Regina käy kellon alla

Tarjottuaan juomat ja lukittuaan visusti oven ravintolapäällikkö heittäytyy penkille ja siirtää vaihteenvalitsimen D-asentoon. Hän on mielenosoituksellisesti polkaisemassa kaasua kunnes muistaa lavalla olevat juomakorit, puree hammasta, avaa radion, siirtää auton keskikaistalle, Rip ei aio väistää, siitä pitää huolen auton puolitoistametrinen etusäleikkö. Katua ylös, vauhdilla yhden kaasunpainalluksen, ei edes sen hetken vertaa että vaihde kerkeisi nytkähtää ykköseltä toiseksi korkeimmalle pykälälle, jarrua. Rip tönäisee samalla, vahingossa autostereoiden äänentoiston lujemmalle, kanavalla Radio City, uutiskatsauksessa puhutaan tulevan yön auringonpimennyksestä. Rip heittäytyy penkin yli makuulle ja saa avattua apukuskin puoleisen oven, huutaa kilpaa radion kanssa kadulla raahustavaa miestä käymään täällä.

***

REGINA

Juuri tuollainen liian iso auto, niin iso ettei se mahdu pöksyihin. Siitä seuraa onnettomuus, elinikäinen taakka, elin aiheuttanut, syvälle tunkeutuva, sisään porautuva, elimen luovutus takaisin omistajalle, housut kiinni, liikenneonnettomuus, sitä tarkoitin, liftari kyydissä, nuori tyttö, tuskin täysi-ikäinen, naistenvankilaan matkalla, miksi? Törmää koululaiseen, tiellä juoksevaan, ei suojatietä, ei liikennevaloja, tietenkään. Salaavat tapauksen, miksi? Mikä saa liftaritytön vaikenemaan, se että hänellä on vielä suurempi salaisuus kannettavanaan, niin juuri kannettavanaan, onko hän raskaana? Ei siitä saa enää nykyisin salaisuutta niin kuin ennen. Hänellä on mukanaan kiellettyjä lääkkeitä, just det, hän on viemässä niitä naistenvankilaan, äidilleen, ei! Vaan tyttöystävälleen, liftari on biseksuaalinen, hän on karussa kotoa, niin!

***

Jos hyppäämme hänen kyytinsä, vierelleen, tai jos haluaa leikkiä hengellään, lavalle, pressu voi olla hyvinkin joustava, kuinka vain, ollaan sitten varkain täällä, salakyydissä, pressulla kierien, ja ehditään vilkaista taakse, vilkaisemme taakse, kaikessa rauhassa oikein kunnolla, ja koska emme ole ratissa meillä on aikaa tarkkailla oikein kunnolla jalkoihinsa tai pikemminkin askeleihinsa keskittynyttä naista, jonka huulet tuntuvat tai näkyvät liikkuvan, ja jos vain voisimme olla aivan hänen lähellään, rinnallaan, tai tulisimme vastaan, tosiaan, jos niin, niin joutuisimme väistämään häntä, menemään kyljittäin joko seinän viertä tai astumaan jalkakäytävältä autojen joukkoon, väistäisimme joka tapauksessa, sillä nainen kulkee keskellä katua niin keskittyneenä seuraavaan askeleeseen samaan aikaan puhuen, ohittaessamme hänet, tai kun hän nyt menee ohitsemme, me kuulemme hänen äänensä, hiljaisen, jankkaavan, hän mutisee yhtä ja samaa, ”onnettomuus”, elinikäinen”. Ja jos palaisimme takaisin autoon, katon alle, penkille, tai sittenkin lavalle, ja katsoisimme huolellisesti taakse, koska me voimme, meidän ei tarvitse katsoa koko ajan eteen, me voimme kääntää päätä ympäriinsä kuin pöllö, ja siksi me edelleen näemme naisen viivasuoran askelluksen ja alaspäin luodun katseen ja erityisesti huulet jotka liikkuvat, näkisimme toki, ei epäilystäkään, ne liikkuvat koko ajan aina siihen asti kunnes auto kääntyy Albertinkadulle ja nainen jää jälkeen, jatkaa suoraan kohti koirapuistoa ja jää mielestä kohta.

***

Sydänkohtaus, pyyhi pois. Ainoastaan auto-onnettomuus. Lapset, entä lapset, kun niitä voisi olla, ei ole. Lepakko niskassa, kellarin ikkunasta syöksyvä hiiri. Mistä tuo tuli? Aina pitää selittää, kuin omille lapsille, kuin opettaja, hitaasti ja rautalangasta, jos ne sitten saa käsittämään, lukija käsittää myös, rautalangasta, rautalangasta, myös itselleni, tärkeintä että itselleni. Henkilö on, kuka? Auto-onnettomuuden silminnäkijä, edellä heittelehtivä auto, sitten ojassa, mitä on tapahtunut? Sydänkohtaus? Ei, se pois, pyyhittiin. Mitä jos käy käsiksi tyttöön? Normaalia, käytetty. Heittelehtivä auto, poliisi ei tiedä, takana ajava henkilö näkee, tietää ja antaa vinkin, tarkistakaa onko kaiteessa naarmuja, ei niin lähellä vaan kilometriä aiemmin, onko sorassa renkaan jälkiä. Tästä me juttelimme jo aamulla, muksut aina vastaan, täynnä puberteettista angstia, sellaisia nuoret ovat.

Se oli aivan normaali tilanne, ajoimme rauhassa, matkalla mökille, minäkö olen silminnäkijä? Vai Eerikki joka on juuri saanut ajokortin? Pitää perustella miksi hän on ajanut kortin täällä kantakaupungissa, miksi meidän pitäisi asua täällä? Ei tietenkään tarvitse, mutta en jaksa ryhtyä etsimään sopivaa maalaispaikkakuntaa, ei jaksa ryhtyä keksimään heille ympäristöä, räystäät tippuvat, ensimmäisenä pitää luoda lumet, sellaista se on, pelkkää kylmää ja vaivaa, kyllä sen mummosta muistaa, terveisiä sinne yläkertaan, tuuleeko siellä? Amerikkalaisen auton kuljettaja, kuollut, menehtynyt vammoihinsa, niinhän ne sanovat, ollut yksin autossa, niin lukee raportissa, apukuskin puoleinen penkki on tyhjä, missä on liftarityttö? Häntä ei kukaan edes osaa kaivata, tytöstä ei kukaan muu tiedä, siis ei kukaan tiedä, mutta missä hän on, ja kertomuksen kannalta olisi parempi, jos hän olisi jättänyt jonkun huomaamattoman jäljen autoon, sellaisen jonka henkilö – Eerikki? – vain voi tunnistaa, ja miten, eihän hän tiedä tytöstä mitään, tuskin on ajatellut montako päätä autossa istuu, tytöstä ei kenties edes näy mitään, nyt se tulee, ratkaisu: Eerikki jatkaa mökille, joka on melkein seuraavassa tienristeyksessä, mökkitie, itse mökille on vielä matkaa, kun hälytysajoneuvot ovat tulleet, hän jatkaa matkaa, annettuaan tietonsa, jatkaa mökille, saatuaan sen lämpimäksi, niin juuri, ainaista lämmitystä ja lumenluontia, on kyllä kesä, ja yöllä! Hän saa vieraan, yöllä, kun on niin hämärää että jokainen risahdus pelottaa, tyttö tulee, jää pihalle, Eerikki kuuntelee oven toisella puolella, pelkää, ei tiedä pelkääkö enemmän eläimiä vai mökkivarkaita, irtolaisia, avaa kuitenkin oven, kun kuule tytön vetävän henkeä, ehkä niiskaisevan, niin tarina lähtee aukeamaan. Onko kuski nähnyt hirven tai pelästynyt tai ollut kääntämässä kasettia tai keskittynyt mihin, johonkin sivuasiaan, tätä pohtivat samaan aikaan yövuoron poliisit, ei se voi olla hirvi, kukaan muu ei ole nähnyt mitään erikoista, ei mitään mieleenpainuvaa, tie on ollut puhdas, kaikki on ollut rauhallista, ei mitään syytä miksi auto olisi voinut ryhtyä heittelehtimään. Poliisit tekevät listaa huomisesta, aikatauluttavat Eerikin kuulustelun iltapäivään, ”poika taitaa olla aika järkyttynyt”. ”Tarkistitko oliko sillä korttia?” ”Tietenkin, kun otin nimen ylös, ja sillä oli kasikympin lätkä takaikkkunassa.” ”Mitä se todistaa?” ”Harva kortiton pitäisi sellaista, vai oletko huomannut?” ”No niin no”. Puhelin soi, faksi alkaa raksuttaa. Hämeenlinnan jättämä ilmoitus pikkupojan katoamisesta vilistää poliisien sormien läpi. ”Täytyy ehkä tutkia tietä taaksepäin?” ”Tietenkin tietenkin.” ”Aamulla, kun ei ole liikennettä.” ”Niin, niin.” ”Jos se oli hirvi, oletteko ajatelleet?”

