle tai Mosselle tai Arskalle ennen kuin päästää minut vastentahtoisesti livahtamaan rintojensa lomitse sisään viileään kivirakennukseen. Siellä on mukavampaa. Minä sulan viileässä. Herkeän puheliaaksi. Me päivittelemme huonoa hellettä, olisi mukavaa saada hetki sadetta, silloin elämä näyttäisi valoisammalta, olisi helpompi hengittää, tulisi vähän enemmän vihreää nurmikoille, kehuin heidän työtilojaan, sitä kiven kosteaa viileyttä. Olisitpa täällä talvella! hän huokaa. Sain salvaa kutinaa vastaan, sain sen pyytämättä, kaivamatta miten todistusaineistoa esiin, kunhan kerroin miten olin päässyt tähän tulokseen. Hoitaja neuvoi vaihtamaan lakanat, myös partnerilta, ja ettei sitä salvaa saa töpötellä mitenkään yliolkaisesti yksi tippa kerrallaan herrojen Satie ja Tiainen päälle vaan hierotaan kunnolla kehon kaikkiin karvaisiin kohtiin pois lukien hiukset, mutta kulmakarvat ja parran sai kyllä käsitellä, jos tuntui siltä ja jos siihen suinkin vain oli tarvetta partnerin kannalta. Hyi helvetti. Lakanat pitää myös vaihtaa, hän toisti. Kylläpä siellä olikin tosiaan kuuma, myös sisällä. Ei tietoakaan kiven viileydestä. Kuumuus tekee teistä velttoja, sitä me juuri haluamme. Hyvä ilma saa hormonit jyrisemään ja se vaikeuttaa työtämme. Jatkossa on syytä peseytyä useammin kuin nyt teet. Minun oli kuumaakin kuumempi. Ja suojautua pitää muistaa aina, ei nyt bunkkeriin, mutta kumisukka kehiin. Minulle riittää kunhan ammun viestintuojan. Oletteko te bi? Et lähtisi treffeille?

En minä kysynyt, halusin ehkä mutta toisaalta hän oli melkoisen tyly ja loukkaava. Kyllä minä olisin lähtenyt, kanssani. Nyt pitäisi soittaa Anitalle. Jos käytäisiin ostamassa housut ei tarvitsisi mennä suihkuun muuta kuin sen jälkeen, kun housuja oli sovitettu. Anita ei vaan saa olla liian juovuksissa. Mitä vain voi sattua silloin. Jos hän tahtoo olla kiltti ja mielikseni, niin kuin ne humalassa tapaavat. Hän keksii silloin kivan tavan säästää, keskustan tavaratalossa, kun hän ryhtyy suoraan toimintaan, kun hän alkaa olla täynnä ilmaisia hajuvesiä. Anita haalii herkkuosastolta mukaansa kaikkea syömäkelvotonta ja lemmikkiosastolta kaulapannan ja naisten alusvaatteista kaikkein pienimmät ja tyyriimmät pitsit eikä minulla ole kuteita vieläkään. Pysähdytään miesten vaateosastolle.

Rip meni määrätietoisesti housuhyllylle ja sieltä sovituskoppiin, hänen käsivarrellaan roikkuvat mustat Levikset. Anitan mielestä Rip meni väärään sovituskoppiin, hän meni kiskomaan tätä ulos sieltä. Rip oli pelkissä kalsareissaan, kun hän kipitti Anitan otteessa ulos sovituskopista kuin kiireinen pingviini, ja myyjätär, pelkkä harjoittelija, oli alkanut aivastella ja mennyt mielenosoituksellisesti pärskien kauemmaksi. Anita oli odottanut tytön olevan tarpeeksi kaukana ennen kuin työnsi punastelevan, keskiosastaan kokoon kurtistuneen Ripin käytävän perimmäiseen koppiin. Miksi? Koska siellä oli ikkuna. Anita avasi ikkunan, otti Ripin kädessään roikottamat farkut ja heitti ne ulos, tuosta vain.

– Painu hakemaan, hän oli sanonut.

Rip lähti, lujaa. Ensin hän juoksi sovituskoppiin, johon oli ensin pyrkinyt, otti vanhat housunsa, kiskoi ne jalkaansa, otti olkalaukkunsa, sitten meni. Kävellen mutta vauhdilla, hitaasti kiiruhtaen loikki liukuportaat. Häntä pelotti.

fair lady

***

Tuntuu että sade tippuu suoraan syliin. Yliajetut jäsenet eivät tahdo enää nurkumatta jaksaa. Minä lepään tässä, vinoiksi kuluneita portaita tuijottaen. Erehdyin ottamaan kadulla juoksuaskeleita säikähtäessäni vieraita katseita. Siksi kaaduin, siksi vain.

Lepään tässä hetken, kivi-tasanteella. Sitten huudan. Syljensekainen lima vinkuu nielussani. Vaikka minä en välittäisi, tämä ei ole loistavimpia iltoja elämässäni. Vaikka en välittäisi, lyön vetoa, että niiltä kahdelta, löytyy jotain mainitsemisen arvoista minua vastaan. Nyt minä huudan.

***

Kadulla katsoin jälleen oikeaan ja vasempaan, sama dilemma taas, kumpaan suuntaan mennä, two ways to choose. Nivusissa ei tuntunut enää yhtään niin pahalta kuin portaita alas tullessa, pääkin oli kohdillaan, olo mitä selkein. Which way to go, laulaa maestro, ja sen ajatuksen rohkaisemana valuin takaisin Eerikinkatua ylös. Sade oli muuttunut tihkuksi. Olin Maestrossa muutaman minuutin ontumisen jälkeen. Tilasin viskin ja tuopin, tein sukellusveneen. Tiskin takana tytöt katsoivat inhoten. – Jatkakaa eilistä piikkiä, sanoin jotain sanoakseni ja osoitin pullovitriinissä olevaa lasia, jossa upouuden luottokorttini pinta hohti ujosti sitä peittävän kuittipinon alta. – On vissiin tullut tarjottuakin jollekin, arvelin kumotessani suklarin sisääni. Takaisin normaaliuteen. Olin taas yksin, ja aika selvin päin. – Tai jos kuittaan sen kortin pois, sanoin tytöille, – ja itseni samalla.

Ulkona taas. Jalat hakivat neljään eri suuntaan, ja veivät lopulta kotiovelle, lukossa oli. Aikani rynkytettyäni, Airola tuli avaamaan. 

– Et tule sisään!

En ottanut moista kuuleviin korviini. – Sanoitko sinä todellakin vuosi? Tarjoa olut.

– Lähde nyt menemään siitä.
– Niinpä kai sitten, alistuin, melkein. – Mitä te muuten täällä vielä teette tähän aikaan? kysyin sitten arvostelevasti.

– Odotellaan että Ritsi saisi tilityksen valmiiksi, Airola huokaisi raskaasti ja avasi ovea sen verran, että pääsin livahtamaan sen paksun käsivarren alta sisälle.

– Asia selvä ja kiitos, minä saattelen rouvan kassalippaan lokerolle kuin se olisi omani.

– Et muuten saattele.

– Mutta voisin, jos haluatte.

– Uskalletaanko me? Airola huusi olkapäänsä yli narikkaan. Mika kohautti olkapäitään, ei nostanut katsettaan, katse kiinteästi kolikkorengissä, ei kovin suuri potti, joku kymppi, edes sade ei ollut tuonut takkeja naulakkoon.

– Menkää vain, rohkaisin, – jollei meillä kestä kantti mennä kulman taa kahdestaan, niin me jäädään rahojen kanssa tänne yöksi.  

Airola katsoi minua epäilevästi, kuntoani, vilkaisi kelloaan. – Kai me sitten, ehkä… ja tökkäsi tylpän objektinsa, etusormensa värttinäluuhuni ikään kuin muistutukseksi. – G:lle ette sitten puhu tästä, tajuatko?

Väärien osoitteiden pyörryttämät ihmispolot tyrkyttämässä minulle neuvojaan, neuvoa-antavaa elintään liian vastaanottavaiselle varrelleni. Heidän kolahtelunsa lantioluihini, polvitaipeisiini saavat minut itkemään. Ei koskaan ilosta. Raivo kutittaa kitalakea. Jos nyt huudan, ja minä huudan, herätän kaikki, ja jo siksi minun on saatava ruumis ovesta sisään, on tasaannutettava hengitys, väpättävä sydän. Ensin huudan. Tänään ei ole varaa muuhun. Milloin muulloin minulla on ollut. Varaa muunlaiseen olemiseen. Parempiin miehiin, kauniiseen omakotitaloon, tyylillä kalustettuun. Minun paikkani on rappukäytävässä, jonkun on tämäkin paikka täytettävä. Siirryn vähitellen ovea kohti, sentti kerrallaan, ja huudan, koko ajan. Ei ole muuta ajanvietettä. Pillusta valuu verta. Haparoin eteenpäin yhdellä kädellä, toisella pidän ruumista kasassa, estän sitä valumasta kuiviin, lasken graniitissa olevia mustia kivihippuja, montako niitä vielä täytyy ylittää päästäkseni eteiseen, olen metsässä, laskettelen kanervamättäitä, havunneulaset pistelevät polvissa, tekee kipeää mutta olen metsän kanssa, hymyilen, hymistelen sokean miehen porttikäytävässä soittamaa sävelmää, hän soittaa huulillaan, minä en pysty samaan, suustani valuu limaa, nyt olen kenkien joukossa, saappaitteni, korkkareiden, nilkkureiden ja valmiiksi pakatun matkalaukun. Se on siinä aina, jokaisen miehen muutettua asuntooni pakkaan heidät ulko-ovelle. Olen romahtamaisillani mutta en vielä. Revin matkalaukun vetoketjun auki ja kaivan kauluspaitojen ja keksipakettien seasta pullon. Hieraisen sen taidolla puhallettua pintaa, raapaisen etikettiä, inhoan täydellisyyttä, ja itsesäälin jättäen toiseen kertaan repäisen sinetin, kiskon tulpan, vien pullonsuun syvälle kurkkuuni ja juon. En edes kakistele. Otan toisenkin suullisen, ainoastaan varmistukseksi, ollakseni täysin varma viinan perimmäisestä vastenmielisyydestä. Sekä siitä että olen vielä täällä. Alaovi aukeaa. Kadulta nousevat liikenteen äänet ja märkä ja kylmä, minä taas en saa vedettyä itseäni kokonaan sisälle, en saa omaa oveani kiinni, jalkani on tiellä, olkoot auki, minulla ei ole mitään hävettävää. Lasken pääni matkalaukkuun ja suljen silmäni hetkeksi. Sitten nousen, kohta. Saamattomuuteni johtuu taivaan peittävästä pyöreästä kuusta.

