HÄN NUKKUU
Mitä hän ajattelee, tuolla, toisen autossa, mitä ajattelee autossa, joka ei kuulu hänelle, autossa joka ei ole hänen sudenaivoissaan muuta kuin paikka oikaista uupuneet jäsenet. Mitä mielessä liikkuu, kun taustalla kolahtelevat työn äänet, liukuvat auki pakettiautojen ovet, ja rämisevät kiinni, mitä liikkuu, kun jarrut kirskahtavat tai moottorit käynnistyvät. Ilma seisoo, jos sitä vielä on. Kärpästen on nähty lentävän parvissa ylös luiskaa, kiireissään, vastaantulevia autoja päin, hapen perässä, sanotaan. Toimittaja nukkuu, suuri uutinen päässään, ei tiedä kukaan vielä miten sen sieltä työstää ulos, mitä on mielessä, tuskin montaa asiaa, tällä hetkellä. Kun vielä oli, hän hahmotteli mielessään kokonaista juttujen sarjaa koskien huomisen skuuppia, hän kirjoittaisi ravintolamaailman muuttumisesta, elävän musiikin kuolemasta, drinkkikulttuurin pinnallisuudesta, menestyvän ravintoloitsijan hikeä säästämättömästä toiminnasta, mitäpä sitä ei tekisi ystävän eteen, mitä enempää voisi toisen puolesta tehdä kuin puffata. Hän ei muistanut kysyä dj-keikkaa, olisi parasta muistaa, kysyä, siksi palasi takaisin, ei poliisiauton näkeminen ollut mikään syy, hän vain inhoaa keskeneräisiä asioita. On taottava silloin kun kilpailijan rauta on jäähtynyt, tartuttava vasaraan ja otettava omansa, tämä voi olla hänen hevosenkenkäpäivänsä. Hänellä on myös varasuunnitelma, sellainen tulee aina olla, siinä tapauksessa ettei ravintolapäällikkö aio olla myötäsukainentiskijukka-asiassa. Hän kirjoittaisi toisesta kulmasta, kuvailisi miehen nuoruuden japröystäilevyyden ja toivottomuuden liikenneasioissa. Ei tietenkään kirjoittaisi suoraan vaan ignoroisi tyypin kokonaan ja kirjoittaisi kuin olisi edellä aikaansa, kuten mielestään usein on. Hän kirjoittaisi maahan saapuneen meksikolaisen pontikan esiin loihtimien muistikuvien pohjalta artikkelisarjan ”coitukseni kaktusviinaan ynnä muuta suolaista”. Mukaan hän liittää tortillareseptin ja sombreron unohtamatta aasia. Ruokapuolta on syytä korostaa, ettei ylhäältä ala tulla noottia alkoholin mainonnasta, siitä ne ovat herkkiä. Asiallista tekstiä, kuivakkaa kuin suolasirotin, pitää ottaa yhteyttä valmistajaan, kysyä pressikuvia, sponsoroimaan niitä ei saa, ollaan niin surkean pieni markkina-alue ja vielä surkeampi lehti. ”Hapanta siestaa”, ja kuvaan päivänvarjo, cocktailtikkuun työnnetty sitruunaviipale, tästä se lähtee. Hänellä sentään on kokemuspohjaa, ensikäden tietoa, hän on kumonnut aitoa tavaraa pullon jos toisenkin, ja hän on matkustellut. Herra ravintolapäällikkö ei ole, sille meksikolainen viina on vain elokuvista opittu fancy cocktail, ja kittiä kanssa, mikään cocktail ole, ei edes fancy saati meksikolaista, mitä lie monikansallista sakkaa, yhtä aitoa kuinSmirnoffin votka, aidompaa saa minkä sillan alta tahansa, viimeksi Pomeranialta. Senkin reissun hän on uhrannut journalismin alttarille kuvaillessaan Ponu Expressiin aukeaman verran Gdanskin rahanvaihtajia ja kauniisti ilmaistuna umpisurkeita kellariravintoloita. Hän oli keksinyt lähteä Puolan pikavisiitille yhdessä Kouhon, tutun catering-ravintoloitsijan kanssa, päästäkseen saattelemaan Derrieren tarjoilijatytöt matkaan, nämä olivat lähdössä Kiinaan, Varsovan kautta, junalla, huvinsa kullakin, tässäkin on taas aihe, lievästi vanhentunut mutta aina voi päivittää. Sirkeät sisarukset. Naiset, jotka olivat toista maata kuin monet hänen tuntemansa miehet, olivat junailleet ja patikoineet ja ties millä kulilla kiertäneet puoli palloa Kiinan ja Himalajan kautta Goalle, pitkän kaavan mukaan monta kuukautta matkassa. Ne olivat aika hoikassa kunnossa palattuaan, pelkkiä varjoja, silmäpusseja, ruskeaksi paahtuneita ripirankoja, pyllyt kadonneet, rinnat kuin tallatut taatelit. Sinä aikana, samana aikana, hän itse oli ehtinyt koluta neljänneksen Eurooppaa ja kaistaleen Australiaa ja lihonut kuusi kiloa yrittämättä, vain lompsa oli laihtunut. Hän oli velkaa luottokunnalle sen verran paljon, ettei edes tajunnut, luultavasti se tarkoitti noin puoltasataa juttua, niin tämä yhteiskunta tappaa hivuttamalla, ensin kuluttaa loppuun ja
sitten heittää ulosottomiehille. Jotkut keskikoulun käyneet baarimikot saavat yhdessä illassa sen
mitä hän viikossa, ja käteen, ja miten helpolla, tekemättä mitään. Elämä se on kaikkea muuta kuin
hiton mitään todellista. Lisäksi niillä on juomarahat ja muut luontaisedut, juomat viileinä ja lämmin
ruoka. Hänellä ei ole kuin vip-kortti pariin yhdentekevään paikkaan ja liiton tarjoamat halvat
junamatkat. Vip-kortteja ei voi syödä, junalla pääsee ainoastaan maaseudulle. Jos tarkkoja ollaan,
saa hän aika usein syödä, ilmaiseksi vielä, on monta sellaista jotka haluavat tarjota, jutun eteen,
mutta ei tarpeeksi montaa, pitäisi olla enemmän, joillakin, niillä jotka tekevät juttua kenestä tahansa vasemmistolaisesta teatterilesosta, kerääntyy makuhermoihin uusia ja merkittäviä elämyksiä ties miten etnisistä ravintoloista, hänelle ei ole tarjota kuin sinapilla silattuja juoruja Jaskan grillillä.