Hirveä, karhua, onko teillä? Mikä vuoronumero? On tässä. Heinäkuu, tarkoitan numero seitsemän, no niin, katsotaanpa, mitähän me tänään syötäisiin, montako meitä on? Kolme. Tai neljä. Sen verran, kuulostaa hyvältä, paljonko maksaa, oh, en minä sitten voi, laitetaan vain kaksisataa grammaa, niin juuri, alkupaloiksi, vai että oikein sataseitsemänkymmentäviisi markkaa, teillä edelleen laatu maksaa, se on oikein, ja sitten broileria. Kiitos. Miksi minä aina punastelen! Miksi rupean änkyttämään noiden takia. Pitäisi aina antaa mennä ruotsiksi, aina, silloin loppuu tuo ironinen hymyile kuule, varo vain etten laita sinua kirjaani, teen sinusta hakkelusta, juuri niin, lihamyllyn läpi, teen sinusta kouluttamattoman juntin, mistä te näitä saatte, kuka teille näitä pyytää, tuleeko näitä poliiseilta, onnettomuuksista? Hyvää päivänjatkoa, Pierre, teurastaja, butcher, Boucher, butch, niin juuri! Hei hei. Myötähakkaaja vastakarvaan nauraja, niin juuri elinikäinen puute. Rakastava aviomies, jos taustalla on väkivaltaa perheessä, siitä seuraa sydänkohtaus, minimissään, domestic violancé, vähän ranskaa kehiin, voi kun pitkästä aikaa pääsisikin, koulussa sai aina turpiin kotikissa saa nyt, siirtää lapsena kokemansa vääryydet vaimoonsa, niin se olisi luontevinta rautalankaa taas ja paljon, fan myöskin, unohdin hiivan, ei saa leipää muuten, pakko se on saada, pakko poiketa tuonne, Kukkuraan, siellä on se kassatyttö aina tyrkyttämässä niitä lappusia ja nauraa minulle, ei edes hymyile sisäänpäin niin kuin kirjoissani vaan päin naamaa, joskus jopa avoimesti, mitä minä sen lappusilla, hiivaa, ei muuta, jätän kassit tuulikaappiin, kai niin voi tehdä, kai voi tehdä mitä tahtoo, hetkinen, karhut, hirvet, onnettomuus, Eerikki mökillä ja tyttö, nyt tarkkana, hemmetin hurjastelijat, kerta vielä äänimerkkiä niin heristän! Avaa ikkunan ja huutaa. Onko tuo sähköikkuna kun noin liukuu. Huutaa minulle. Kaheli, nuori, miksei, syyllinen, tuollainen potentiaalinen raiskaaja. En vastaa sen huutoon, olen noiden yläpuolella ainakin sen kolme kerrosta, en ole huomaavinani noita, tuollaisia ei parane huomata tai huomaa olevansa ties missä. Ne ovat juuri tuollaisia, mekaaniset hirvet, nuoret miehet, ennalta arvaa mitä päässä liikkuu, siinä mielessä huonoja syyllisiä, mikä sitten eteen? Ainakin pitää ottaa selvää automerkeistä, amerikkalaisista, lehdessä varmaan on, automyyntipalstalla, amerikkalaiset ovat pahimpia, Anglialla ei saa koululaista hengiltä tai epäillä hirveen törmänneeksi, sen pitää olla iso ja pahanaamainen, muuten ei saa uskottavasti pahaa esiin, pitää olla jotain jotta pikkupojan ja voiman ero selkiytyy, rautalankaa, piikkilankaa, poika on lentänyt ojassa olevaan piikkilankarullaan, ruosteiseen, painunut syvälle horsmien joukkoon, onko Hämeenlinnassa niitä, pitää tarkistaa, miten? Ajaa bussilla se matka, joskus, miksi, minne minä menisin, Tampereelle, mitä siellä on, pökeröjä.

2 Rip jatkaa keskeytymätöntä otettaan

Tielleen tulleista häiritsijöistä piittaamatta hän hakee kadunpäähän poikittain parkkeeraamansa auton takaoven eteen. Auto on Ford Ranchero, toffeenvärinen lava-auto, jonka hän on hiljakkoin ostanut luotolla. Edellinen ravintolapäällikkö, vaimonsa kanssa Itäkeskuksessa avattuun pitseriaan siirtynyt monikätinen puuseppä, oli rakentanut omin käsin baarin viisi metriä pitkän tiskin, mutta hoitanut kuljetukset kuriiripalveluna. Rip, määrätietoinen mutta kädentaidoiltaan heikompi uusi päällikkö aikoo kohentaa Eerikinkadun numerossa 43 sijaitsevan korttelikapakan tulosta hoitamalla tarvikekuljetukset itse. Ennen kello kymmentä hän lähtee matkaan, näinhän on sovittu, ja törmää ovellaan toistamiseen ulkomaalaiseen näköiseen naiseen ja tämän kahteen lapseen, joiden perimä on ilmeinen. Heillä on jokin hätä, jano ainakin. Tarjottuaan naiselle ja lapsille juomat ja lukittuaan visusti oven, hän jatkaa autolla katua ylös.

***

Siinä ne nyt taas ovat. Nainen kahden lapsen kanssa, nainen näyttää pelästyneeltä, kääntyy, ei voi olla, toistamiseen nähtyäänkään, lasten äiti, tumma, jostain kaukaa, idästä, lapsilla on hiekanvärinen tukka ja vaalea iho. Nainen on nainen vaikka näyttää nuorelta, mahdoton sanoa minkä ikäinen se on, viisitoista vai kolmekymmentä, ne ovat aina tuollaisia. Nainen näyttää pelästyneeltä ehkä siksi, että peruutan auton melkein sen kylkeen, ei vaan vierelleen, hän on kapuamassa lasten kanssa viinakorien yli, hetken aikaa näyttää siltä kuin he olisivat joukolla pyrkimässä takaovesta sisään.

– Olette auki? hän kysyy noustuani autosta, en ole huomaavinani, keskityn heittelemään koreja pressun alle.

– Are You Open?

En tiedä menikö se niin, ehkä sieltä puuttui ärrä, ehkä puuttui, perinteiden mukaan pitäisi puuttua. Vilkaisin naista, tyttöä, laskin heti perään katseeni, en edelleenkään sanonut mitään, aivan lukossa koko mies. Se mitä minun olisi pitänyt sanoa, oli: hei, nyt on maanantai, kello kymmenen, herää.

Naisen sijaan vilkaisin lapsia. ja erityisen pitkään ja merkitsevästi, ne näyttivät alle kouluikäisiltä, tietenkin näyttivät, muutenhan ne olisivat koulussa, toisaalta on loma-aika, sitten ne voivatkin olla koululaisia, mitä väliä, minun ravintolassani ei lapsia käy kuin myymässä vappumerkkejä ja niitähän meillä ostaa joka toinen ja kaikki vihreän liiton kumpparimiehet.

– Emme me ole open, vastaan pitkään harkittuani.

– Saako teiltä jäätelöä? nainen jatkaa lespaavalla englannilla.

Hänen äänensä on kiihkeä, nopea, se on niiden rytmi, ja ice cream -sanan kuultuaan lapset näyttävät läkähtyneiltä kuin koulutetut koiranpennut, mitä jos he sittenkin tulevat jostain kauempaa, ovat turisteja ja tilausäiti on viemässä niitä nähtävyydeltä toisaalle – aivan sama edelleen. Kello tulee kohta kymmenen. Myönnetään, on kuuma päivä tulossa. Mutta että kymmeneltä jäätelöä, minulta, tämän kadunpäätteen päässä. Nappasin viimeisen korin oviaukkoa tukkimasta, vaistosin samassa että tämä on vaaran paikka, että nyt  keittiöön pääsee kuka tahansa, varsinkin liinatukkainen rasavilli. Viskasin korin niin nopeasti kuin pokeriani menettämättä kykenin lavan alle, korvia riipi, kun kuulin miten vihreän muovikorin karhea alapinta raapi lavan virheetöntä, vastamaalattua pintaa.

– Seis, paikka!