***

Väärien osoitteiden pyörryttämät ihmispolot tyrkyttämässä minulle neuvojaan, neuvoa-antavaa elintään liian vastaanottavaiselle varrelleni. Heidän kolahtelunsa lantioluihini, polvitaipeisiini saavat minut itkemään. Ei koskaan ilosta. Raivo kutittaa kitalakea. Jos nyt huudan, ja minä huudan, herätän kaikki, ja jo siksi minun on saatava ruumis ovesta sisään, on tasaannutettava hengitys, väpättävä sydän. Ensin huudan. Tänään ei ole varaa muuhun. Milloin muulloin minulla on ollut. Varaa muunlaiseen olemiseen. Parempiin miehiin, kauniiseen omakotitaloon, tyylillä kalustettuun. Minun paikkani on rappukäytävässä, jonkun on tämäkin paikka täytettävä. Siirryn vähitellen ovea kohti, sentti kerrallaan, ja huudan, koko ajan. Ei ole muuta ajanvietettä. Pillusta valuu verta. Haparoin eteenpäin yhdellä kädellä, toisella pidän ruumista kasassa, estän sitä valumasta kuiviin, lasken graniitissa olevia mustia kivihippuja, montako niitä vielä täytyy ylittää päästäkseni eteiseen, olen metsässä, laskettelen kanervamättäitä, havunneulaset pistelevät polvissa, tekee kipeää mutta olen metsän kanssa, hymyilen, hymistelen sokean miehen porttikäytävässä soittamaa sävelmää, hän soittaa huulillaan, minä en pysty samaan, suustani valuu limaa, nyt olen kenkien joukossa, saappaitteni, korkkareiden, nilkkureiden ja valmiiksi pakatun matkalaukun. Se on siinä aina, jokaisen miehen muutettua asuntooni pakkaan heidät ulko-ovelle. Olen romahtamaisillani mutta en vielä. Revin matkalaukun vetoketjun auki ja kaivan kauluspaitojen ja keksipakettien seasta pullon. Hieraisen sen taidolla puhallettua pintaa, raapaisen etikettiä, inhoan täydellisyyttä, ja itsesäälin jättäen toiseen kertaan repäisen sinetin, kiskon tulpan, vien pullonsuun syvälle kurkkuuni ja juon. En edes kakistele. Otan toisenkin suullisen, ainoastaan varmistukseksi, ollakseni täysin varma viinan perimmäisestä vastenmielisyydestä. Sekä siitä että olen vielä täällä. Alaovi aukeaa. Kadulta nousevat liikenteen äänet ja märkä ja kylmä, minä taas en saa vedettyä itseäni kokonaan sisälle, en saa omaa oveani kiinni, jalkani on tiellä, olkoot auki, minulla ei ole mitään hävettävää. Lasken pääni matkalaukkuun ja suljen silmäni hetkeksi. Sitten nousen, kohta. Saamattomuuteni johtuu taivaan peittävästä pyöreästä kuusta. 

***

– Hei pulu! heilahdin keittiönovesta sisään. Ritsi oli kuvernöörin kopissa, kiukkuisena. Kolikoita oli pinossa tilityskaavakkeen päällä, ykkösolut laskukoneen kannella, huulipunan värjäämä vaaleanvihreä mallu savusi tuhkakupissa. Radiossa Matti tai Teppo Turkki paransi maailmaa. – Vittu ja tämäkin vielä, Ritsi kirosi ennen kuin mulkaisi. 

 – Tulin kurkkaamaan miten pärjäät, paljonko myitte? Vastausta odottamatta otin setelit rahalippaasta ja punnitsin nippuja kourassani, oikeastaan sillä punnitsemisella niin ollut väliä, tunnustelin vain nipun paksuutta. – Tuhatkaksisataa ja ehkä kolme kymppiä päälle.

– Melaheppu! Ritsi lakaisi minut sivuun kopin ovelta ja liehui aulaan suurin elkein kuin Irina Milan. – Portsari! Apua! hän huusi lisää portsaria, aina vain lujempaa, antoi edithpiaf -äänensä kaikua salissa ja purki samalla osan vääristä aaltopituuksistaan ja patoumistaan, oletan, hänen äänensä leikkasi lastulevyseinän läpi kuin puukko korvaan. Lopulta hän palasi takaisin nelosoluen kanssa. – Kukaan ei piittaa, sinähän voisit vaikka ryöstää minut.

– Näin vähää ei viitsi, heilutin seteleitä. – Sinua taas ei pysty joutumatta itse maksumieheksi.

– Kusipää!

Väistin hänen läimäytyksensä ainoastaan siksi, että osuessaan se olisi humauttanut minut peräseinään. – Saanko minäkin oluen?

– Mihin sinä sen lutkan jätit? Ritsi ojensi laskukoneen päällä kiehuvan pilsneripullon, haparoin sen otteeseeni, ähkäisin sen juotuani, hyvä ettei kieli palanut. – Vähän lämmintä, sanoin moittivasti.

– Mene kuule muualle dokaamaan sitten, Ritsi sähähti.

– Sinä et ole siellä muualla, ja tiedätkös kuule, tilitykset kannattaa tehdä käden käänteessä eikä yötä myöten, tai jollei onnistu ryntäät esiin ja ryttäät paperin ja sullot kissaan, kassaan ja teet rintamerkin, ristinmerkin, ja toivot että pankissa on kiva tyyppi töissä, se hontelo rillipää.

– Se on uskovainen, Ritsi tuhahti. – Jätkä on ihan päissään. Eikä tuo taktiikka toimi enää, minulla on varoitus, joudun koulutukseen jollei tämä ala taittua. 

Viimeinen sana katosi oluen pulputukseen. Ritsi rojahti työtuolin kitisevää selkänojaa vasten. Keittiöpäällikkö Kermala, myös kuvernööriksi haukuttu, joutuisi hakemaan siihen aamulla uudet säädöt. Minä peräännyin taaksepäin, olin tehnyt sitä jo jonkin aikaa, olin edennyt hidastetusti, käteni oli jo maustekaapissa, otin Denzon salakätköstä pullon ja tein paukun. 

– Tuon sinä vielä saat maksaa, Ritsi sanoi.

– Haluatko että autan? Muuten me ei pääse täältä ikinä kotiin.

– Mitä jos hankkisit oman kämpän. Tai ostat.

– Heti huomenna.

– Ei taida herra ehtiä, on niin menevää sorttia.

Voi hyvin olla totta etten ole koskaan kotona, tai kämpillä, mutta mitä minä omalla luukulla teen, kun kuitenkin, aivan lähitulevaisuudessa asun etelämerellä syvänruskeiden neitosten huomassa, en niin mitään. Investoinniksi ne sitä kutsuvat, omaa kahdenkymmenenviiden neliön yksiötä, kiinteistövälittäjät ja työkaverit, niissä on jotain vikaa.

– Ei tässä nyt niin mihinkään meneviä olla, mutta jos me kuitenkin päästäisiin täältä koisaamaan tämän yön aikana niin, hitto.

– Muuta veneen alle.

– Kylmää touhua, paita rypistyy.

– Mieti nyt vielä, sitten kun lähdet etelämerille voit ottaa veneen mukaan.

– Kerta kaikkiaan! Mennä sillä, lähden tänään ja olen perillä vähän ennen kuin pasuunat soivat.

– Miksi sinä niistä lattareista unelmoit? Ritsi katsoi minua pistävästi. – Eikö se hutsu pysty tyydyttämän sinua? 

Tuoli naukaisi hänen noustessaan kuin keinutuolin alle jäänyt kissa. Ritsi asetti tuhkakupin, tupakkansa ja pullonsa tiskipöydälle ja pieraisi, viittasi kädellään kopin suuntaan.

– No niin. 

– Jep, jep.

Otin hänen paikkansa, kopissa leijui sankka itämainen savu, oopiumia ja mentholia. Laskin rahat, tarkistin numerot. – Teiltä puuttuu kaksikymmentäkaksi markkaa.

– Tiedän, perkele.

– Mitä siitä nyt vaahtoamaan, menee ylitöiksi.

– Se oli varmaan se kalja, jonka tarjosit sille ämmälle.

– En tarjonnut yhtään mitään.

Olisin voinut lisätä, että sillä tavalla ei saa hyviä naisia, tarjoamalla, mutta en lisännyt, Ritsillä oli niin pistämättömät mielipiteet. – Maksa se pois niin päästään ulos täältä. 

– Ei minulla ole rahaa, Ritsi sanoi.

– Sitten pitää merkitä pari hukkadrinkkiä sinne ja tänne, sano että spillasit. 

– Menee koko lappu uusiksi! hän voihkaisi.

– Sitäkö sinä täällä olet surrut kaksi tuntia? kurkistin kopista ulos. – Pennin tienanneet portsarit steppaavat narikassa apinarytmiään ja eukko säästää kaavakkeita.

– Painu ladulle.

Ojensin grogilasin ulos keittiöpäällikön kopista. – Lasi Gambinaa, niin teen tämän, lupasin. – Denzo sponssaa.

– Niin mutta sitten...

Tilityskaavake on minun harakanvarpaillani tehty.

 – Älä selitä nyt.

Mutta sentään oikein, ei tässä tyylipisteitä kerätä, ei Sokoksen tussitekstauskurssin käyneen kalligrafistin hienosti mutta ylipäätään suurimman osan aikaa melko lailla päin majavan kitaa tehtyjä tilityksiä.

***

Aamulla kellot soivat. Niin kuin ne laulaisivat päättyneen talven ylistystä, niin ne leikkaavat järkkymättä huurteista, kohmeista ilmaa auringonsäteet kimallellen taotussa pinnassa. Se meitä lämmitä! Olen yksin ja alamaissa. Pitäisi lähteä ulos ja ryhtyä yksinäisen ihmisen surkuteltaviin toimiin niin kuin jokainen kaltaiseni sielu on ennen minua ryhtynyt. Katu on täynnä meitä. Yritän selvitä tästä. Puolijuoksua lähimpään ruokakauppaan, ehkä hetkeksi puiston penkille, ehkä aamukahville kapakkaan, siellä on iso teevee ja kodikasta. On maanantai, maanantai. Ei levon päivä ja ei-kiitoksen. Löysin viimeisen leipäpalani loppuun järsittynä, sen läpi lasolia valutettu, suolalla paikkasin. Ne hiiret, ilkeät, olemattomat, jotka pakottavat ulos, kerjäämään, nöyrtymään. Täällä minä menen. Mitä? Ei mitään. Minua ei pysäytä kukaan. Käärin oluet vatsani päälle kuin odottaisin kuutosia, minä olen janon äiti ja minun mättääni imee nestettä kuin kaktus. Ja kellot, kellot julistavat, leikkaavat nahkani ja luuni, halkoen hampaistani kitalakeen, ja tuo seuraava vartija on minulle jo liian suuri.

*** 

Kohta meidän pitää mennä, pitää mennä, pitää, Gambina on loppu, sinä haet sen huomenna takaisin, minä haen, sinä haet, heti aamulla, tuot sen päivätansseihin, oletko sinä päivätansseissa aamulla? Olen. Oho. Ei se haittaa, nukuin eilen vähän kauemmin, muistaakseni, hyvä. Pitää mennä. Mennään, sinä teet ensin tuon paperin uusiksi niin se on nätillä käsialallasi, sillä jota pomo niin rakastaa, minä menen pois sinua häiritsemästä. Minne sinä menet? Sinä menet kiltisti kuvernöörin koppiin ja minä menen pelaamaan flipperiä, anna hana-avaimet. En tosiaan anna! Päivätanssit laittaa ne hukaksi, kyllä laittaa. Ei hemmetti laita, mummot ei juo kaljaa. Ei todesta juo, otetaan kossua sitten, se on helpompi hoitaa. Ei hemmetti, tuot sitten senkin takaisin. Tuon tuon, tee nyt se tilitys, ja sitä paitsi minua panettaa. Hyi hitto. Me voisimme mennä ylös, siellä on sohva, me voisimme nukkua siellä, pääsisin ajoissa tantsuihin. Älä viitsi. Voisin nukkua tiskin takana käsimela valmiina ojossa. Nyt lentää huuli kuin spitaalisten päivätansseissa. Sinun kanssasi lähti silmä, pulu. Siellä on liiketunnistimet. Mitkä on, missä? Yläkerrassa, näin kun ne asennettiin. Mitä ne ovat? Ne ovat, eikö herra tiedäkään kaikkea, punaisia silmiä. Selvä. Ne rupeavat laulamaan poliisiasemalla, jos niiden läpi kulkee. Jaa ne on niitä. Niitä juuri. Tiedätkö että niitä pystyy huijaamaan. Miten muka? Jos liikkuu oikein hitaasti. Älä, mistä tiedät? Anita kertoi… menemmekö kokeilemaan? Ja vitut mennään huoripukki. Minä osaan liikkua hitaasti, pulu, esitän punaisille silmille pantomiimia, me liu’umme huoneen läpi sohvalle kuin laiskiaiset, painaudumme sille ja liikumme kuin maneetit avaruudessa, hitaasti peiton alla, ettei valosilmä huomaa lisääntymistämme. Ei me emme tee sitä. Tosikko. Käytännöllinen, mitä jos tulee kusihätä, kuinkas sitten suu pannaan? Älä edes ehdota noin ruokottomia. Haista vittu. With pleasure, mennäänkö. Mikäs siinä, mikä sen mukavampaa onkaan kuin kuunnella kuinka pikku ryppymuna huutaa tuskissaan, ja tiedä se, että minä tiedän sen olevan ainoa kerta kun vekottimesi huutaa. Tsot tsot! Ja minä voin esittää sinulle pantomiimin, paremman kuin sinä, todemman, miten sinä vääntelehdit hitaasti kiiruhtaen vessaan, kun alkaa tulla housuun, mutta niin, eihän sinulla ole housuja, sinulla on erektio niin kuin teillä aina on, ja aamutoimiin tullut pirteä toimistoväki on tullut jo töihin, se saattaa pelastaa sinut, hälytys on pois päältä, ja he katsovat sinua silmät levällään, näin, ja johtajan huoneesta, sen uudenhohtavalta valkoiselta nahkasohvalta nousee jonkun toimittajan pörröinen pää, joka tarttuu liikehdintääsi ja kohta te tanssitte siinä, kaksi mielipuolta, ja te vääntelehditte vastakkain hitaammin kuin etanat, olemattomia valosilmiä väistellen, kohti vessaa, kunnes pääsette sinne ja kakkaatte bideeseen. Aika rankkaa, onko siellä semmoinen? Ei olekaan. Eli mitä me tehdään? Emme ainakaan mene sohvalle. Anna viinakaapin avaimet ja pidä kiirettä niitten lappujen kanssa.

