Ei
jaksa, ei jaksa.
Ei
uskalla, ei uskalla!
Parasta
on: kun ei tee
mitään,
ei sano, ei pue
sanoiksi,
kirjaile
dekodeeraa
– tee koodeja
jotka
kaikki tuntevat
osaavat,
toistavat
uusintavat
– sitä samaa
rakennetta,
pitsiä
korukuviota,
silmän viihdettä.
Parasta
antaa olla
levätä
hetki, jättää
sikseen
– ja niille
joilla
pysyy lanka
käsissä
ja
neula ja kangas – se tapetti
brodeerattu
lakana, seinävaate
bricolage,
heittomerkki
sinne
tänne.
Parasta
on jättää niille
joilla
on jotain asiaa
Rohkeinta
se ei ole kylläkään.
Rohkeinta
on tehdä ja tehdä
välittämättä
kielestä,
muotokielestä,
kaavoista,
martoista.
Rohkeinta
on tehdä, kun kukaan
ei
näe, näennäisesti, taikka lue – ja myös
uppiniskaista.
Uppiniskaista
on ottaa
kangas,
neula & lanka,
ja
jättää kangas
kaistaleeksi
ja
sitten lanka.
Roikkumaan.
Ei,
se pujotetaan,
ei
jätetä,
pujotetaan
neulaan
ja
ommellaan ihoon oma
sana,
olkoon se nimi,
ja
jätetään veri tip
tip
tip
kankaalle.
Siisteintä
se ei kuitenkaan ole.
Siisteintä
on nousta lattialta
/
kun rauhoittavat
ovat lakanneet
toimimasta.
Siisteintä
on pestä lattia
ja
seinät,
ovenkarmit
ja ikkuna
alastomana
yhä – ja havahtua
siihen,
käydä sitten
pesulle,
palata
omaan kalpeuteensa,
likipitäen
ihonvärisenä, vain
valkoinen
tuppo erottaa eilisestä, ja sitä
ranteen
ympäri sitova maalarinteippi. Pistää
silmään.
Soittaa apua. Juttelee. Jonkun kanssa.
Puhuu
kaikkien tuntemaa kieltä, vaihtaa
koodeja,
ennallistuu, pääsee jaloilleen, mukaan
juttuun,
avaa oven, ulostautuu, tapaa ihmisiä, tappaa niitä, ei
aleta
siihen, ryhdytä mihinkään, puhu pitsiä, rihmalankaa, alita se.
Manaa
esiin ambulanssin yhteisymmärryksessä tietenkin.