Huudahdin niin, että päässä kilahti. Työnsin lapsia kauemmaksi ovensuusta, mulkaisin naista, sen otsaa, hän oli niin lyhyt, palasin sisälle, kiireellä, niin että olin kompastua Lainatavaran kumimattoon, riensin baariin korvat höröllä, sisälle eivät ainakaan tule saatana. Otin pyramidiksi kootun, meillä kaikilla on luppoaikaa, muovimukitornin huipulta kolme mukia, sormi epäröi hetkisen limupistoolin napeilla, mitä niille antaa, tuossa kulttuurissa, millaiset vanhemmat niillä on, saavatko ne edes juoda sokerivettä, pitäisikö antaa maitoa, se on vanhaa, perjantailta, ja painoin s-kirjainta. Sooda riittää, kuplavesi, se on firmalle ilmaista, hiilihappo tulee panimolta, vesi, se kai maksaa, en tiedä, taloyhtiö maksaa, kai, nämä ajatukset kulkivat lävitseni nopeammin kuin salama, olin niin hiton numeroiden orja ja taseiden, etten edes oikeasti harkinnut tarjoavani niille muuta kuin s-kirjainta, ilmaista vissyä. Sitruunaa ei ole, ei edes koristeeksi, tai on tuossa joku kantapala lauantailta, hyvin kuivahtaneita, ei kehtaa, ei edes ulkomaalaisille. Palaan takaovelle kolme mukia kourassa, nainen kyttää ovensuussa ikään kuin olisi tulossa kaupustelemaan kampoja tai uskontoa, lapset molemmin puolin, onko niitä laillista käyttää tuollaisessa hommassa, nyt alkaa hieman sapettaa.

– Jäätelöä? nainen, sen täytyy olla tyttö, toistaa, nyt suomeksi.

– Tässä, minä sanon, ja pusken heidät sivuun ovensuusta, – soda-pop, lisään varmistukseksi. – Voitte jättää kupit tuohon, näytän jalkakäytävää. – Ei maksa mitään, lisään vaikkei nainen sitä kysykään.

***

Tarjottuaan juomat ja lukittuaan visusti baarinsa oven ravintolapäällikkö heittäytyy vuoden seitsemänkymmentäyhdeksän mallia olevan Ford Rancheron leveälle penkille ja siirtää vaihteenvalitsimen D-asentoon. Hän on miltei ja mielenosoituksellisesti polkaisemassa kaasua, saadakseen vähän ääntä aikaan ja asvalttiin kuminjäljet, kunnes muistaa lavalla olevat juomakorit, puree hammasta, avaa radion rauhoitellakseen hermojaan, ja lähtee liikkeelle kevyellä kaasujalalla kuin olisi kuskaamassa ruumisautoa. Hän siirtää auton juohevasti keskikaistalla tietäen, ettei tällä katuosuudella kulje tähän aikaan ketään, ja jos kulkee eivät he kaksi eivät mahdu toistensa ohitse toisen väistämättä, Rip ei aio väistää, siitä pitää huolen hänen autonsa puolitoistametrinen etusäleikkö, jonka piti riittää säikyttämään japseilta riisipuikot kurkkuun.

***

RAINER

Kyllä tämä tästä, piimää ja makkaraa, pitää ottaa seinästä kiinni, likainen kuin mikä mutta minkäs teet, tuosta on parempi napata, juoksurännistä, ottaa kiinni, huh, se liikkuu, toivottavasti ei tule koko taloyhtiö alas, varovasti nyt, ettei hiha nappaa kiinni ränniä kannattelevan vanteen ruuviin. Ei tästä ilman kävelykeppiä oikein, hiivatin hiiskatti, tule mitään. Viime talvena hattukauppa oli vielä auki, siellä mahtoi olla joskus jonkinlaisia keppejä, tosiaan, keppejä, ei mitään kunnollista, jotain italialaista tikkua, likka kyllä sanoi että sairaalasta saisi sairaalan sauvan, invalidin sauvan, ei hiiskatissa, en minä sellaista, siirryn sitten suoraan pyörätuoliin tai ruumisautoon, jos niin pitkälle mennään, voi runous, tässä ehtii tulla pissahätä ennen kuin ehdin perille asti, kermaa ja leipää, ei vaan makkaraa, mitä sieltä nyt puuttui, nuuskaa voisi kanssa, paljonko minä otin rahaa, onko kukkaro missä, on se siellä, helisee kyllä, tässä se on kaikki mitä elämästä on jäljellä, tästä jos pitäisi tehdä värssy, muisto viimeisestä päivästä, tuupertui kadulle lätäkköön kainalossa nuuskaa ja pissaa, mitä minä sanoin, ei olisi pitänyt laittaa liivejä, kiristävät, mitä tuo tuossa tööttäilee iso laiva, keinahtelee vieläkin vaikka on pysähtynyt jo aikoja sitten, melkein kuin ne muiluttajien kärryt, jaa se on tuo, señor jefe, paljonko se tienaa, vain onko se se, näkee huonosti, jaa se avaa oven, pitääkö muka mennä sinne sisään, en minä, minä olen menossa kauppaan, ei se kuule, pääseekö tuosta auton välistä, se on seisonut kauan pölystä päätellen, hiekkaa tämä on, tuntuu kämmenpohjassa saakka, seissyt samassa paikassa koko talven, vieläköhän niissä henki pihisee, pitäisi kai soittaa tai laittaa likka asialle, en minä sinne mene enkä autoon, kauppaan tässä ollaan menossa, on se iso ja leveä penkki, jos nyt  hetkeksi vain, vai tällaisen on poika hankkinut, aikamoinen syöppö, mitä? Sulje tuo toosa eihän tässä kuule omaa ääntään, hemmetin leveä ovi ja mikä penkki, kuin ennen vanhaan, kyllä tässä kelpaa friiduja kiksauttaa, mitä? Oletkos päässyt kokeilemaan, elämässä ollenkaan, mitä? Että olenko minä, kysy vain koska viimeksi. Käyntikortteja, no joo, omiksi tarpeiksi. Vai että viisisataa. Ei kellään ole niin paljon ystäviä, ei edes tirehtööreillä, pojalla alkaa nousta pissa päähän, tiedän ettei niin pitäisi sanoa, vanhan ukon oikutteluja, mitä niitä häpeilemään, parasta että nousen etten pilaa hienoa autoa, voi pian houkutella kaupungin kaikki naiset juoksemaan perässä, kun haistavat meikäläisen uroon, tuhat? Se on paljon, en tiedä jaksanko. Kunhan nyt ajankuluksi yritän. Ei tässä muuten mitään, ei ole asiakkaita, ei paljon ketään, kaikki mennyttä, jäljellä olevat pystyy luettelemaan kaikki, annas kun aloitan, mitä? Ei ole tullut käytyä, on enemmän tullut istuttua omissa oloissa, lääkärin määräys, ja niin, mitä, ei koskaan perjantaina, sen kieltää jo likka, kun se tulee aina istumaan. Tuntikausiksi muka tiskaamaan, rahaa se kerjää, niin ne aina. Kaikki? Minä en, siinä olet oikeassa, minä en. Mitä? Ei minun ikkunani anna kadulle, mitä se sellaisia utelee, kellarista kyllä näkyy ja näkyisi paremmin, jollei Hildebrantien romu olisi ikkunan edessä, vai että jonoa? Kaikenlaista, ihanko totta, jaa se tuhat sitten, satasella, tai en minä tiedä mitä tuollaiselta viitsii veloittaa muutamaa kymppiä enempää. Kaksisataa? Johan nyt, miksi ei. Sillä saa aika komean kävelykepin. En minä tiedä minne sen hukkasin, eipä huolta, aina ne on löytyneet. Eivät ole kuin sateenvarjot? Mitä se puhuu. Eipä kai, mitkä hiivatin sateenvarjot. En tiedä, tai vähän niin kuin muisti, mitä? Ei rahan, mitä se tarkoittaa, vanhan pää ei pysy mukana enää. Virvokkeina? Mitä se tarkoittaa, nuori kloppi, puhuu ihan hepreaa, ihan kuin likka, se se osaa olla joskus pahana, pelkää ettei jää perintöä kun pappa vetää kaikki kitaansa, ettei jää enää mitään, mitä se huolehtii, on kuitenkin painokone, sitä se ei osaa muuttaa rahaksi, sitä se pelkää. Osta painokone, mitä. Saisit painaa itse omat käyntikorttisi, ei se mitään nykyaikaa ole sillä veivata, ei mitään offsettiä eikä xeroxia, pelkkää mustetta vaan ja lihasvoimalla, eikö se tuollaiselta tikkunekulta muka luonnistu. Onko teillä konjakkia? Ei kotimaista, una mierda, saisi olla ranskalaista mieluiten espanjalaista mucho fuertea, entiendes? Kylläpä tuli yhtäkkiä kiire, nähdään, nähdään, soitellaan ei soitella, puhelin ei toimi, käymään vain, katsellaan, mutta mitään en juo tarjoan vaikka tyttärenpojalle sitten sille maistuu.