***

Muistan sen kaverin, joka päivätansseissa käänsi pajatson, ja kun nyt sanon ”käänsi”, en tarkoita vielä mitään konkreettista, kunhan nyt tuli mieleen, ikään kuin selittelynä. Tarkoitan kääntämisellä sitä perinteistä, eli että se avasi sen siinä kaiken kansan keskellä ja ennen kaikkea minun silmieni alla, enkä huomannut mitään, ihmettelin vain miksi tuon ikäinen kaveri, se oli jotain nelikymppinen, tulee tänne muumioitten sekaan. Hetkeä myöhemmin näin pajatson oven auki, siitä sitten soittamaan Raha-automaattiyhdistykselle. Mutta kun sanoin ”käänsi”, tulee vastustamattomasti mieleeni myös se ilta, kun menin hakemaan Ritsiä, silloin illalla, inventaarion alla, kun hän laski kolikoita, minä laskin olutta huoltoavaimella jonka olin napannut keittiöpäällikön kopperosta, kaapista joka oli muka visusti lukossa, sen lukon sai auki hiusneulalla aivan uuden maailman malliin. Silloin minä käänsin, nyt ilman lainausmerkkejä, mutta en pajatsoa, sellainen on pirun painava, ei kiinnostanut, mutta oli miten oli ja tein mitä tein, tuuppasin kääntämäni rahat samantien takaisin kansanterveydelle, tämän voin vannoa, annoin vain hyvän kiertää, niin sanoakseni.

Pelasin yli kaksikymmentä markkaa flipperiin kaikki irtorahani, ja sitten pelasin kaikki baarin tippipurkkiin kerääntyneet markat, myös ne minulle kuulumattomat rahat, ja ne pelattuani minulla oli aikaa miettiä, oikeastaan vähän sitä ennen, miten käyttäisin jäljelle jääneet kaksi, kolme markkaa, niin että miten ja millä lailla, panostaako suureen riskiin ja laittaisin ne hedelmäpeliin, sillä tavoin saisin lisää pelirahaa flipperiin, voisin saada, jos voittaisin, toisaalta tiesin että minä olen tästä epäsäätyisestä perheestä se, joka ei koskaan voita yhtään mitään. Jotkut meidän baarissa voittavat, voi että kun osaakin vituttaa. Siksi en pelannut hedelmäpeliä, siksi en, koska alkoi harmittaa. Siksi pelaan flipperiä, ei käy sättäämään palloa, kun se vierii läpi laarin, ei kukaan ole siihan vikapää paitsi minä itse enkä silloinkaan paljon. Parempaa flipperin pelaaminen on, se on pyyteetöntä ajantuhlausta, vain minusta itsestäni kiinni, parempaa valtion kannalta ja psyykeen, verrattuna siihen, jos laittaisin rahat rahapeliin enkä voittaisi mitään, koska voita mitään, kunhan toivon ja yritän että onneni kääntyisi lopultakin ja joskus sapettaa niin paljon. 

***

Kuulokuva. Hirvittävä kolina ja räminä, samanlainen kun joku tamperelaisorkesteri levittää rumpusettinsä ovensuuhun. Seuraava kuva. Syöksyn tilityskaavake kädessä, hienosti puhtaaksikirjoitettu, jos saa huomauttaa, keittiöstä aulaan, odotan näkeväni joukon sukkahousupäisiä ryöstäjiä, ei näy niin mitään, kurvaan baariin, ei mitään, muutama askel vielä, myönnän, pelotti niin saatanasti, mutta tiesin Ripin olevan jossain, tiesin myös sen olevan aika uuno, samassa pelästyin, josko sille olisi tehty jotain, samassa tajusin myös että tämä on vakava paikka, eihän sillä ollut edes työvuoroa, ja me päästettiin se sisään, ja jos täällä on nyt joku... 

Siinä se sitten oli, hedelmäpelin päälle kumartuneena, hedelmäpeli lattialla kyljellään, se vissiin yritti kammeta sitä ylös, ei tajuakaan mitä se sille oli tehnyt, tai miten, kaatanut hedelmäpelin lattialle. Rahaa siitä masiinasta tuli ulos kilisten ja kolisten, vielä silloinkin kun se punttasi sitä reisiensä päälle, ja sitä rahaa oli tullut hieman enemmmänkin, sitä oli koko aula levällään, ei uskoisi miten paljon ihmiset saattaa tunkea omaisuuttaan tyhmään peliin.

– Auttaisitko nostamaan tämän takaisin? Rip kysyi.

Purskahdin itkuun. Kun olimme siivonneet jäljet, lähdimme pihalle, kassalaatikko tietenkin jätettiin pankin seinässä olevaan lokeroon, oli jo aaumu aika pitkällä, taitettiin loppumatka ratikalla. Tai aivan loppumatka käveltiin. Jossain kohtaa aamupirteät lipuntarkastajat nousivat kyytiin ja onneksi edes minä olin sen verran hereillä, että havahduin niitten valheellisiin siviiliasuihin, bongasin ne jo pysäkille tultaessa, ei mitenkään vaikeaa, vaikea uskoa että kaksi kärttyistä ämmää ja yksi työnjohtajalta näyttävä mies seisoisivat keskellä sateista aamua niin tiiviissä ryhmässä, että melkein koskettivat toisiaan, ei edes naimissa olla noin lähekkäin, tuossa iässä, ja heitä olisi silloin kolme kappaletta yhtä aikaa naimisissa. Kiskoin Ripin niskavilloista pihalle, se nimittäin nukkui, törmäsimme tarkastajia vastaan, ne jäivät huutamaan meidän perään, ihan oikeasti jotain todella typeriä uhkauksia. Olin aika poikki ennen kuin pääsimme kämpille, ja silti piti panna pesukone pyörimään sen pyynnöstä. Jotkut muut haluavat katsoa Sky TV:tä ja meidän Rip, no niin. Se nukkuu jo. Ennen painumista lämpimään kainalooni hän pyysi herätystä seitsemäksi. Piti mennä Krunikkaan tapaamiseen. Mihin? minä kysyin. Kikkelinkatsojalle, hän tunnusti, melko tarkkaan seitsemältä haluan pystyyn, niin sitten nousee vielä pikkuvelikin entiseen loistoonsa. Kello muuten oli jo seitsemän. Tuuppasin hänet lattialle saman tien enkä vasta tunnin ynnäämisen jälkeen. Aioin mennä tuuletusparvekkeelle tupakalle, mutta vaihteeksi alkoi sataa kaatamalla. Kävin suihkussa, imuroin, kaikki paikat, karvat ja suun. Jannu nukkuu. Rikkalapiolla valutin käsilaukkuni pohjalle kerääntyneet epäkansanterveelliset kolikot ja kaadoin ne akvaarioon, kolikoista alkoi nousta satoja, tuhansia pieniä kuplia aivan villinä.

***

Tippaklinikka

***

Mitä hittoa, en minä tiedä, puhui tohveleista ja punaviinistä. Tule astumaan kattisi minä keskeytin. Eihän voi, hän on juuri tullut saunasta. En minäkään voi. Minä olen juuri pyykännyt, minulla on koko vaatekaappi pyykkitelineellä. Sanoitko sinä pyykkikone. En sanonut. Hän tulee nyt heti käymään, vai myöhemmin? Myöhemmin, minä sanoin, taikka yöllä, kun olen laittanut pesutuvan lukkoon. Ei vaan, hei vaan. Yöllä minä nukun levottomasti. Kello on paljon. Hän tuo pyykkiä. Sitä on vähän, yhdet housut, yksi paita. Käy riisumassa päälläsi olevat, liitä joukkoon kalsarit, jos sinulla on, onko sinulla? Pestäänkö rotsi myös? Voihan sen ainakin kerran elämässä pestä, vai repeileekö se tuolta hartioista sitten vielä pahemmin, jaa-a. Onko sinulla kaikki hyvin ja tarpeeksi pop cornia edessä? Enemmän kuin lasten syntymäpäiväjuhlilla. Hieraisin kasvovettä kainaloihini ja johdatin hänet peremmälle. Otin hänet eteisessä ja hoitelin keittiössä, sanoin etten voi asua tässä kääpiökämpässä enää, kiitos vain hänen kaverilleen, mutta ei enää, hän sanoi ettei voi auttaa, talossa ei ole tyhjiä huoneistoja, ei ole kuin tämä, sekin sitten paljastui, tyhjiä lupauksia, hemmetin hieno juttu. Kolmanteen kertaan meillä ei ollut aikaa ennen yötä.