Vielä koittaa hänenkin tilaisuutensa. Siihen asti on tyydyttävä levyjulkaisutilaisuuksiin ja niiden
banketteihin, mikä on aika hieno sana kylmälle risotolle ja kuiville sämpylöille, joiden sisältä pitää
kiskoa makkarat pois jos on kasvissyöjä, niin kuin hän välillä yrittää olla. Goan tytöt opettivat
tantran voimalla yrittämään, oppi vihlaisee vieläkin kuin röntgensäde läpi tyttöjen goanjälkeisen
ryppyisen nahan peittämän luurangon. Ne ainakin olivat matkalla valaistuneet. Levyjulkkarit on
syytä kiertää kaikki tarkkaan, jos haluaa säästää edes muutaman markan, jonka pankki hänen
puolestaan tietää minne sijoittaa, ei se pankki jolle hän on velkaa, vaan se mukavampi. Julkkareista saa levyn, jonka voi viedä divariin, ja ruokaa ne ovat sämpylätkin niin kuin ovat kylmän riisin päälle kumotut pakastevihannekset. Sanoivat mitä sanoivat ja he sanoivat kovaan ääneen
kerääntyessään seisovan pöydän ympärille kuin kärpäset raadolle ja surisivat hiljaa toisilleen, vasta muutaman tunnin päästä yleisesti kovaan ääneen kaikille, kun olivat eri paikassa jo. Syötyään he siirtyivät kuuntelemaan julkaistavan orkesterin musiikkia, jos oli pakko, ja nauttimaan virvokkeita.
Juomalapuista käytiin kiistaa ja kauppaa, hän ei ollut nokkimisjärjestyksessä kovin korkealla, ei
aina edes keskikastia, hyvä kun sai kolme, jos oli kunnolla, ja joskus viisi jos päätoimittaja ei itse
ollut vaivautunut paikalle. Lappuja vaihdeltiin kuin jääkiekkokortteja, kiihkeimpinä niitä olivat
keräämässä ne, jotka eivät saa edes ingressiä aikaiseksi ilman drinkkiä, kainointa leikkivät sadistit, jotka olivat jutuntekomatkalla autolla, ne jotka olivat todellisella jutuntekomatkalla eivätkä
ainoastaan aamiaisella, ne otka tulivat kynän ja nauhurin kanssa eivät pitkässä takissa ja
olkalaukussa joiden sisään mahtui vielä iltapalakin kun oikein sulloi. Ne jotka tulivat autolla olivat
paarioita, maalta ja töissä, heissä ei ollut munaa, ei elämää, sama kun olisivat olleet töissä
kirjastossa. Sitten oli niitä entisiä hyviä tyyppejä, jotka antoivat lappunsa pelkkää ystävällisyyttään, käsipuolessa tuikeannäköinen tyttöystävä, kenties jo vaimo, mahasta päätellen selvät sävelet, omakotitalo Hakunilassa. Ja viimeisenä antabuskuurilaiset joita ei kannata ohittaa
olankohautuksella eikä lähestyä ilman tarjolla leijuvaa röökiä. Kaikkein viimeisimpänä ovat
naistoimittajat, ne kaksi, joilta sai lipun jos oli yhtä ovela kuin ne itse, niillä itsellä riitti tekemistä
miesseuralaistensa kanssa, jotka olivat tulevia tähdenlentoja, jotka olivat tulleet omaan
tilaisuuteensa juomaan toimittajille varatut juomat. Niin ne levy-yhtiönsä puolta pitävät, nuo
tuntemattomien kellaribändien johtohahmot, vievät meidän naistoimittajamme, ei siitä sen enempää, ei siitä voi olla kuin hyötyä.