Rip törmää odottamattomiin ongelmiin

Nyt jo näin lämmin. Tähän aikaan aamusta on tämä katuosuus parhaimmillaan. Talojen seinät kylpevät valossa. Auringonsäteet keimailevat autojen puskureissa, ujuttautuvat häpeilemättömästi sisään avonaisista ikkunoista, valaisevat kodit, saavat ärtyneet ihmiset hyräilemään ja häkkilinnut laulamaan kilpaa puistikon varpusten kanssa. Valo hieroo keltaiseksi rapattua seinää saaden sen näyttämään rasvaiselta munakkaalta, maasta nousee kuivuneen viemärin lemu ja lämpimän asvaltin tuoksu. Puistikon penkiltä kuuluu korkin naksahdus, sitten tutut rasahdukset. Muutama minuutti vielä, vain vähän aikaa enää, mutta kuitenkin sen verran, että ehtii nostaa keittiöjakkaran kadulle ja istahtaa, kaivaa farkkujen taskusta bensasytyttimen ja rintataskusta savukkeen, tämän kaiken hän tekee täyden kahvimukin kanssa taiteillen, näennäisen rentona, hetki aikaa rentoutua, tämän hän on lukenut lehdestä. Tähän hän vielä tulee laittamaan terassin, jos saa luvan. Pelkästään aamiaisen ajaksi, se on selvää, siksi kunnes aurinko kääntää kadun tälle puolelle selkänsä. Muutama pöytä ja ainoastaan kaksinkertainen määrä tuoleja, että ohi pääsee kulkemaan, ettei kukaan pääse valittamaan. Ei tässä mitenkään vilkas liikenne ole, jalankulkijat tuntee melkein jokaisen, jollei nimeltä niin tavoilta, tämä on kuitenkin kadun loppupää, täältä joko lähdetään tai tänne palataan, läpikulkumatkalla ei olla koskaan, ja jos sellaista yritetään, poiketaan välttämättä hänen baariinsa. Nämä perusteet hän on pitänyt takataskussaan viikkokausia. Terassi olisi helposti purettava, nostettavissa sisälle ne harvat tuolit ja pöydät, tai sitten jos häntä todella kuunnellaan, ne voidaan siirtää auringon perässä kadun toiselle puolelle. Hän voi sen aina aamulla pystyttää tai kuka vain, ei ole vaativa homma, joku muu kattaisi ja tarjoilisi, hän rakentaisi ja purkaisi ja olisi aina saatavilla jos tulisi ongelmia, mutta tarjottimeen hän ei suoraan sanoen halua enää koskaan elämässään tarttua. Aamupäivisin tarjoiltaisiin kahvia ja croissanteja, niin hän on suunnitellut, ei missään tapauksessa lihapiirakkaa eikä olutta, tähän hän ei missään nimessä lähde, tätä hän ei aio ehdottaa vaikka tietää hyvin kuten hänen kuulijansakin tietävät, että kahvilla ja croissanteilla ei tehdä rahaa. Ei sen väliä, hän ajattelee, ja ajattelee samalla aurinkoa joka hymyilee hänelle niin kuin avonaisten ikkunoiden takana vihelteleville naapureille. Pelkästään naapurisovun takia hän ei yritä saada katuosuutta vallattua asiakkailleen, ei tietenkään, hän ei ole ahne, hän haluaa vain olla kansainvälinen, ja sitten jos he kuuntelevat häntä ja luottavat häneen, hän voi osoittaa että tämä kaupunki on valmis liittymään muiden, parempiensa, vapaamielisempien joukkoon. Valmis ja valmis. Hän keinuu seinää vasten silmänsä sulkeneensa ja kuvittelee itsensä ulkomaille missä kaikki on sallittua ja ihmiset sen tähden onnellisempia. Hän tekee torkkuvaa asentoa, antaa Camelin kärytä sormessaan toimettomana, yrittää parhaansa mukaan käydä välimerellisestä, ja samaan aikaan pää laskee kuluvia sekunteja, melkein kuuluu kuinka tikittää. Hän on sulkenut silmänsä myös siksi, ettei näkisi ketään, ettei tarvitsisi puhua mitään, ei näin hyvissä oloissa haluaisi joutua tekemisiin kenenkään kanssa, ei kävellä heidän päänsä sisään. Hän ei kaipaa seuraa, ei aamuisin eikä päivisin, vain lämpöä hän hamuaa, hetken edes, vain hän ja auringonpaiste vielä sen hetken, kun se tähän paistaa, ja se paistaisi kaksikymmentäkaksi minuuttia ja muutaman sekunnin päälle, sen hän oli laskenut ja ottanut myös huomioon kesän etenemisen ja päivien vääjäämättömän lyhenemisen. Elokuussa tähän ei kannattaisi nostaa enää muuta kuin lehtiharava.

Sekunnit vaihtuvat minuuteiksi, hänen ruumiinsa tuntee kellon käynnin. Savuke hänen veltossa kädessään on sammunut, sylissä pitelemänsä kahvi jäähtynyt, hän valuttaa sen hiljalleen maahan, kivijalkaa pitkin, kaivaa farkkujen kellotaskusta, siinä missä taskunauriita pidetään, siis kortsutaskusta, amerikkalaisen sytyttimen ja kaivaa ryppyisestä askista uuden savukkeen. Hän yrittää polttaa silmät kiinni, teeskennellä monitaituria, nukkuvaa polttelijaa, nojaa talon seinään korkealla keittiöjakkaralla, ei kovin luonteva näky, ei niin että olisi ketään pettänyt, sen arvaa että kohta joku tulee häiritsemään.

– Excuse me, are you Rip…?

***

Tämä tapahtuu kesäkuussa 1990 hieman ennen kello kymmentä aamulla. Nuorehko, vasta muutamaa viikkoa aiemmin pestinsä saanut ravintolapäällikkö valmistautuu hakemaan maahan juuri saapunutta tequila-erää, ensimmäistä koko maan historiassa, sen mitä nuori mies historiaa tuntee. Odotellessaan kellon etenemistä kohti kymmentä ravintolapäällikkö, jonka kohta tulemme tuntemaan paremmin nimellä Rip, keittää kahvit ja katselee aamuauringon viipaloimaa hiljaista katukuilua, ei ihmisiä, ne ovat jo töissä tai maaseudulla lomalla, ei ketään paitsi mustia lintuja ja muun muassa kitaralaukkua kantavan irokeesitukkainen kaveri, joka päätyy kapakkaa vastapäätä olevaan puistikkoon istumaan. ”Vanha viina haisee tänne asti”, ravintolapäällikkö tuumiskelee, hän tuntee työntekijänsä. Hän yrittää soittaa pomolleen, sillä päällikkönäkin hän on vain suuren ravintolaketjun renki, hän haluaisi keskustella terassista ja uusista pöydistä ja tuoleista ja kaikkein eniten hänen mieltään painaa kysymys uusista tuhkakupeista. Hän ei saa pomoaan kiinni ja päätyy ainoastaan flirttailemaan ravintola-yhtiön puhelinkeskuksen kanssa. Kello ei ole vielä lähelläkään kymmentä, hän ehtii hyvin käydä istahtamassa ulkona aamukahvilla. Sen pienen hetken kunnes, kuten tavallista, häntä häiritään.

***

Sitä saisi niin paljon enemmän aikaiseksi ja niin edelleen. Sisälle palattuaan hän kulkee tarkoituksettomasti sinne tänne, kiirehtii vaikkei ole kiire, edestakaisin salin läpi keittiön kautta takaisin aulaan, poimii kolmannella kerralla tuulikaapin ohi mentyään sanomalehden postiluukun alta, katsoo vessat, naisten vessan erityisen tarkkaan, ei näy verta, inhoaa verta, palaa saliin ja hetken emmittyään flipperin kohdalla laittaa johdon pistorasiaan. Ilman täyttää pauke ja kolahtelu, kone virittäytyy. Äänet ja auringonpaisteen kanssa kilpailevat välkkyvät valot lataavat myös häneen virtaa, hän ei ole enää yhtä äänettömyytensä kanssa. Hän ottaa juoksuaskeleen ja hyppää, iskee salin kattoa kannattelevan, ikihonkaa paksumman tolpan päähän teipattua pahvikylttiä, jonka toisella puolella lukee Cheers, toisella puolella vuosiluku 1940 ja oluenroiskeiden, kuolleiden kärpästen, hämähäkinverkon ja tupakan kellastama teksti: Bertolt Brecht asuu yläkerrassa, älkää herättäkö vanhusta. Teksti ei merkitse mitään, ei hänelle, koko yläkerta on vitsi, jatkuva ongelma joka ei poistu ennen pikaista kuolemantapausta. Yläkerta ja sen kuulonhuoltoliittoon ja työsuojeluviranomaisille valittava rouva, joka ei suostu lähtemään asunnostaan edes ravintolayhtiön tarjoamaa runsasta korvausta vastaan, on saanut ravintolayhtiön laskemaan ravintolan kattoa kolmekymmentä senttiä ja tuhlaamaan satatuhatta markkaa äänieristyksiin, jotka ovat tuoreimman työsuojeluviranomaisten mittausten mukaan laskeneet yläkertaan kantautuvaa mökää yhden desibelin. Ravintolapäällikkö laittaa soimaan House of Loven esikoislevyn, hyppyyttää neulan yli ensimmäisen raidan löysäilyn ja työntää namikat yhtyeen hittikappaleen käynnistyessä juuri niin pystysuoraan kuin mahdollista. Näin hän karistaa viimeisetkin unenrippeet silmistään, näin hän toimii vain piristyäkseen. Hän pitää äänentason juuri sillä tasolla kuin heille on luvattu ja mikseripöydän volume-namikoiden kohdalle ruuvattu lattarauta antaa ymmärtää, ja on varma että nyt, kun sali on tyhjä, yläkertaan kaikuu sen verran lujemmin, että sveamamman kähärät oikenevat ehkä viimeistä kertaa. Näin hän haluaa edes auttaa vanhusta ja ravintolayhtiötä toivottuun lopputulokseen kun ei kerran raha ei ystävällinen puhe riitä. Vai vielä Bertolt Brecht.