***

Siellä he ovat. Tämä on viimeinen kevät ennen velvollisuuksia, sade ennen yötä. Tyttö on lyyhistyneenä bussipysäkille, tukkansa sekaisin ja silmillä, kasvoja pitkin valuu verinoro, hän on lyönyt päänsä katuun. Hänen pitäisi käydä ehkä sairaalassa, lääkärissä, päivystyksessä, ja juuri tätä Rip pohtii, miten hitossa tytön sinne saisi, tässä säässä, kun kaupungin kaikki taksit ovat kyyditsemässä tärkeitä ihmisiä jossain muualla. He kävelivät. Matkalla Rip kuunteli naisen pahasuisuutta, tytön kieli teki tästä naisen, sietämättömän, ja silti kauniin, raivoissaan hän oli kauniimpi kuin koskaan, kun hänen pehmeät, lempeät, hieman lapselliset piirteensä kovettuivat ja hänen silmistään väistyi hailakka myötämielisyys ja sen tilalle tuli tiikerin raivo. Mitä kohtaan? Rip ei ymmärtänyt. He kävelivät Eerikinkadun päähän asti, ei ollut pitkä matka. Aurinkoisina aamuina, kun jalka on kevyt, silloin kun se on, nuo harvat, muutamat korttelit olisi taittanut viiteen minuuttiin, rientänyt, lentänyt, takki auki ja hymy karehtien, ehkä jatkoilta lähdettyä. Rahvas kävelee vastaan aamusta stressaantuneena, nenäänsä nyrpistellen sille, jota aamu naurattaa, sille onnelliselle jolle on käynyt mielessä, että tänään voisi käydä vierailulla nuoren naisen luona, joka on aina avannut ovensa, käydä peseytymässä ennen nukkumaan menoa, pesettää vaatteensa samalla, käydä toivorikkaana, paljon sanoja suussa, hötöä ja moskaa, on niin paljon asiaa jota ei saa sanottua kuin hieman juoneena. Sillä tavalla se olisi mennyt, ja oli mennyt, aurinkoisina aamuina, kun hymyilet etäämmälle, ja niin kuin se hymyilee takaisin, aamulla kaupunki on puhdas, se kimaltelee! Nyt oli toisin. Ilta oli musta ja märkä, niin kuin toinen syksy, ja sitä kevät karseimmillaan juuri onkin. Rip kannatteli veristä naista käsivarsillaan – eihän tämä silti mikään sota ole? – tämä sähisi hänen otteessaan, puhui rumia, puhui kauheita, siksi he eivät voineet poiketa matkalla minnekään, eivät sairaalaan, sen viileisiin odotushuoneisiin joissa aina kaikuu, eivät rauhalliseen, lämpimään, kuivaan kapakkaan paikkailemaan haavoja ja hengähtämään, yhtä utopiaa on istahtaminen alas ja rauhoittuminen, on ainoastaan sade ja rääkyvä nainen, jonka veriset hiukset hakkaavat Ripin poskea ja jonka verta kimalteleva kaula uhkaa liata hänen takkinsa. He tulivat perille, Rip maanitteli tyttöä antamaan avaimet, sai avaimen lukkoon ja oven auki ja työnnettyä heidät rappuun, he olivat likomärkiä. Hän haparoi valokatkaisijaa. Vilkkuen ja välkkyen lamput syttyivät käytävään ja portaikkoon, ohkainen tikutus aikakatkaisun merkiksi. Rip tarttui tyttöä kainalosta, tunsi tästä lähtevän eläimellisen tuoksun, veren ja parfyymin ja nahan. Hän auttoi tyttöä ylöspäin vaikkei tämä tuntunut olevan kovin kivulloinen, ainakin hän puhui koko ajan, vaimentaneena kehenkään tai mihinkään kohdistumattoman raivonsa talon säällisiin tapoihin, tyttö ei huutanut enää. Hän mutisi. Hän suhisi, vaikea saada selvää mistä oli kyse. Valot sammuivat ennen toisen kerroksen tasannetta, ja syttyivät taas, pienen tauon jälkeen. Ehkä juuri silloin joku suuri eläimellinen vaisto sai Ripin pysähtymään. Ehkä syynä olivat rappuun uudestaan syttyneet valot. He olivat taivaltaneet puoli kerrosta pimeässä, tuuletusparvekkeiden ikkunoiden kautta kajastavien katuvalojen auttamina, ja sitten valot syttyivät itsestään, eivät tietenkään itsestään. Ehkä juuri silloin Rip päästi otteensa tytöstä ja antoi tämän valahtaa portaille, otti pari taka-askelta, katsoi ylös. Tyttö takertui porraskaiteeseen ja yritti vääntäytyä ylös, turhaan. Samaan aikaan hän kiroili, manasi miehiä, paha suu noin nuorella ja kauniilla, Rip alistui. Hän otti tytöstä kiinni, tällä kertaa lanteelta, auttoi tämän ryömimään eteenpäin ne muutamat askelmat, jotka erottivat heidät seuraavalta tasanteelta, valonkajastus häiritsi, se tuli ovenraosta, se oli selvää. Rip päästi tytöstä irti, tämä lysähti hajareisin istualleen, ryhtyi kaivamaan taskujaan etsiessään ilmeisesti avaimia, jotka olivat Ripin kädessä, tämä pyöritteli niitä kädessään, helisytteli, se oli merkki, täällä ne ovat, pitäisikö sentään sanoa jotakin, tai näyttää, tai heittää avaimet tytön eteen, niin Rip päätti tehdä. Mutta mitä jos heittää ohi ja ne kimpoilevat sinne tänne ja kenties lentävät porraskaiteen alta ja heittelehtivät rojun lailla vaikkapa aina takaisin pohjakerrokseen saakka. Rip harkitsi. Tyttö kiroili, märät kädet ja hihat sotkeutuivat märän nahkatakin kosteisiin taskuihin, sisätaskut tulivat ulos, samoin nenäliinapaketti, kolikkokukkaro, kajali ja tamponipakkaus, helkutin avaimet. Hänen ei tarvinnut kantaa huolta avaimista. Ovi oli jo auki ja aukeni koko ajan ja vauhdilla osuen tyttöä ohimoon. Ovi lakaisi hänet tasanteen nurkkaan kuin tuulilasinpyyhkijä kuolleen perhosen, suruvaipan kenties, tytön pää heilahti, pää osui naapurin postiluukkua vasten niin että rämähti, pää hervahti tytön rinnalle, tyttö valahti veteläksi, kierähti ympäri, putosi portaille, sen ensimmäiselle askelmalle, ja kiljahti. Jossain alkoi koira haukkua, jossain televisio vaimeni, tyttö huusi kovempaa, hän huusi kivusta. Rip kääntyi kannoillaan. Oviaukkoon oli ilmestynyt pitkä, riukujalkainen haamu, Rip huomasi niittivyön ennen kuin lähti juoksemaan portaita, kaksi askelmaa aina kerrallaan ja kaiteesta tukea pidelleen sadankahdeksankymmenen asteen kiepahdus kummallakin tasanteella, viimeisellä loikalla viisi rappua, eteismatto pehmensi tömähdystä, matto oli myös märkä, kostea kuin koiran turkki, sadepisaroiden ja kuran liottama sieni, ja Rip liukastui, veti lähes spagaatin, kömpi ylös ja heilahti ulos, hänen ruumiinsa läpi kulki tärinä, hänen silmänsä tummenivat sään mukaiseksi, niihin ilmestyi tumma, läpitunkematon kajo, silmät olivat kuin luolan suuaukot, sellaiset joiden perukoilla viimeinen nuotionkajo on sammunut. Hän kääntyi oikealle, epäröi, kääntyi vasemmalle, joko hän ei enää tiennyt missä oli tai ei osannut enää päättää, hän näki oikealla, yläpuolellaan vihreänä räpsivät hailakat kirjaimet, joista tuli mieleen viinakaupan valot jossain maaseudulla, ja otti vaistomaisesti askeleen siihen suuntaan, hän näki myös oven joka ei ollut lukossa. Ei auki, mutta ei myöskään lukossa, sen näki siitä että ovenrako oli näkyvillä, joskus aistit ovat terävämpiä kuin mies itse. Tytön huuto jatkui kolme kerrosta ylempänä. Äänessä oli sekaisin kipua ja raivoa ja tyttö. Muuta Rip ei kuullut, ei askeleita, ei miehen huutoa naisen huudon päälle, toisaalta hän ei myöskään kuullut ulko-oven loksahtavan kiinni, se oli huono merkki, kuulokuvan puuttuminen. Rip kääntyi puolittain, ei edes niin paljon, vain vähäsen, ei uskaltanut katsoa, hän vain terästi kuuloaan, käänsi päätään sen verran, että tajusi kuulleensa hiljaisuuden oikein, hänen korvansa tavoitti nahkahousujen natinan, hän kuuli sen tytön huudon ja sateen ropinan läpi ja ehti jälleen miettiä miksei kuullut muuta, ei askeleita, ei miehen ääntä, pitäisikö kääntyä, pitäisikö todellakin, mutta kun se sattui, tuntui nivusissa asti, viimein viiden askelman hyppy oli ollut turhan uhkarohkea. Rip työnsi kädet taskuun, otti ne muutamat määrätietoiset askeleet jotka tarvittiin auki mutta suljettuna olevan oven tavoittamiseksi, kiskaisi kädet taskuistaan ja veti kaksin käsin oven auki ja livahti sisään, kuvitteli olevansa turvassa tajutessaan päässeensä ravintolaan, ja jollei ollut edes niin optimistinen, tiesi ainakin olevansa lämpimässä, pehmeästi valaistussa aulassa, jonkun toisen luomassa ja kenties vartioimassa pesässä. Hän ravisteli itseään, pyyhkäisi hiuksiaan, veti henkeä, hän ei ollut muistanut hengittää hetkeen.

Rip ei ehtinyt edes ravistella turkkiaan kuivaksi puhumattakaan siitä että olisi päässyt lähelle henkilökunnan turvaa, kun kaveri seisoi jo hänen vierellään. He tunnistivat toisensa, siksi he eivät lyöneet toisiaan, kumpikaan, he menivät tiskille. Tarjoilija mittaili heitä kumpaakin päästä varpaisiin, toista joka oli litimärkä ja tuntematon, toista joka oli ilmeisen tutumpi mutta pukeutunut hieman väljästi. Heistä saattoi haistaa jonkinlaisen vaaran, hitusen ainakin, epäilyksen siitä. Yksinään molemmat olisivat olleet ilmeisen mitä tahansa, mutta yhdessä he muodostivat kombinaation, josta tuli yhtäkkiä mieleen kaikenlaista ja samalla tavattoman yksinäinen ja suojaton olo. Joissain tapauksissa asiakkaat ovat viisaampia kuin jumalansa. Vaikkei toisella ollut rahaa eikä vaatteita, ja toinen oli märkä kuin pesurätti, oli tällä jälkimmäisellä otsaa lyödä saman tien tiskiin luottokortti. Viimeksi mainittu sai tarjoilijan jättämään kysymykset toiseen kertaan. – Ymmärrän, hän mutisi, ja kuin alleviivaten oikean ymmärtämisen ja luottokortin suoman joustavan ymmärtämisen välistä ristiriitaa, kaikui jostain ilmastointihormien kautta naisen kimakka, tuskainen huuto.

– Hullu ämmä, sanoi kapeavartaloinen, paidaton, nahkahousuinen kaveri.

– Siltä tuntuu, hymähti tarjoilija eikä tässä tilanteessa jaksanut enää ryhtyä pyytelemään anteeksi ravintolan ilmastointikanavissa ilmenevistä käytännön lieveilmiöistä.

Rip ei sanonut mitään, hän vain nyökki samalla tavalla kuin tarjoilija ja katsoi häveten sivuun.

He menivät pöytään ja esittäytyivät muodollisesti. Muodollisesti siksi, että he toki olivat tavanneet toisensa kerran aiemmin, myös silloin heillä oli ollut hetkensä ilman paitaa. Laihaa, lihaksikasta ylävartaloaan esittelevä mies kertoi edelleen olevansa Seppo, mutta kaverit tunnistivat hänet nykyisin mieluummin nimellä Atula. Rip puolestaan kertoi tuntevansa olevansa päihtynyt.

– Ei se mitään, eipä haittaa, sanoi Seppo Atula, ja pahoitteli että oli tällä tavalla juossut perään ja tungetellut seuraan. Joskus sitä vain alkaa kuumottaa.

Rip katsoi vastapäätä istuvaa henkilöä, pohti että sen täytyy olla ihme, jos jokin kuumottaa, tällä kelillä ja vielä paljain varpain. Ne paljaat varpaat siinä olivat naurettavinta, Rip ajatteli, näissä kuvioissa, pääkaupungissa. Ne tulivat suoraan lintutornista, avohakkuilta, mökkirannasta juhannusiltana jätkäseurasta, jossa pidetään nahkahousuja ja ajetaan kainalokarvat muttei sääriä. Kohta ruoska heilahtaa. Seppo veti varpaansa pöydän alle piiloon, hän oli lukenut Ripin ilmeestä jotain, ehkä närkästystä, ja katsoi olevan soveliasta peittää sen, ettei hänellä ollut jalassaan muuta kuin likaiset varpaat. Se oli ollut ihan okei Lontoossa, mutta nyt… Rip ei oikein osannut pukea tuntemuksiaan sanoiksi. Likaiset varpaat olivat melkein härskimmät kuin Sepon paljas ylävartalo, jossa ei tietenkään ollut moitteen sijaa paitsi että oltiin anniskelutiloissa eikä hiekkarannalla. Varpaista miinusta, paidattomuudesta viis. Siinä oli hyvä kontrasti, Rip mietti. Kalpea ruumis, punaiset jalat, nahkahousuissa niittivyö, ei rintakarvoja, kynsissä mustaa, lohkeillutta lakkaa, silmien ympärillä mustaa maalia, hennosti, ranteissa vaaleanpunaisia ja valkoisia muovirenkaita ja yksi leveä niittiranneke.