Rip, nuori ravintolapäällikkö, nostettuaan musiikin äänentason mieleisekseen ja saatuaan itsekseen kolahtelevan ja juttelevan flipperin seurakseen, on valmis lähestymään pimeää. Hän menee kellariin, siellä on hänen toimistonsa, entisessä kylmävarastossa. Kellarissa on paljon muitakin huoneita, useimpiin hän ei edes välitä tutustua, siellä kummittelee, onneksi konttori on huoneista, tai selleistä, siitähän kellari nimitys tuleekin, eikö totta, ensimmäinen. Alas hiivittyään, kovaäänisen musiikin ja etäisesti naksuttelevan ja rupattelevan flipperin sekä kahvintuoksun keittiön luoman valheellisen turvallisuudentunteen myötä, hän palaa muina miehinä takaisin ylös. Muina miehinä tarkoittaa, koska tätä esitystä hän tekee vain itselleen, että hän tulee esiin ilme tuimana, leuka hieman rytyssä, katse kohdistettuna betoniaskelmiin, selvästi näkee että hän on fokusoitunut tehtäväänsä eikä mihinkään muuhun. Hän tuo mukanaan kassakoneeseen kuuluvaa muovikaukaloa, johon laitetaan setelit ja kolikot, seteleitä ei näy, kolikoita senkin edestä, kaukalon päällä helkähtelee baarin jokaisen loven avaava avainnippu. Siksi tuima ilme ja tasapainottelu on tärkeää, erityisesti jos laatikkoa kannattelevien, tosin eihän se mitään paina, molempien käsien sormien ympärille on takertunut tyhjä pullo. Kaiken tämän lisäksi ravintolapäällikön leuan alla on uusi, rypytön savukeaski. Baarin taakse päästyään, laskettuaan pullot tiskialtaaseen ja työnnettyään rahakaukalon kassakoneeseen, Rip kaataa itselleen mukillisen kahvia, lusikoi runsaasti joukkoon sokeria ja repii auki uuden savukeaskin. Kahvia maistettuaan, se on liian kuumaa, hän huuhtelee tuomansa pullot vesihanan alla, pullot näyttävät olevan jolleivät homeessa niin ainakin hämähäkinverkoissa. Hän pyyhkäisee pulloja hätäisesti, ottaa vihreän, täyden korin, poistaa sieltä osan, ja vaihtaa tilalle juuri huuhtelemansa, asettaa uuden, tyhjän vihreän korin äsken järjestelemänsä päälle, täyttää sen niin ikään äsken pois ottamillaan pulloilla, kori ei tule täyteen. Rip muikistaa suutaan tyytymättömänä. Hän ei enää halua palata kellariin. Hän työntää keittiöstä lähtevän heilurioven auki ja menee määrätietoisin, joskin myös toiveikkain, askelin flipperin ohi ja levysoittimen ohi baarin perälle, sinne missä on vesivanerilla peitetty biljardipöytä on. Hän nostaa vihreää veraa suojelevan vanerikannen, löytää viinipullon ja kahvilikööripullon, löytää sohvan alta lisäksi ulkomaalaiselta näyttävän viinapullon, jonka aikoo laittaa punaiseen koriin, aivan sen keskelle, niin hän saa korit täyteen haluamallaan ja vastaanottajaa toivottavasti tyydyttävällä tavalla. Hän maistaa kahvia, onko se jäähtynyt, ja nostaa korit takaovelle, vilkaisee kelloa, menee puhelimelle, soittaa.

– Ei ole vielä tullut? hän varmistaa, mahdollisimman kuivasti. – Jep, soitan uudestaan myöhemmin.

Rip on laskemassa kuulokkeen alas.

– Tai hei kuule…! hän vaihtaa puheensa flirtintapaisen, sillä hän pitää yhtiön puhelinvaihteen pirteästä äänestä. – Voisitko mitenkään etukäteen vihjaista, sitten kun hän herää toimiston soffalta, Rip naurahtaa, – että minä niistä tuhkakupeista, aivan niin, niistä taas, niistä peltisistä korkinavaajista, kyllä…

Ja taas hän naurahtaa, oikeastaan hörähtää, aivan turhaan, näin hän kuivattaa flirtin äänestään ja muuttuu hetkellisesti pelleksi, kuulemiin. Hän laskee luurin, vilkaisee kelloa, kaivaa taskujaan, käy uudestaan salin perällä, nostaa sohvien pehmusteet ja saa saaliikseen kaksikymmentäpennisen. Se ei riitä mihinkään, hän jättää sen sinne.

Hän on kaksikymmentäviisivuotias, hieman alle satayhdeksänkymmentä senttimetriä pitkä ja painaa kuusi tuoppia juotuaan melkein seitsemänkymmentä kiloa. Hänen ohimoillaan on pälvi ja hänen kynsissään on valkoisia laikkuja jonkun vitamiinin puutteen takia. Hänellä on polvista revenneet vaaleansiniset farmarit ja valkoinen kauluspaita ja turhan järeät kaivosmiehen saappaat. Hän näyttää kireältä, aina samalta, näin nyt yksin ollessaan, ja hän puhuu paljon itsekseen, mutisee, kiroilee, ähkii pelille, kellolle, puhelimelle joka ei soi. Seurassa ollessaan hän on erilainen, se on jo melkein ammatin velvoittama pakko. Seurassa hän on empaattinen, valmis kuuntelemaan, hymyilevä ja ymmärtäväinen. Joskus vapaalla ollessaan hän pääsee eroon tästäkin, silloin hän on täynnä itseään, silloin hänen äänensä on kuuluvin, silloin hän kilpailee sutkausten määrässä ja volyymissä telkkarin komediaohjelmien kanssa. Hänen silmiensä alakuloa ei mikään kuitenkaan pysty peittämään. Silmiä joista ahdistuneisuus aina paistaa, oli hän sitten yksin, töissä ihmisten ympäröimänä tai vapaalla, sen pienen hetken saatuaan siimaa ennen kuin seuraava aamu ja seuraava työpäivä koittaa. Hänen monotoninen äänensä joka ei intonaatiota tunne ja hänen alakuloiset silmänsä jotka eivät syty nauramaan silloinkaan, kun hän itse kertoo kaikkein hervottomimman jutun siinä puoli kahden aikaan yöllä, tekevät hänestä oudon. Hänestä eivät saaneet selvää hänen rakkaat ystävänsä jotka katosivat hänen päästyään ravintolapäälliköksi, eivät liioin hänen uudet asiakkaansa jotka eivät edes vaivaudu muutaman juoman juotuun. Hän myy paljon drinkkejä melkein joka ilta. Maanantaisin ei niin paljon.

Tänään on maanantai, aamu kymmentä vaille kymmenen. Rip huomaa saman vilkaistuaan olkapäänsä taakse, ja keskeyttää pelin. Hän antaa pallon vieriä mailojen läpi, ruuvaa flipperin etujalat alemmaksi, samaan kohtaan kuin Raha-automaattiyhdistyksen mies ne oli säätänyt, ja vetää sähköjohdon irti. On tärkeää vetää johto irti, jos haluaa vielä pelata ilmaiseksi. Johdon irrottamalla muisti tyhjenee, pelistä siis, ja niin katoavat päivän parhaat tulokset ja vapaapeli on aina päivän parhaan hallussa. Rip kiskaisee hartioilta revenneen kauhtuneen farkkutakin niskaansa, nappaa kassakoneen muovilaatikon päältä avaimet, helisyttelee niitä kuin Tarzan teilaamiensa natsien kunniamerkkejä, katkaisee kahvinkeittimestä virran, kaataa kuusi kuppia viemäriin, hapuilee savukeaskia taskustaan, tönii vihreät ja punaiset korit takaovelle, avaa oven ensin, maistaa aurinkoa.

– Excuse me, Rip…?