– Tytöt tykkää tuollaisesta? Rip kysyi vain hieman empien, alkoholi oli poistanut hänen estonsa. Ja sillä välin kun Seppo Atula siemaisi puolenlitran tuopistaan viidenneksen ja haki puolestaan itse sanoja, vastausta johonkin jonka kysymystä hän ei ymmärtänyt, sillä hän ei oikein nykyisessä elämäntilanteessaan pystynyt hahmottamaan mitä tequilajannu ajoi takaa, vaipui Rip puolestaan omiin synkkiin ajatuksiinsa. Ei vaipunut. Hän kuulosteli ilmastointihormien hurinaa, mutta että hänkin, Rip pohti, että kaikkein suloisimmatkin. Seppo vilkaisi hormia kohti ja hymähti. Meillä on satiaisia, hän sanoi sitten kuuluvalla äänellä. Rip viivytteli tuokion jossain egyptiläisten jumalattarien, hän oli Caesar, ja lontoolaisten kunnallisvaltuutettujen välisessä liemessä kunnes palasi maan tasalle, kohotti päänsä ja kelasi takaisin hetkeen, kun Seppo Vetelä nykyinen Atula sanoi: – Meillä on satiaisia, ja kumartui katselemaan Ripiä silmiin, niin että tämän oli vedettävä katseensa eroon ilmastointihormin pölyisenharmaasta ritilästä. Hän tuijotti ihmetyksestä mykkänä Seppoa, siinä ne nyt tuijottavat toisiaan, vaativasti, hämmentyneenä.

– Mistä sinä sen tiedät? kysyy Rip, joka saa vihdoin suunsa auki, ja kysyy juuri näin täydestä sydämestään, ihmetellen, vaikuttaen samalla hieman yksinkertaiselta, ei siinä kohtaa siis mitään uutta auringon alla, mutta jos istuisi sivussa ja kuuntelisi tätä, niin siltä juuri saattaisi sivullisen korviin kuulostaa äskeinen vastaus. Mieshän on aikamoinen idiootti.

Kapakan ovi kolahtaa auki ja sisään marssii taksikuski, raskastekoinen liian kauan penkillä istunut mies, tulee tiskille. – Kahvia? tarjoilija kysyy ikään kuin tavan vuoksi, ja taksikuski murahtaa myöntävästi. Heitä on läsnä nyt kokonaista neljä. Tarjoilija palaa sanomalehden ristisanatehtävän pariin kaadettuaan kahvin, ilmaiseksi, Rip huomaa, taksikuski hamuaa ilmaisjakelulehteä samaan aikaan kun repii sokeripakettia auki. Seppo tuijottaa entistä Lontoon hotellihuonekumppaniaan. Rip antaa katseensa kiertää, antaa sen aina välillä palata hormin pölyiseen suuaukkoon. Seppo hymähtää. Sillä tavalla hän ilmaisee ymmärtäneenä kahdesta sanasta sen, mikä Ripille ei ole auennut vieläkään. – Että näin, hän naurahti kireästi. – Eli meiltä vai keneltä?

Rip yski tuoppiin.

– Että näin, Seppo sanoi uudelleen, ja he sulkeutuivat hetkiseksi, uppoutuivat juomiinsa, ja Sky Televisionista tulevaan Whamin kappaleeseen. Tarjoilija oli vääntänyt katonrajaan nostettua televisiota lujemmalle. Vaientaakseen ilmastointihormiin juuttuneen naisen, Rip ajatteli, tytön joka olisi kipujensa ja haavojensa ja jopa päänsä sekavan tilan tähden kuulunut sairaalaan, olisi ja olisi, mutta eihän tarjoilija tiennyt siitä kylkiluusta mitään, ei sen tarinasta, kylkiluu oli tyttö, miehet aatameita.

– Pienet piirit, minkä sille voi, Seppo heitti mustaa, roikkuvaa tukkaansa kauemmaksi tuopistaan, pisaroita lensi sinne tänne, myös vastapäätä, tuomiolla olevan, tai niin hän sen koki, Ripin kasvoille. Joka ei sanonut sanaakaan. – Ai että voinko selittää tarkemmin? Seppo kumartui katsomaan pöytälevyä pälyilevää Ripiä häijysti. – Totta kai voin, se vie vain hetken, hän henkäisi, otti kulauksen, haki savukkeita, jota hänen ihonalaisessa povitaskussaan ei suinkaan ollut, nojautui taaksepäin ja muunsi äänensävynsä opettajamaiseksi (sillä Rip oli hänen rinnallaan melko yhdentekevä paskaläjä). – Maailma on rusina, käsitätkö? Seppo kysyi haastavasti kuin kennelin nulikkakoiria kouluttava hirvenmetsästäjä. – Jos olet kiinnostunut vain yhdestä asiasta, silloin pystyt kohtaamaan helposti kaikki muutkin jotka ovat kiinnostuneita samasta asiasta. Ja jos nyt puhutaan musiikista, tietyn musiikkityylin alalajista, pienenevät piirit sangolliseen kappalaisia, uskollisia, vihittyjä.

Rip rykäisi, jotain hänenkin oli yritettävä: – Samanlaista ei liene, jos kuuntelee koko elämänsä Beatlesia?

Seppo rypisti otsaansa. Yhdentekevä juntti (joka muuten oli joskus paskonut hänen uusiin buutseihinsa) oli vaihteeksi sotkemassa hänen ajatuskuvioitaan. – Ei taida, en ole ajatellut. Mutta tosiaan… Jos kuuntelee pelkkää Lennonia ja McCartneya, niin silloin voi tosiaan hyvinkin kuvitella että maailma on valtava paikka, laajeneva universumi, käsittämättömän kokoinen kirjasto.

– Aivan…

– Kun todellisuudessa, ryhtyessäsi tutkimaan maailmaa omin jaloin, toteat sen samankokoiseksi kuin lapsuutesi pihan, naapurinpoika hiekkalapiolla lapioimassa kissankakkaista hiekkaa suuhusi.

– Aivan…

– Meillä on satiaisia.

– Otetaanko paukut? Rip ehdotti.

Niin he ottivat keskihintaista bourbonia. Seppo kertoi, hieman lämmettyään, mitä lääkäri oli hänelle viimeksi määrännyt, luetteli reseptin sanasta sanaan, ”nautitaan 1-2 kertaa päivässä”, ja purskahti nauruun, niinhän se on kuin kokaiinilääkepurkin kyljessä, yksi viiva kaksi kertaa päivässä. Rip nauroi, sinä se osaat veistellä entiseen malliin, muistatko ne zoo-jutut, otatteko Zuihin, minä osaan ne vieläkin ulkoa, voi hemmetti se oli hauskaa.

– Se resepti, Seppo keskeytti, – Osaan sen nykyisin ulkoa.

– Kätevää.

– Kätevä muija.

– Ai.

– Ei se siitä yksin johdu. Olen opiskellut myös vapaa-aikanani lääketiedettä, Seppo sanoi omahyväisesti.

– Näytätkin siltä.

– Älä kuule kliseile, Seppo kivahti, – tuollaista osaa kuka vain, ja hän nojasi penkin selkänojaan niin että keuhkonsa rutistuivat. – Niistä opinnoista on tosin jo jonkin aikaa, hän ähkäisi ja etsi savukkeita rintataskustaan, jota hänellä ei edelleenkään ollut, ja sitten nahkahousujensa taskuista, ja jos siellä olisi ollut, ne olisivat olleet littanoita kuin jäätelötikut. Rip tarjosi omiaan.

– Kiitos.

– Ei mitään.

– Kaupunginklinikka on sitten auki seitsemästä puoleenpäivään.

– Jaa mikä?

– Kannattaa mennä heti aamusta. Jos on siellä vasta yhdeltätoista, aika siirtyy melko varmasti seuraavaan päivään, jolloin se tekee sitten kaksi käyntiä. Tasan yhden käynnin liikaa.

– En ole käynyt teillä koskaan, Rip keskeytti. – En edes tiennyt että sinä olisit… Jos olisin, niin, jaa.

– En minäkään ole eilisen teeren poika, Seppo väänsi naamansa kuin maailmankansalainen, – niin että rauhoitu, hän kuittasi tapahtuneen, vilkaisi kattoon ja sitten käsiinsä, päällimmäisen käden sormissa oli isoja sormuksia ja puolillaan käryävä rööki.

– Mitä siellä tapahtuu? Rip päätti peruuttaa puheenaihetta. – Siellä klinikalla, hän lisäsi sovittelevasti, uskaltamatta silti kysyä sitä tärkeintä. Eli missä se hiton klinikka sijaitsi.

– Ne työntävät norsunkullin kokoisen injektioruiskun munaasi ja se on sitten sillä selvä, Seppo nauroi niin, että taksikuski keskeytti hetkiseksi ilmaisjakelulehden lukemisen. – Kävelet sieltä sitten ulos elämäsi paisuvainen lahkeessa.

– Älä viitsi.

– Voihan ne leikata sen irtikin ja laittaa näyteikkunalle pressanrouvan ihasteltavaksi.

Rip huokaisi.

– Ei vaan oikein tosissaan, Sepon savukkeesta karisi tuhkaa hänen paljaalle vatsalleen, hän yritti olla niin kuin ei huomaisikaan, mutta hänen vatsalihaksensa värähtivät ja jäivät värähtelemään, kun hän pyyhki tuhkat sohvalle. – Kun ne nyt kerran asuvat siinä vastapäätä.

– Ketkä niin.

– Valtiomiespariskunta.

– Kuka?

– Joo, ne eivät todellakaan asu koko aikaa Pressanlinnassa, sillä eivät ne asu, tietenkään, kuka sitä kestäisi. Katsella Kauppatorin kalakauppiaita ja elää siinä silakkalemussa, kun voi vaihtoehtoisesti katsella komeita uroksia kotisohvalta kaukoputkella ja nähdä niiden hidasta kärsimistä, mätänemistä ja visvaa…

Rip ei ollut pysynyt mukana pariin minuuttiin, mutta se ei häntä estänyt, ei vaan se suorastaan vaati häntä sanomaan: – Kuulostaa taiteelliselta.

– Älä ole hölmö. Oletko lukenut Burroughsia?

– Kouluaikoina.

– Koulu…? En kylläkään tarkoita Tarzania… Seppo katsoi Ripiä hetkisen, punniten, josko kaveri olisi sittenkin kouluaikana jo, puisti sitten päätään kuin karkottaakseen epämiellyttävän ajatuksen, puisti niin että viimeiset ilmastoinnin mukana hormiin haihtumattomat vesipisarat lensivät Ripiä kasvoihin. – Tarkoitin tietenkin Williamia. Kannattaa aloittaa lukemalla sitä, jos kerran aloittaa, ei tarvitse sitten lukea kaikkea muuta tylsää paskaa mitä tarjolla on.

– Siis Burroughsia…?

– Alaston lounas, sillä aloitat.

– Hyvä nimi.

– Eikä pelkästään. Sisältö heittää sinut perseellesi.

– Mistä sinä tiedät niiden asuvan siellä?

Tässä kohtaa Seppo keskittyi tuijottamaan tiukasti, selkä istuintyynyä vasten lujasti painettuna, kourat kiinni reisissään, vastapäistä peluria, joka ilmeisesti oli aikaisemmin ollut aikeissa vehdata hänen naisensa kanssa, ja puhui nyt tyhmiä. Siinä tuijottaessaan hänellä oli aikaa kelailla, ja sen sijaan että hän olisi sanonut, mitä vastapäisestä juntista ajatteli, hän palasi sukupuolitautienklinikan sisäpihaa kiikaroivaan presidenttipariskuntaan yhtä luontevasti kuin hänelle oli esitetty aihetta koskeva kysymyskin.

– Olen ollut tarpeeksi lähellä työharjoittelussa tietääkseni.

– Tietääksesi?

– Tarpeeksi. – Olet ollut niillä hommissa vai?
– Ei kun tippaklinikalla, oletko sinä humalassa? Lopetin opiskelut kylläkin heti työharjoittelun jälkeen, Seppo tunnusti. – Jaa niin, vaihdoin siis tietty tiedekuntaa. Totesin ettei biologia lyö leiville. Ei kyllä bakteeritkaan.

– En tiedä haluanko kuulla enempää.

– Siellä oli niin paljon ryppyisiä kulleja ettei edes painajaisunissa.

– Jeesus sentään, Rip puuskahti. – En taida mennä sinne.

– Kyllä menet! Seppo löi nyrkkinsä pöytään.