Tippaklinikka II, both moist & sordid

Edellisessä työpaikassa mikään ei pysynyt salassa, en tiedä missä vika, ehkä meidän ammattikunta oli yhdessä postinkantajien kanssa vaan niin sisäsyntyisiä juoruilijoita, ettei mitään häpyä, jos olisi kisa, se olisi tiukka taisto. Vaitiolovelvollisuus valtion hommissa ja niin nytkin. Jos joku kaupunginvaltuuston jäsen osoittelee illan pimeinä tunteina jäsentään samaa sukupuolta kohti, niin mitä sitten. Jos se osoittautuu science fictionin harrastajaksi, tekisi mieli jo mainita siitä jollekin, mutta minä pidän pääni kiinni. Ei kuulu minulle, jos se lukee Buck Rogersia ja käy yleisötilaisuudessa kuuntelemassa, kun Linnunradan käsikirjaa liftareille käydään lukemassa meillä ääneen, helvetin homo. Ja mitä siitä sitten jos käyn kaupunginklinikalla, ei se ollut rahasta kiinni vaan häveliäisyydestä yksityisasioitani kohtaan. Jos olisin mennyt työpaikan terveydenhuoltoon, olisin ollut merkattu mies iäksi, sen verran minä tiesin ja tunsin niitä, etteivät niiden suut olisi pysyneet supussa sekuntiakaan.

Rip istui kirja sylissä, yritti lukea, aurinko heijastui sivuilta ikävästi silmiin. Hän hieroi silmäkulmiaan, teeskenteli poissaolevaa, kuin tämä tilanne, hänen olemisensa siinä, olisi ollut jokapäiväistä, ei vaan arkipäivää, ei siinä mielessä, että hän joka päivä, vaan että ei tässä ollut mitään ihmeellistä. Lukemalla kirjaa hän yritti osoittaa olevansa verenluovuttaja tai omainen tai jokin muu kuin mitä oli, valitettavasti siinä osoitteessa, sillä pihalla ei ollut muita päivystyksiä kuin sukupuolitautien poliklinikalla, joten aivan sama miten paljon hieroi silmäkulmiaan, nenänvarttaan, tai oli lukevinaan kirjaa, hän oli asiakas siinä kuin muutkin siinä ulkosalla, ystävällistä että heillä oli siinä oma pieni terassi. Nostaessaan aika ajoin katseensa, kirjan sivuilta hohkaavan auringon ärsyttämänä, hän vältteli katsomasta suoraan edessään istuviin hyvin pukeutuneisiin nuoriin miehiin, joilla oli toppaukset hartioissa, kannettava puhelin ja tuulitunnelissa käynyt tukka. Sen sijaan hän katseli rantojen miehiä. Niiden ruskettuneita piirteitä, ahavoituneita kulmia, niin ne olivat kuin reservaatti-intiaanit, joille oli pantu päälle Pelastusarmeijan univormu. Yksi niistä, ehkä Ripin tuijottamisen havaittuaan, nosti rohkaisevasti mustaa peukaloaan.

Peukaloita jotka kohottautuivat minua kohti, mustia hammasvälejä, kuteita jotka olivat Backstagen kulahtanutta mustaa, tuossako on minun tulevaisuuteni, ajattelin, tai niiden, ei minun, kävihän se mielessä, että jos minunkin, mutta silti etäältä. Rokkialttarilta puliukoksi ja täällä Krunikan tippaklinikalla on sitten toinen kesäkoti. Selvä homma, kaasussa koko matka sitten loppuun asti, näemmä se irtoaa rantojen miehillekin, pimpsa. Mutta että viina, sen viettelystä, sille ei mahda mitään. Niin kuin Albert Järvinen kertoi tiskillä oltuaan selvänä jo monta viikkoa, silläkin kertaa joi vain vissyä, me tarjottiin se sille, ilmaiseksi joka pulloa ja sitä meni paljon, pistoolisooda ei suostunut ottamaan eikä me kehdattu antaa, pyssysooda olisi ollut ilmaista, eihän se ole kuin kuplia ja vettä. Niin että pullovissyä Albertille, ja niin se kertoo, että silloin kun putki iskee päälle, huomatkaa että mies puhui preesensissä, ei siis ollut mitenkään varmaa, että se pystyy hallitsemaan itsensä, joten ilmaisten vissypullojen tarjoaminen oli kai ennakointia sille, että nyt asetetut tyhjät nappulat tulisivat vielä jonain päivänä takaisin. Nimittäin sillä periaatteella, että papeille ja raskaana oleville naisille ei kannata tarjota yhtään mitään, niiden suhteen takaisinsaamisprosentit ovat melko tiukassa, jollei tule keskenmeno, ero tai papin tapauksessa kriisi, ja näitä juttuja ei baarissa haluta todistaa. Albertin herääminen takaisin alkoholismiin sen sijaan olisi ollut viehättävää katseltavaa kaikille. Vantaan kaupunki oli järkännyt sille suojatyöpaikan sen saavutusten tähden, se oli päässyt erittäin kevyen taloyhtiön talonmieheksi, ei paljon mitään hommaa, harava heilumaan, lampunvaihto ja lippu salkoon. Viimeisin kolmen viikon putki, josta toki oli jo aikaa, oli alkanut siitä, liian kevyestä työstä. Juhannusaaton Vantaan typötyhjässä taloyhtiössä, jonka kaikki asukkaat olivat lähteneet mökille tai maalle, Albert oli vielä kestänyt vissy hampaissa sihisten, sitten iski turhautuminen. Se oli semmoinen putki. Liput siinä yhtiössä laskettiin vasta heinäkuun puolella. Kolme Suomen lippua ja lopputili, pakko alkaa taas käymään porukoissa, kerjätä keikkaa kavereilta ja nauttia vissystä. Ja siis oikeasta Hartwallin Vichystä, ei mistään pistoolisoodasta.

– Pahoillani, mutta meillä ei ole sitä, tunnustin, aivan rehellisesti. Ei jaksanut mitään venkurointia, ei mitään huijausta, olisihan sekin ollut mahdollista, mutta ei tässä tapauksessa, olisi vain tullut paha mieli, jäänyt huono omatuntoa. – Auttaako jos tarjoan kossun?

– Poika!

Albert Järvinen on puhunut minulle.

Rantojen miehissä oli aika paljon samaa. Niin ajatteli Rip. Kuin hänen tulevassa itsessään. Hän kysyi sylissään pitelemäänsä kirjaa havittelevalta laitapuolen mieheltä, haluaako tämä sen. Mies ilahtui ja saman tien suuttui.

– Jätkä vedättää, tää on meidän omaisuutta! mies, Arska nimeltään, painoi likaisen sormensa romaanin sivulla 23 olevaan Rikhardinkadun kirjaston leimaan.

– Lupaan maksaa sakot, Rip tyynnytteli.

– Ei käy homopoika.

Arska tyrkkäsi kirjan takaisin Ripin syliin kuin pilaantuneen maksalaatikon.

Rip ei ymmärtänyt. Ei hän tiennyt silloin vielä, etteivät antikvariaatit ottaneet vastaan kirjaston kirjoja, ei hän ymmärtänyt paljon mistään paljon mitään. Hän jäi kapaloimaan kirjaa syliinsä ja mietti syvällisiä asioita. Mitä minusta jää jäljelle tähän maailmaan muuta kuin satiaiset, hän pohti. Korkeintaan hoidetut satiaiset.

Minä en ole mikään rock-kukko niin kuin Albert Järvinen, minä en ole mikään. Olen korkeintaan rokkikäki, joka puolihuolimattomassa humalassa munii toisten pesiin ja saa palkakseen vain kirput. Niin sitä sitten ollaan Kruununhaassa, kaupungin pellolla, joutomaalla, klinikalla. Nopeammin ja tehokkaammin vaivasta olisi päässyt eroon työterveydenhuollossa, mutta ne eivät siellä pidä päätään kiinni, ei mitään vaitiolovelvollisuutta niin kuin meillä häveliäillä tarjoilijoilla. Edelliseltä joka siellä kävi, oli kysytty: naitteko te kaikki ristiin? Niin että minä en halunnut enää tarttua haasteeseen, en halunnut puolustautua että me vain asuimme toistemme kämpissä ja siitä saa syyttää yhteiskuntaa ja rahattomuutta, en käynyt siellä vaikka tiedän että hänellä oli kuulon- ja näöntestauslaitteiden huoneessa myös sitä luokkaa mikroskooppi että sen valossa kaluni olisi näyttänyt Empire State Buildingilta ja se satiainen King Kongilta.

On kuuma ja aurinko tarjoaa räikeän kirkkaan valaistuksen, miehet pyörivät levottomina aloillaan, päivystyksen vastaanottoaika päättyy pian ja heitä on läsnä kovin monta. Heitä kuumottaa, hiertää, kutittaa, kalvaa epäilys. Nyt tarvittaisiin taivaan tai palokunnan tarjoama vesisuihku ja nuo omissa liemissään kiehuvat miehet olisivat kuin akvaariossa, ja rauhoittuisivat, muuten he ovat kohta toistensa kimpussa. Kaikkien nähtävillä he joka tapauksessa ovat, jos haluaa katsoa sinne päin sateessa, juuri niin, juuri te, katsokaa ylöspäin, tänne päin, täällä me olemme, tuo jolla on kirja polvella, yrittää olla kuin tämä olisi arkipäivää.