Rip ehti vetää korvansa luimuun samaan aikaan kun baaritiskiltä kuului ”tsot, tsot!” Tarjoilija heristeli sormeaan varoittavasti, ja taksikuski oli kääntynyt katsomaan loosissa istuvia nuorukaisia. Miehen oikea käsi hapuili revolverinvetokorkeudella olevaa spraypulloa.

– Mutta jos siellä ajatellaan asiakkaista tuolla tavalla, Rip sihahti, – ryppyisiä kulleja ja niin edelleen, niin en varmaan mene…

– Älä sitten, Seppo ärähti, ja hänen äänessään oli autotallissa moottoripyörää korjaavan isäpapan jyrkkyyttä. – Mutta siinä tapauksessa sinulla ei ole enää mitään asiaa meille.

Aika huono uhkaus. Rip hymyili tuopin jämiin, joiden pohjan läpi näkyi Sepon uhkaavaksi luonnehdittavat peilitalossa vierailleet kasvot, mutta ääneen hän ei sanonut mitään. Outo kaveri tuo Seppo, hän pohti. Jakaa omastaan jos vain paikat on kunnossa, vai miten sen nyt pitäisi sanoa. Aika reilu mutta toisaalta lievästi hyökkäävä. Rip olisi halunnut pitää tuopin kasvoillaan kauemminkin sillä tavalla, Sepon sumeasta kropasta viehättyneenä sekä selventääkseen omia pohdintojaan, mutta epäili sen vaikuttavan omituiselta.

– En minä aio tavata häntä enää, Rip lupasi laskiessaan tuopin pöydälle. – Jollet halua.

– Otetaanko toiset?

– Mikä ettei, Rip huudahti, ja heilutti sormeaan tarjoilijalle. – Samanlaiset!

– Olen niin saakelin kyllästynyt pyykkäämään sen lakanoita koko ajan.

– Joo, ymmärrän, Rip sanoi nopeasti. – Ja viskit myös, eikö totta?

– Teidän alalla sitä ollaan sellaisia ymmärtäjiä, Seppo sanoi, melkein murjottavaan sävyyn, mutta kulmakarvoillaan hän teki samalla tiettäväksi sen, että toinen annos keskihintaista bourbonia on paikallaan.

– Joo, ollaan me, pappeja melkein koko sakki.

Tässä kohtaa ja tästä eteenpäin Seppo Atula ei enää kuunnellut vastapäätä istuvaa toveriaan. Jos näin voi sanoa. He olivat saavuttaneet toisensa ja ymmärsivät toisiaan puolesta sanasta kuuntelematta pätkääkään. Sillä tavalla ja tasolla heidän sanailunsa kulki. Mistä he puhuivat siitä ei tarvitse sen kummempaa historiaa kirjoittaa. Mitä asiaa heillä oli toisilleen mitä ilmankin olisi tullut juttuun. Mitä he olivat? Rip oli Rip ja Seppo oli Atula, joka kertoi kirjoittavansa kirjaa maailmasta ja lopetti avautumisensa heti, kun kuuli ulko-ovea kohti poistuvan taksikuskin ärähtävän: Paskaa, roskaa ja vielä kerran perseestä, ja nauroi ulos mennessään kovaa, sateen piiskaavan rytmin tahdittamaa röhnöttävää naurua, joka laantui vasta dieselmoottorin rumpahdukseen ja sieraimia pistelevään naftan hajuun. Alkaa olla sulkemisaika, tiskin takaa sanottiin. Seppo vaikeni, kokosi itsensä, päätti sitten ettei Rip ollut tajunnut taksikuskin naurun koskevan Seppoa eikä ravintolahenkilökunnan sulkemisehdotuksen koskevan heitä ollenkaan. Hän kävi anelemassa heille vielä yhdet grogit ja toi ne myös itse ystävällisesti pöytään. Rip nousi allekirjoittamaan tarjoilijan valmiiksi mankeloiman laskun. Tilaisuutta nurinaan, hädänalaisen hyväksikäyttöön tai muuhun sellaiseen, mitä luottokortilla ratsastajat tapaavat köyhemmilleen heittää, ei hänelle kuitenkaan suotu, sillä Sepolla oli asiaa. Hän oli menneisyyttä, Seppo kertoi, ja hän tiesi sen, tunnusti, ainoastaan Anita oli nykyaikaa, valokuvamalli postimyyntiluettelon kannessa, tai oli ollut, ja silloin kun oli, oli tienannut tuhansia, silloin vielä, vähän ennen kuin firma oli mennyt muodollisesti konkurssiin, muodollisesti, Seppo painotti ja kähätti lyhyesti sanaleikille. Oikea syy nurinmenoon oli, että omistaja, kansanedustaja, Seppo sipisi sulkeissa, oli saanut T-paitojen painamisesta sellaiset allergiset reaktiot että alta pois, sen kädet olivat kuin korppikotkan kintut, verta ja nahanriekaleita, luu paistoi läpi, mutta siitähän tämä ei voinut valittaa, ei käydä kuin yksityislääkärillä ja käskeä se vaikenemaan, muutenhan miekkonen olisi joutunut myrkyttäjänä linnaan, kaikkien alaistensa myrkyttäjänä. Anita oli ehtinyt tienata tuhansia, Seppo sanoi toistamiseen, ja tuhlannut myös. Pelkkää legendaa oli sen tytön eletty elämä nyt, kaikki ohi, jäljellä ei ole muuta kuin nostalgia, hän huokasi, ja tytön nuoresta elähtäneeksi käyvä linnunvartalo, hän palasi jo toistamiseen lintuteemaan. Kätensä seripainossa pilannutta entistä T-paitakauppiasta kuljetettiin nykyään mustan mersun takapenkillä, hän poseerasi vaihtoehtolehtien ja kaupunkikulttuurilehtien kannessa, hänellä oli valkoiset silkkihansikkaat ja valkoinen takki ja stetson ja helmiäiskirjaillut cowboy-buutsit, hän edusti ekologista vaihtoehtopuoluetta ja näytti tulevan Vegasista, kansa rakasti miestä.

Kaiken lisäksi Rip, jolle ei tullut sanomalehteä ja jolla ei ollut televisiota, kun ei ollut oikein kämppääkään, tunnisti hahmon, hän oli luullut tämän kuuluvan samaan sakkiin Sepon kanssa, edelleen, mikäli nyt oli ylipäänsä asiaa edes sekunnin vertaa minkäänlaisissa yhteyksissä yhtään edes ajatellut. Anita taas, ilmastointihormiin juuttunut tyttö, Anita oli toinen juttu. Anitaa ei niissä jutuissa, joita Rip harvemmin sai luettavakseen tai nähtäväkseen, mainittu koskaan, ei niissä politiikkaa ja karnevaaleja sisältävissä jutuissa, mikä oli ihme juttu, jos oikein ajatteli. Että entistä mallia ei mainita, että tämä oli unohdettu, ettei kutsuttu enää kuviin, oli potkaistu pellolle ja hylätty niin paljon, että jopa Rip saattoi naista, tyttöä, kohti ottaa rohkaistuneen askeleen ja päästä lähes kontaktiin tytön kanssa, koska, ja tämä on tärkeää, ei tiennyt tytön olevan jokin. Tai vielä tärkeämpää  olleen jokin. Sekin tieto olisi riittänyt aiheuttamaan laskevan käyrän Ripin kosiskeluhalukkuudessa. Anita oli vankka has-been  ja iältään alle kaksikymmentäviisi. Hän oli tullut tunnetuksi sinä T-paita mallina joka ei pitänyt pikkuhousuja eikä hän koskaan pääsisi siitä taakasta sen pidemmälle missä hän nyt oli.

Hormissa?

Molemmat miehet vilkaisivat siihen suuntaan, sieltä suunnasta ei kuitenkaan kuulunut mitään, hyvä niin. Oli niin kuin nainen hormissa olisi vaiennut kuullakseen Sepon lausumat lepää rauhassa -jäähyväiset naiselleen.

– Hänen kasvonsa, Seppo sanoi ääntään madaltaen dramaattiselle tasolle. – Ovat loppuun kuluneet.

– Hivenen itsesääliä nyt! Rip puuskahti. – Sitä paitsi eivät minusta ollenkaan ole kuluneet, minä pidän kovasti hänen luistaan.

– Itsemurha on tässä ainoa oikea tie, Seppo sanoi viivasuoralla, monotonisella äänellä, ja pyyhkäisi silmäkulmaansa, jonka tyveen oli ilmestynyt kyynel. Hän yritti peittää tapahtuneen niiskauttamalla nenäänsä, rykäisemällä kurkkuaan ja kiskaisemalla päätään rajusti taaksepäin. Oli esitys uskottava tai ei, silmien alta valunut musta meikki tuhri Sepon poskipään. – Joko hänen tai minun.

– Mikä?

– Itsemurha, Seppo korosti.

Rip pyöritteli silmiään, se oli vaikeaa, alkoholi oli hidastanut hänen silmälihastensa kykyä liikkua, ainoastaan luomilla oli voimaa esiintyä, niilläkin vain lupsahdellen. – Kiitos että kerroit klinikasta ennen kuin te…, hän pidätteli, antoi äänensä silti väristä. – Mikä muuten se osoite oli?

– Jos tämä näin vielä jatkuu, Seppo mumisi ja retkahti kohti pöydänkantta mutta säikähti pystyyn saman tien, kun terävä pöydänkulma viilsi hänen alastonta ylävartaloaan. – Niin jompikumpi meistä tulee tappamaan jonkun ulkopuolisen, se on varmaa, hän sanoi katkeralla äänensävyllä. – Pormestari, saanko taksin!

– Kyllä se siitä, Rip lohdutti, mietti hetken. – Haluatko että saatan sinut ovelle?

  

***

Tuntuu että sade tippuu suoraan syliin. Yliajetut jäseneni eivät tahdo enää nurkumatta jaksaa. Minä lepään tässä, vinoiksi kuluneita portaita tuijottaen. Erehdyin ottamaan kadulla juoksuaskeleita säikähtäessäni vieraita katseita. Siksi kaaduin, siksi vain.

Lepään tässä hetken, kivi-tasanteella. Sitten huudan. Syljensekainen lima vinkuu nielussani. Vaikka minä en välittäisi, tämä ei ole loistavimpia iltoja elämässäni. Vaikka en välittäisi, lyön vetoa, että niiltä kahdelta, löytyy jotain mainitsemisen arvoista minua vastaan. Nyt minä huudan.

Väärien osoitteiden pyörryttämät ihmispolot tyrkyttämässä minulle neuvojaan, neuvoa-antavaa elintään liian vastaanottavaiselle varrelleni. Heidän kolahtelunsa lantioluihini, polvitaipeisiini saavat minut itkemään. Ei koskaan ilosta. Raivo kutittaa kitalakea. Jos nyt huudan, ja minä huudan, herätän kaikki, ja jo siksi minun on saatava ruumis ovesta sisään, on tasaannutettava hengitys, väpättävä sydän. Ensin huudan. Tänään ei ole varaa muuhun. Milloin muulloin minulla on ollut. Varaa muunlaiseen olemiseen. Parempiin miehiin, kauniiseen omakotitaloon, tyylillä kalustettuun. Minun paikkani on rappukäytävässä, jonkun on tämäkin paikka täytettävä. Siirryn vähitellen ovea kohti, sentti kerrallaan, ja huudan, koko ajan. Ei ole muuta ajanvietettä. Pillusta valuu verta. Haparoin eteenpäin yhdellä kädellä, toisella pidän ruumista kasassa, estän sitä valumasta kuiviin, lasken graniitissa olevia mustia kivihippuja, montako niitä vielä täytyy ylittää päästäkseni eteiseen, olen metsässä, laskettelen kanervamättäitä, havunneulaset pistelevät polvissa, tekee kipeää mutta olen metsän kanssa, hymyilen, hymistelen sokean miehen porttikäytävässä soittamaa sävelmää, hän soittaa huulillaan, minä en pysty samaan, suustani valuu limaa, nyt olen kenkien joukossa, saappaitteni, korkkareiden, nilkkureiden ja valmiiksi pakatun matkalaukun. Se on siinä aina, jokaisen miehen muutettua asuntooni pakkaan heidät ulko-ovelle. Olen romahtamaisillani mutta en vielä. Revin matkalaukun vetoketjun auki ja kaivan kauluspaitojen ja keksipakettien seasta pullon. Hieraisen sen taidolla puhallettua pintaa, raapaisen etikettiä, inhoan täydellisyyttä, ja itsesäälin jättäen toiseen kertaan repäisen sinetin, kiskon tulpan, vien pullonsuun syvälle kurkkuuni ja juon. En edes kakistele. Otan toisenkin suullisen, ainoastaan varmistukseksi, ollakseni täysin varma viinan perimmäisestä vastenmielisyydestä. Sekä siitä että olen vielä täällä. Alaovi aukeaa. Kadulta nousevat liikenteen äänet ja märkä ja kylmä, minä taas en saa vedettyä itseäni kokonaan sisälle, en saa omaa oveani kiinni, jalkani on tiellä, olkoot auki, minulla ei ole mitään hävettävää. Lasken pääni matkalaukkuun ja suljen silmäni hetkeksi. Sitten nousen, kohta. Saamattomuuteni johtuu taivaan peittävästä pyöreästä kuusta.