Vaikea keskittyä romaanitaiteeseen. Vaikka ollaan ulkona, haisee ympärillä eau de gologneen haudutettu smegma, sen lisäksi osuu nenään vielä spytta ja vanha viina, ja katumus ja kiima ja mätäinen visva. Minä istun puliukkojen puolella, vastapäisellä puupenkillä istuvat pukumiehet. Niillä on timmit kuteet ja aurinkolasit päässä, vähän ne ovat siinä kuin Töölönlahden terassilla, tai yökerhossa kun loisteputket räpsivät katkonaista loistetta heidän ruskettuneille kasvoilleen. He ovat naamioituneita siltä varalta jos presidenttiparin kaunis tytär, se joka on ammattiliitossa, paperiliitossa sukellusveneen ostaneen merkonomin kanssa, sattuisi raottamaan ikkunaverhoa ja näkisi heidät meidän keskuudessamme. Myös me, jotka istuimme pitkällä penkillä, minä ja Hakaniemen vakavoituneet, ahavoituneet miehet, pinnalta syvän ruskeat, näytämme siltä kuin olisimme tulleet rantalomalta, vain haju vie ajatukset sisäänpäin, tämä haju joka saa kaipaamaan saunaa vaan ei Yrjönkadun yleiseen saunaan. Tämä haju ja kuumuus saa kääntymään syvälle sisäänpäin, syvimpään itseen, sillä mitä me olemme, kuonaa vain. Mitä meistä jää jäljelle, ei mitään muuta kuin resepti. Minut erottaa universumia tähdenlennon lailla halkovista ulkoavaruuden olennoista se, että ne ilmestyvät tänne vaatekaapiksi naamioidulla aluksella ja ovat pukeutuneet silkkiin ja nahkaan ja puhuvat eri kielillä, hienostuneilla tai törkeillä, astevaihteluihin heillä riittää pelisilmää. Kun koko Helsinki on heidän edessään kelteisillään, minä menen pääni sisään ja pysyn siellä. Odottelen kuolemaa. Tästä tunteesta ei eroon pääse. Kuolemaa odotellessa ei tarvitse panostaa tulevaisuuteen, ei säästää markkaakaan. Kuolemanodottelija elää ja on, tuhlailevainen. Hän ei paljon tarvitse itselleen, ruokaa nimeksi ja yhdet vaatteet, yhdet riittää, muuta ei tarvita kuin korvalappustereot. Ne minut erottavat puliukoista, kontaktin tarve yhdistää, ja välittömän rakkauden tarve, kaikki muu on paskaa. Rantojen miehillä on voinut pitkän elämänsä aikana olla enemmän naisia kuin minulla, mutta minulla on paremmat hampaat, ainakin eturintamassa. Minulla on asiat hyvin, minun vaatimattomiin tarpeisiini nähden, minulla on korvalappustereot, vaatteet, nainen jolla on pesukone, nainen jonka konetta pääsee paremman puutteessa rumputtamaan. Kun naiset muuttavat kaupunkiin, niiden mukana tulee viherkasvi ja pesukone, kolmantena rokkipelle. Siitä kolmiosta on huonosti tyhjän tilan täyttäjäksi riippumatta siitä missä tyhjä tila huutaa täyttämistään. Meikäläiselle riittää patja ja yölamppu, työpaikan Cylinda hoiteli puhdasta ylle, ennen oli hoidellut, kone pääsi korjattavaksi. Sen sisällä pyörivät farkkuni ja sukkani menivät solmuun, kietoutuivat yhteen kuin jin ja jang. Kävin noukkimassa mustan makkaran vesilätäköstä ennen kuin keittiöpäällikön huuto alkoi, sen tarkanmarkanvenyttäjän, pillusta joustavan ja päästä kireän. Piti etsiä uusi pesukone. Anitalla oli. Hän on sopiva pakkaus, hänellä on samankokoinen takapuoli kuin minulla plus viisi senttiä pidemmät kintut. Häneltä saa linkouksen ajaksi lainahousut, joskus otin ne omakseni. Joskus vaihdoin luottokorttiin, hän sai parfyymeja, minä vanhat Beaversit. Ei haitannut, että ne olivat naisten farkut, sillä sen tiesi vain ammattilainen, toinen nainen, näki sen napituksen vääräpuolisuudesta ja taskujen koristelangoista. Voi olla että joku piti minua sellaisten housujen perusteella homona, ei se mitään, niin sai tytöistä juttukaverin ja pääsin osoittamaan heidän olevan väärässä. Niillä farkuilla sai hyvin tippiä, kundit heittivät säälistä, perustellakseen naisilleen vapaamielisyytensä ne heittivät kolikot kuin koiralle, niiden naiset sujauttivat markan takapuolessa repsottavaan pajatsoaukkoon.

– Kovaa kamaa, kovaa kamaa, hei.

Rip nykäisee vaistomaisesti päätään taaksepäin, ja sitten vielä toisen kerran, huomattuaan kapeita solmioitaan ja kannettavien puhelimiensa kantokahvaa hipelöivien juppien huvittuneet ilmeet. Tainnuttava haju hyökyi hänen päälleen, sama mikä aamuisin, jos roskasäkit olivat tyhjentämättä tai tuhkakupit, varsinkin ne johon oli kaadettu kaljaa tai joku hurri oli leiponut nuuskamällinsä. Tai sitten tuo tainnuttava hyöky oli samanlainen kuin lähti hänestä kahden päivän vapaan päätteeksi, kun hän ei ollut käynyt seitsemään päivään suihkussa. Noista päivistä oli kauan, tuollaisista vapaapäivistä ja muustakin, jopa juuri sen verran, että hänen täytyi puhaltaa ulospäin, kun eräs hänen puolella istuvista rantaroopeista oli irtautunut kumppaneistaan ja tullut hänen viereensä. Ei se tarkoita sitä, että kuuluu samaan jengiin, jos istuu samalla puolella! Ripin teki mieli huutaa. Se tarkoittaa vain sitä, ettei halua kuulua noihin toisiin. Kumpaan minä haluan kuulua? Sitä Rip ei miettinyt enää, sen mietinnön hän oli tehnyt jo valitessaan istumapaikkansa, oli tehnyt sen vaistomaisesti ja tunteella, ei harkinnan kautta, ei punniten penkeillä istuvien kuukausituloja. Noiden puhelinheppujen päivätulot saattoivat ylittää hänen kuukausitulonsa, paljon mahdollista, ja taas pummien tulot hän ylittäisi mennen tullen – mikä väliinputoaja.

Viereen tunkeutunut turpeiselta lemmeltä haiseva kaveri kehuu kirjaa, jonka Rip on unohtanut polvelleen selkäpuoli näkyvillä, mikäs siinä, niin se juuri pitää jättää siinä ympäristössä, kun unohtaa istuvansa suljetulla sisäpihalla, auringonpaisteessa, kun hetken aikaa kuvittelee olevansa hammaslääkärin odotushuoneessa, ei vaan raitiovaunussa, ei vaan pitkänmatkan junassa, ehei vaan jossain ulkomailla, jopa Pariisissa, siellä missä kaikki lukevat, niin hän on unohtanut olevansa siellä missä on, sukupuolitautien poliklinikan suljetulla sisäpihalla, jolle aurinko paistaa täydeltä terältä, ei niin voi sanoa, siitä tulee mieleen viiltohaava, onneksi Ripin kohdalla ei ole kyse niin suuresta vaivasta. Hän käänsi kirjan ympäri, ja ennen kuin pultsarin mustat sormet ehtivät tarttua kirjan valkoisille sivuille, Rip sulkee sen ja asettaa etäämmälle. Hän myöntää kirjan olevan mielenkiintoinen, totta puhuen hän ei pidä siitä yhtään. Hän ei enää muista kehen oli yrittänyt tehdä vaikutuksen lainaamalla Alastoman lounaan, ei edes ymmärrä sitä, ei jaksa kelata, miksi oli päättänyt ottaa juuri tämän kyseisen kirjan juuri tähän ympäristöön, ehkä hän halusi erottua, ehkä hän ei ole aina kovin viisas. Viisaampi olisi tuonut Kotiopettajattaren romaanin.

Rip miettii. Selittelee itsekseen, varsinkin jälkikäteen, sitten kun on selvillä vesillä. Mitä heikompi itsetunto sitä pidempi aika kuluu oman itsensä uudelleenrakentamiseen siltä pohjalta miten on tullut toimittua aiemmin, kun on tullut toimittua typerästi, ajattelemattomasti. Niin, Pariisi. Rip oli vain halunnut istua minkä tahansa kirjan kanssa metrossa aivan niin kuin Pariisissa tehdään, oli halunnut näyttää seesteiseltä ja kriittiseltä kovakantinen sylissä, peittämässä kaiken pahan alkujuurta, oli hän lukenutkin sitä.