***

Kadulla katsoin oikeaan ja vasempaan, kumpaan suuntaan mennä, two ways to choose. Nivusissa ei tuntunut enää yhtään niin pahalta kuin hetki sitten, kaljan puutetta se vain oli ollut. which way to go, laulaa maestro ja minä lauloin takaisin. Valuin takaisin keskikaupungille. Sade oli muuttunut tihkuksi. Olin Maestrossa noin puolen tunnin konkkaamisen jälkeen. Tilasin viskin ja tuopin, tein sukellusveneen. Tiskin takana tytöt katsoivat inhoten. – Jatkakaa eilistä piikkiä, sanoin jotain sanoakseni ja osoitin pullovitriinissä olevaa lasia, jossa upouuden luottokorttini pinta hohti ujosti sitä peittävän kuittipinon alta. – On vissiin tullut tarjottuakin jollekin, arvelin kumotessani suklarin sisääni. Takaisin normaaliuteen. Olin taas yksin, ja aika selvin päin. – Tai jos kuittaan sen kortin pois, sanoin tytöille, – ja itseni samalla. Kävin ulos, jalat hakivat taas neljään eri suuntaan ja veivät  kotikapakan ovelle, lukossa oli. Airola tuli avaamaan. – Et tule sisään!

En ottanut moista kuuleviin korviini. – Sanoitko sinä todellakin vuosi? Onko Bischoshofen täällä vielä?

– Odotellaan että se saisi tilityksen valmiiksi, Airola huokaisi raskaasti ja avasi ovea sen verran, että pääsin livahtamaan sen paksun käsivarren alta sisälle.

– Menkää te vain kotiin, minä saattelen rouvan kassalippaan lokerolle kuin se olisi omani.

– Et saattele.

– Mutta voisin, jos haluatte.

– Uskalletaanko me? Airola huusi olkapäänsä yli narikkaan. Mika kohautti olkapäitään, ei nostanut katsettaan, katse kiinteästi kolikkorengissä, ei kovin suuri potti, joku kymppi, edes sade ei ollut tuonut takkeja naulakkoon.

– Menkää vain, rohkaisin, – jollei meillä kestä kantti mennä kulman taa kahdestaan, niin me jäädään rahojen kanssa tänne yöksi.

– Jaa… Airola katsoi minua epäilevästi, kuntoani, vilkaisi kelloaan, – kai me sitten voitaisiin mennä…, ja hän tökkäsi tylpän objektinsa, etusormensa värttinäluuhuni ikään kuin muistutukseksi. – G:lle ette sitten puhu tästä, tajuatko?

– Hei pulu! heilahdin keittiönovesta sisään kuin päällikkö. Ritsi oli keittiömestari Kermalan kopissa, setelit ja kolikot tilityskaavakkeiden päällä, ykkösolut laskukoneen kannella, huulipunan värjäämä vaaleanvihreä mallu tuhkakupissa, radiossa Matti tai Teppo Turkki paransi maailmaa. Ritsi mulkaisi minua, kysyi rumalla sanalla kuorrutettuna miksi piip minä olen täällä. En tiedä, ollakseni hunajainen, en oikein itsekään tiedä, ollakseni mikrofoni, en minä mitään oikein, tulin katsomaan miten pärjäät, katsos kun tiedän, ettet ole taitava numeroissa toisin kuin minä, joka osaan tilityksen vaikka naapuribaarissa istumalla, paljonko myitte? Otin rahaniput Ritsin estelyistä välittämättä ja punnitsin nippuja kourassani. – Tuhatkaksisataa ja ehkä kolme kymppiä päälle?

– Melaheppu! Ritsi lakaisi minut sivuun kopin ovelta. – Portsari! Mika! Tänne on unohtunut lude! Ritsi liehui suurin elkein kuin Irina Milan aulaan, huusi lisää portsaria, aina vain lujempaa, antoi edithpiaf -äänensä kaikua salissa ja purki samalla osan vääristä aaltopituuksistaan ja patoumistaan, oletan, hänen äänensä leikkasi lastulevyseinän läpi kuin puukko korvaan. Lopulta hän palasi takaisin nelosoluen kanssa. – Kukaan ei piittaa, sinähän voisit vaikka ryöstää minut.

– Näin vähää ei viitsi, heilutin seteleitä. – Sinua taas ei pysty joutumatta itse maksumieheksi.

– Kusipää!

Väistin hänen läimäytyksensä ainoastaan siksi, että osuessaan se olisi humauttanut minut peräseinään. – Saanko minäkin oluen?

– Mihin sinä sen lutkan jätit? Ritsi ojensi pilsneripullon, haparoin sen otteeseeni, vedin huiviin kerralla ja ähkäisin pienesti kuin ahne mutta pelokas hiiri. – Vähän lämmintä, sanoin moittivasti.

– Mene kuule muualle dokaamaan sitten, Ritsi sähähti.

– Sinä et ole siellä muualla, ja tiedätkös kuule, tilitykset kannattaa tehdä käden käänteessä eikä yötä myöten, tai jollei onnistu ryntäät esiin ja ryttäät paperin ja sullot kissaan, kassaan ja teet rintamerkin, ristinmerkin, ja toivot että pankissa on kiva tyyppi töissä, se hontelo rillipää.

– Se on uskovainen, Ritsi napautti. – Jätkä on ihan päissään. Eikä sen kanssa voi enää lirkutella, ei onnistu enää, minulla on varoitus, joudun koulutukseen, jollei tämä ala taittua. Viimeinen sana katosi oluen pulputukseen. Ritsi rojahti työtuolin kitisevää selkänojaa vasten, niin että Kermala joutuisi hakemaan siihen aamulla uudet säädöt. Minä peräännyin taaksepäin, olin tehnyt sitä jo jonkin aikaa, olin edennyt hidastetusti, käteni oli jo maustekaapissa, otin Tumpin salakätköstä pullon Gambinaa ja tein paukun. – Tuon sinä vielä saat maksaa, Ritsi sanoi.

– Aina on pitänyt. Haluatko että autan? Muuten me ei pääse täältä ikinä.

– Mitä jos hankkisit oman kämpän. Tai ostat.

– Heti huomenna.

– Ei taida herra ehtiä, on niin menevää sorttia.

– Voi kyllä sanoa etten ole koskaan kotona, ja jos ostaisin oman, mitä minä sillä tekisin sitten kun asun etelämerellä lattarineitosten kanssa?

– Muuta veneen alle.

– Kylmää touhua ja siinä kastuu, jos tappi on hukassa.

– Mieti nyt vielä, sitten kun lähdet etelämerille voit ottaa veneen mukaan.

– Kerta kaikkiaan! Mennä sillä, lähden tänään ja olen perillä vähän ennen kuin pasuunat soivat.

– Miksi sinä niistä lattareista unelmoit? Ritsi katsoi minua pistävästi. – Eikö se hutsu pysty tyydyttämän sinua? Hän tuli ulos kopperosta, tuli sivuttain, työtuoli naukaisi kuin keinutuolin alle jäänyt kissa. Hän asetti tuhkakupin, tupakkansa ja pullonsa tiskipöydälle ja pieraisi, viittasi kädellään kopin suuntaan. – Asu on vapaa.

Hymyilin voittajana. – Estradi vapaa, sanoi väsynyt tirehtööri joka luovutti vuoronsa klovnille. No niin katsotaanpa. Otin hänen paikkansa, kopissa leijui sankka itämainen savu, oopiumia ja mentholia. Laskin rahat, tarkistin numerot. – Teiltä puuttuu kaksikymmentäkaksi markkaa.

– Se oli varmaan se kalja, jonka tarjosit sille ämmälle.

– En tarjonnut yhtään mitään.

Olisin voinut lisätä, että sillä tavalla ei saa hyviä naisia, tarjoamalla, mutta en lisännyt, Ritsillä oli niin pistämättömät mielipiteet Anitan kelvottomuudesta ihmisenä ja olentona. – Maksa se pois niin päästään ulos täältä. 

– Ei minulla ole rahaa, Ritsi sanoi.

– Sitten pitää merkitä pari hukkadrinkkiä sinne ja tänne, sano että spillasit. 

– Menee koko lappu uusiksi! hän voihkaisi.

– Sitäkö sinä täällä olet surrut kaksi tuntia? kurkistin kopista ulos. – Airola ja Mika steppaavat narikassa apinarytmiään ja eukko säästää kaavakkeita.

– Painu ladulle.

– Täyttäisitkö lasini, niin teen tämän, lupasin.

– Sitten se on sinun harakanvarpaillasi.

– Mutta sentään oikein, ei tässä tyylipisteitä kerätä.

***

Aamulla kellot soivat! Kuin laulaakseen päättyvän talven ylistystä ne leikkaavat järkkymättä pakkasilmaa auringonsäteet kimallellen taotussa pinnassa. Se meitä lämmitä! Olen yksin ja alamaissa. Pitäisi lähteä ulos ja ryhtyä yksinäisen ihmisen surkuteltaviin toimiin niin kuin jokainen kaltaiseni sielu on ennen minua ryhtynyt. Katu on täynnä meitä! Liehuvaan lainaviittaan kietoutuneena yritän selvitä tästä. Ylitän esteet kuin enkeli, kiipeän eteeni auratun nuoskalumen yli kuin vuorikauris. Puolijuoksua lähimpään ruokakauppaan, ehkä hetkeksi kapakkaan, siellä on iso tuli ja kodikasta. On maanantai, maanantai. Ei levon päivä ja ei-kiitoksen. Minä löysin viimeisen leipäpalani loppuun järsittynä. Minä vastaan sen kirjeisiin, puhun sen puhelut, niiden. Ne hiiret, ilkeät, olemattomat jotka pakottavat minut ulos, kerjäämään kauppiailta, nöyrtymään. Täällä minä menen lainaviitassa. Mitä? Ei mitään. Minua ei pysäytä kukaan. Käärin oluet vatsani päälle kuin odottaisin kuutosia, minä olen janon äiti ja minun mättääni imee nestettä kuin kaktus. Ja kellot, kellot julistavat, leikkaavat nahkani ja luuni, halkoen hampaistani kitalakeen, ja tuo seuraava lumikinos on minulle jo liian suuri.

***

Kohta meidän pitää mennä, pitää mennä, pitää, Gambina on loppu, sinä haet sen huomenna takaisin, minä haen, sinä haet, heti aamulla, tuot sen päivätansseihin, oletko sinä päivätansseissa aamulla? Olen. Oho. Ei se haittaa, nukuin eilen vähän kauemmin, muistaakseni, hyvä. Pitää mennä. Mennään, sinä teet ensin tuon paperin uusiksi niin se on nätillä käsialallasi jota pomo niin rakastaa, minä menen pois sinua häiritsemästä, minne sinä menet? Sinä menet Kermalan koppiin ja minä menen pelaamaan flipperiä, anna hana-avaimet. No en tosiaan anna! Päivätanssit laittaa ne hukaksi, kyllä laittaa. Ei hemmetti laita, kun mummot ei kaljaa juo. Ei todesta juo, otetaan kossua sitten, se on helpompi hoitaa. Ei hemmetti, tuot sitten senkin takaisin. Tuon tuon, tee nyt se tilitys, ja sitä paitsi minua panettaa. Hyi hitto. Me voisimme mennä ylös, siellä on sohva, me voisimme nukkua siellä, pääsisin ajoissa tantsuihin. Älä viitsi. Voisin nukkua tiskin takana käsimela valmiina ojossa. Nyt lentää huuli kuin spitaalisten päivätansseissa. Sinun kanssasi lähti silmä, pulu. Siellä on liiketunnistimet. Missä? Yläkerrassa, minä näin kun ne asennettiin. Mitä ne ovat? Ne ovat, eikö herra tiedäkään kaikkea, punaisia silmiä. Selvä. Ne rupeavat laulamaan poliisiasemalla, jos niiden läpi kulkee. Jaa ne on niitä. Niitä juuri. Tiedätkö että niitä pystyy huijaamaan. Miten muka? Jos liikkuu oikein hitaasti. Älä, mistä tiedät? Anita kertoi… menemmekö kokeilemaan? Ja vitut mennään huoripukki. Minä osaan liikkua hitaasti, pulu, esitän punaisille silmille pantomiimia, me liu’umme huoneen läpi sohvalle kuin laiskiaiset, painaudumme sille ja liikumme kuin maneetit avaruudessa, hitaasti peiton alla ettei valosilmä huomaa lisääntymistämme. Ei me emme tee sitä. Tosikko. Käytännöllinen, mitä jos tulee kusihätä, kuinkas sitten suu pannaan? Älä edes ehdota noin ruokottomia. Haista vittu. With pleasure, mennäänkö. Mikäs siinä, mikä sen mukavampaa onkaan kuin kuunnella kuinka pikku ryppymuna huutaa tuskissaan, ja tiedä se, että minä tiedän sen olevan ainoa kerta kun vekottimesi huutaa. Tsot tsot! Ja minä voin esittää sinulle pantomiimin, paremman kuin sinä, todemman, miten sinä vääntelehdit hitaasti kiiruhtaen vessaan kun alkaa tulla housuun, mutta niin, eihän sinulla ole housuja, sinulla on erektio niin kuin teillä aina on, ja aamutoimiin tullut pirteä toimistoväki on tullut jo töihin, se saattaa pelastaa sinut, hälytys on pois päältä, ja he katsovat sinua silmät levällään, näin, ja johtajan huoneesta, sen uudenhohtavalta valkoiselta nahkasohvalta nousee Michael Monroen pörröinen pää, joka tarttuu liikehdintääsi ja kohta te tanssitte siinä, kaksi mielipuolta, jotka vääntelehtivät vastakkain hitaammin kuin etanat, olemattomia valosilmiä väistellen, kohti vessaa, kunnes pääsette sinne ja kakkaatte bideeseen. Aika rankkaa, onko siellä semmoinen? Ei olekaan. Eli mitä me tehdään? Emme ainakaan mene sohvalle. Anna viinakaapin avaimet ja pidä kiirettä niitten lappujen kanssa.

***

Pelasin yli kaksikymmentä markkaa, kaikki hiluni, ja sitten pelasin baarin tippipurkin tyhjiin, otin kaiken, myös minulle kuulumattomat rahat, vähäinen omantunnon kolke jossain ja se pani miettimään miten uhraisin moraalisesti viisaimmalla tavalla nämä markat, että miten ja millä lailla, jos panostaisi vaihteeksi suureen riskiin ja kääntyisi hedelmäpelin puoleen, sillä tavoin, jos olisi onni myötä, saisi lisää flipperirahaa, voisi saada, minä vain en koskaan voita. Jotkut meidän baarissa voittavat. Että kun osaa vituttaa sellaiset jotka voittavat hedelmäpelillä, jonka olisi pitänyt olla ainoastaan sillä tavalla säädetty, että se tuottaa voittoa vain ja ainoastaan Kansanterveydelle. Siksi en pelaa hedelmäpeliä, koska en voita koskaan, siksi en, koska alkoi harmittaa. Siksi pelaan flipperiä, ei käy sättäämään pallo kun se vierii läpi laarin, ei kukaan paitsi minä itse sättään itselleni enkä silloinkaan paljon. Parempaa flipperi on kuin jos laittaisi rahat rahapeliin eikä voita mitään, koska en koskaan voita mitään, kunhan toivon ja yritän että onneni kääntyisi lopultakin ja siihen toivoon kun minä aina välillä turhaan uskon, se sapettaa niin paljon, että seuraava kuva on siitä kun olen kaatanut hedelmäpelin lattialle ympäri, ylösalaisin, hirvittävä kolina ja räminä, rahaa tuli kilisten ja kolisten, ei niin paljoa kuin olin kuvitellut ja toivonut, mutta tuli, onnistuin myös kääntämään koneen takaisin kyljelleen, olin nostamassa sitä myös takaisin seinää vasten, kun huomasin Ritsin seisovan tilityskaavakkeet kädessään ovella. Hänen silmänsä seisoivat päässä, ja minä se olin joka oli ottanut enemmän. – Auttaisitko nostamaan tämän takaisin? kysyin. Hän haukkoi henkeään kuin kuivalle maalle vieritetty pallokala, ei saanut sanottua yhtään mitään. – Flipperiä varten, minä selitin, – hilut loppuivat, teillä ei tainnut olla kummoinenkaan ilta, toisaalta miten sitä nyt sunnuntaina. – Jumalauta jätkä! Ritsi sai viimein äänensä takaisin. – Hullu, aivan hullu, hullu kuin pullasta tullu, voi saatana! ja sitten hän huitaisi minua päin pläsiä ja sitten hän purskahti itkuun.

***

Me veimme kassalaatikot pankin seinässä olevaan lokeroon, ja jatkoimme siitä ratikalla. Loppumatka käveltiin, Hakaniemessä lipuntarkastajat nousivat kyytiin. Onneksi olin hereillä ja havahduin niitten valheellisiin siviiliasuihin, vaikea uskoa että kaksi kärttyistä ämmää ja yksi työnjohtajalta näyttävä mies seisoisivat keskellä sateista aamua niin tiiviissä ryhmässä, että melkein koskettivat toisiaan, ei edes naimissa olla noin lähekkäin, tuossa iässä, ja heitä olisi silloin kolme kappaletta yhtä aikaa naimisissa. Revin hänet hihasta pihalle, törmäsimme tarkastajia vastaan, ne jäivät huutamaan peräämme. Olin aika poikki ennen kuin pääsimme kämpille. Ennen painumista lämpimään kainalooni hän pyysi herätystä seitsemäksi. Pitää mennä muka Krunikkaan tapaamiseen. Mihin? minä kysyin. Kikkelinkatsojalle, hän tunnusti, melko tarkkaan seitsemältä haluan pystyyn, niin sitten nousee vielä pikkuvelikin entiseen loistoonsa. Tuuppasin hänet lattialle saman tien enkä vasta tunnin ynnäämisen jälkeen. Yöllä alkoi sataa lunta. Ja minä imuroin, kaikki paikat, karvat ja suun.

 ***

Mitähän sitä sitten tekisi. Oli tässä sentään ennen elämä ja unelmia, suuri rakkaus, toivoa paremmasta. Muutakin kuin tämä. Onneksi aurinko paistaa, muuten ei kyllä jaksaisi. Talvella tämä tulee taas olemaan pelkkää painajaista. Olisi parempi lähteä täältä niin kuin kaikki muutkin tekevät, matkustavat ympäriinsä, miksen minä koskaan. Tulisin keväällä takaisin niin kuin kaikki muutkin, terveen värisenä, voimissani, olisi uusi juttua. Enkä olisi vuoden ympäri tällainen harmaa arkki, tuhkakuppi.

Haluan puolustautua, minulla on oikeus. Se johtui siitä linnakundista, joka talvella tyhjensi Yöastian pajatson, sotaveteraanien päivätansseissa, minun sokeitten silmieni alla. Tiirikoi jasson oven auki tuosta vain ja veti kolikot taskuunsa, se taisi käydä sekunnissa, tuskin ehdin nähdä, en ainakaan katsellut. Seuraavaksi katselin kaukaa, puhelimen varresta, johto ranteen ympärille kiristettynä, kohta menee koko käsi kuolioon, kun soitan pomolle että se soittaisi Rahikselle tai poliisille, että täällä on pajatso tyhjä eikä ole mikään kielikuva tällä kertaa. Eturessu ammottaa, ihan kaikki mennyttä, joku kulkee kaupungilla aika painavin taskuin, joku jolla on tatuointeja ja sänki ja kauhtuneet farkkukuteet (vähän niin kuin pomolla 70-luvulla). Niin että tervetuloa katsomaan rikospaikkaa tänne alas, jos vain suinkin pääsette, rohkeasti tulette, puskette tienne Eiran lottien ja sotaveteraanien läpi, ne ovat ympäröineet pajatson, ihmettelevät sitä, ovat kuin avatun ruumiin äärellä, niitä kiinnostaa tuollainen mekaniikka, niitä kiinnostaa nähdä pienoiskoossa putipuhtaaksi varastettu pankki, niille se on ollut vain kauhukuva koko elämän, niiden todellisuus on jossain juoksuhautojen ja Ullanlinnan rajapinnassa, niiden osakkeet on kirjoitettu ruotsiksi ja niiden kaulassa on enemmän metallia kuin minulla tulee mieleen edes haaveilla, edes kiinnittää, mihin minä ne kiinnittäisin, kanikonttoriin. Ne ovat piirittäneet pajatson niin kuin olisivat motittaneet sen, ne eivät anna armoa, minä olen tulilinjassa, motti on tyhjä ja minä olen syypää siihen, että saalistusrahat karkasivat jonkun itähelsinkiläisen hampin mukana, taidan roikkua tässä puhelimessa sen aikaa, että te tai poliisi pääsette paikalle, täällä olutkorien takana on turvallisempaa, toistaiseksi, minulla on seitsemän kertaa kaksikymmentäneljä kappaletta kasapanosta eli perunanuijaa, kyllä minä pärjään hetken vielä yksin, mutta voi olla, että sen jälkeen kun olen satakuusikymmentäkahdeksan lekaa heittänyt, olen pinteessä, en ole juonut, todellakaan, mitä nyt kahvia hermostuksissani. Niin ne kiertävät kuin jalkaväkipataljoona nähdessään yksinäisen räjäytetyn tankin, pankin, kaikki pelissä, tai niin kuin siittiöt munasolua, myönnän, aika kaukaa haettu kun noita katselee, soitellaan.

Ehkä niin, että tästä se johtui, siitä itähelsinkiläisestä ryöväristä, että se jäi mieleeni tykyttämään henkilökohtaisena minua vastaan esitettynä törkeytenä, niin jäi sitten kaihertamaan, että joku tulee minun työpaikalleni kun minä olen vastuussa yksin kaikesta, niin tulee ja vie mummojen rahat ja vaarantaa kansanterveyden, se oli loukkaus. Ei itse teko, vaan se miten kevyen välinpitämättömästi pomo, varavastaava, poliisi ja raha-automaattimies suhtautuivat tapahtumaan, rikokseen, jonka ainoa seniilivapaa silminnäkijä olin minä, jolta tapaus oli täräyttänyt pään sijoiltaan ja kietonut hermoista helvetin sähkökimpun. Jos vain olisin jättänyt silmäni auki oikeaan aikaan, mutta minkäs teet, meidän kaikkien pitää räpytellä joskus. Se tapahtui siinä hetkessä, yhden räpäyksen aikana, ei ehtinyt tehdä mitään, ei nähdä, ei edes sitä että pajatson ovi heilui auki ja mummot ja vaarit parveilivat sen ympärillä kuin maahan pudonnutta lentopommia ihmettelemään tulleet uteliaat lapset, koskeako vai eikö koskea, tässä on kyllä jotain mätää. Kuten sanottua, se tapahtui sekunnissa minun huomaamatta mitään, voinko nyt mennä jatkamaan tiskaamista, helvetisti huulipunalla sotkettuja kahvikuppeja ja ne norsut varastivat taas ainakin puoli pitkoa käsilaukkuihinsa.