Burroughsin romaania, vai? Homohommia ja sekavaa sontaa, kovaa menoa arabikujilla. Ei tehnyt vaikutusta muuta kuin Repeen tai Mosseen, en minä sen madonsyömin hampain edessäni löyhkäävän hampuusin nimeä tiennyt. Hän sanoi Burroughsin olevan alan mies ja nosti minulle mustaa peukkuaan. Helvetin hyvä kirja, sanoin suupielet kireänä. Mitenkäs se teidän seksielämä luovii? se kysyi, ja hetken jo luulin, että se kävi henkilökohtaiseksi ja osui saman tien hermoon, mutta ei onneksi, se heitti kysymyksensä niille vastapäätä istuville ruutuhousuisille uuden yläluokan seinäruusuille. Silmissä vilisee ja housuissa kahisee? Repe tai Mosse heitti mustat hampaat irvistäen ulos suusta kuin ruostuneet naulat, sitten se ojensi kätensä minulle ja sanoi: – Arska, mä oon Arska.

Eikö me kaikki olla? Nyökkäsin sille. Pukumiehet oikovat krakojaan ja katsovat Ray Banien takaa suoraan halogeeniaurinkoon. Sairaanhoitaja tulee, sanoo nimeni, ottaa samalla hilkkansa pois pyyhkäistäkseen hikeä otsaltaan, hän pyyhkäisee sen esiliinaansa välittämättä hienotunteisuudesta, sievyydestään yhtään, tekee sen kuin juuri olisi teurastanut sian. Täällä on kuuma, hän huokaisee ilmaan, ja tiedättekö, se pitää bakteerit tyytyväisenä, emmekä me halua bakteereita lisää emmekä riitaa kenenkään kanssa. Tämän sairaanhoitaja tekee selväksi niin minulle kuin Repelle tai Mosselle tai Arskalle ennen kuin päästää minut vastentahtoisesti livahtamaan rintojensa lomitse sisään viileään kivirakennukseen. Siellä on mukavampaa. Minä sulan viileässä. Herkeän puheliaaksi. Me päivittelemme huonoa hellettä, olisi mukavaa saada hetki sadetta, silloin elämä näyttäisi valoisammalta, olisi helpompi hengittää, tulisi vähän enemmän vihreää nurmikoille, kehuin heidän työtilojaan, sitä kiven kosteaa viileyttä. Olisitpa täällä talvella! hän huokaa. Sain salvaa kutinaa vastaan, sain sen pyytämättä, kaivamatta miten todistusaineistoa esiin, kunhan kerroin miten olin päässyt tähän tulokseen. Hoitaja neuvoi vaihtamaan lakanat, myös partnerilta, ja ettei sitä salvaa saa töpötellä mitenkään yliolkaisesti yksi tippa kerrallaan herrojen Satie ja Tiainen päälle vaan hierotaan kunnolla kehon kaikkiin karvaisiin kohtiin pois lukien hiukset, mutta kulmakarvat ja parran sai kyllä käsitellä, jos tuntui siltä ja jos siihen suinkin vain oli tarvetta partnerin kannalta. Hyi helvetti. Lakanat pitää myös vaihtaa, hän toisti. Kylläpä siellä olikin tosiaan kuuma, myös sisällä. Ei tietoakaan kiven viileydestä. Kuumuus tekee teistä velttoja, sitä me juuri haluamme. Hyvä ilma saa hormonit jyrisemään ja se vaikeuttaa työtämme. Jatkossa on syytä peseytyä useammin kuin nyt teet. Minun oli kuumaakin kuumempi. Ja suojautua pitää muistaa aina, ei nyt bunkkeriin, mutta kumisukka kehiin. Minulle riittää kunhan ammun viestintuojan. Oletteko te bi? Et lähtisi treffeille?

En minä kysynyt, halusin ehkä mutta toisaalta hän oli melkoisen tyly ja loukkaava. Kyllä minä olisin lähtenyt, kanssani. Nyt pitäisi soittaa Anitalle. Jos käytäisiin ostamassa housut ei tarvitsisi mennä suihkuun muuta kuin sen jälkeen, kun housuja oli sovitettu. Anita ei vaan saa olla liian juovuksissa. Mitä vain voi sattua silloin. Jos hän tahtoo olla kiltti ja mielikseni, niin kuin ne humalassa tapaavat. Hän keksii silloin kivan tavan säästää, keskustan tavaratalossa, kun hän ryhtyy suoraan toimintaan, kun hän alkaa olla täynnä ilmaisia hajuvesiä. Anita haalii herkkuosastolta mukaansa kaikkea syömäkelvotonta ja lemmikkiosastolta kaulapannan ja naisten alusvaatteista kaikkein pienimmät ja tyyriimmät pitsit eikä minulla ole kuteita vieläkään. Pysähdytään miesten vaateosastolle.

Rip meni määrätietoisesti housuhyllylle ja sieltä sovituskoppiin, hänen käsivarrellaan roikkuvat mustat Levikset. Anitan mielestä Rip meni väärään sovituskoppiin, hän meni kiskomaan tätä ulos sieltä. Rip oli pelkissä kalsareissaan, kun hän kipitti Anitan otteessa ulos sovituskopista kuin kiireinen pingviini, ja myyjätär, pelkkä harjoittelija, oli alkanut aivastella ja mennyt mielenosoituksellisesti pärskien kauemmaksi. Anita oli odottanut tytön olevan tarpeeksi kaukana ennen kuin työnsi punastelevan, keskiosastaan kokoon kurtistuneen Ripin käytävän perimmäiseen koppiin. Miksi? Koska siellä oli ikkuna. Anita avasi ikkunan, otti Ripin kädessään roikottamat farkut ja heitti ne ulos, tuosta vain.

– Painu hakemaan, hän oli sanonut.

Rip lähti, lujaa. Ensin hän juoksi sovituskoppiin, johon oli ensin pyrkinyt, otti vanhat housunsa, kiskoi ne jalkaansa, otti olkalaukkunsa, sitten meni. Kävellen mutta vauhdilla, hitaasti kiiruhtaen loikki liukuportaat. Häntä pelotti.

fair lady

***

Tuntuu että sade tippuu suoraan syliin. Yliajetut jäsenet eivät tahdo enää nurkumatta jaksaa. Minä lepään tässä, vinoiksi kuluneita portaita tuijottaen. Erehdyin ottamaan kadulla juoksuaskeleita säikähtäessäni vieraita katseita. Siksi kaaduin, siksi vain.

Lepään tässä hetken, kivi-tasanteella. Sitten huudan. Syljensekainen lima vinkuu nielussani. Vaikka minä en välittäisi, tämä ei ole loistavimpia iltoja elämässäni. Vaikka en välittäisi, lyön vetoa, että niiltä kahdelta, löytyy jotain mainitsemisen arvoista minua vastaan. Nyt minä huudan.

***

Kadulla katsoin jälleen oikeaan ja vasempaan, sama dilemma taas, kumpaan suuntaan mennä, two ways to choose. Nivusissa ei tuntunut enää yhtään niin pahalta kuin portaita alas tullessa, pääkin oli kohdillaan, olo mitä selkein. Which way to go, laulaa maestro, ja sen ajatuksen rohkaisemana valuin takaisin Eerikinkatua ylös. Sade oli muuttunut tihkuksi. Olin Maestrossa muutaman minuutin ontumisen jälkeen. Tilasin viskin ja tuopin, tein sukellusveneen. Tiskin takana tytöt katsoivat inhoten. – Jatkakaa eilistä piikkiä, sanoin jotain sanoakseni ja osoitin pullovitriinissä olevaa lasia, jossa upouuden luottokorttini pinta hohti ujosti sitä peittävän kuittipinon alta. – On vissiin tullut tarjottuakin jollekin, arvelin kumotessani suklarin sisääni. Takaisin normaaliuteen. Olin taas yksin, ja aika selvin päin. – Tai jos kuittaan sen kortin pois, sanoin tytöille, – ja itseni samalla.

Ulkona taas. Jalat hakivat neljään eri suuntaan, ja veivät lopulta kotiovelle, lukossa oli. Aikani rynkytettyäni, Airola tuli avaamaan. 

– Et tule sisään!

En ottanut moista kuuleviin korviini. – Sanoitko sinä todellakin vuosi? Tarjoa olut.

– Lähde nyt menemään siitä.
– Niinpä kai sitten, alistuin, melkein. – Mitä te muuten täällä vielä teette tähän aikaan? kysyin sitten arvostelevasti.

– Odotellaan että Ritsi saisi tilityksen valmiiksi, Airola huokaisi raskaasti ja avasi ovea sen verran, että pääsin livahtamaan sen paksun käsivarren alta sisälle.

– Asia selvä ja kiitos, minä saattelen rouvan kassalippaan lokerolle kuin se olisi omani.

– Et muuten saattele.

– Mutta voisin, jos haluatte.

– Uskalletaanko me? Airola huusi olkapäänsä yli narikkaan. Mika kohautti olkapäitään, ei nostanut katsettaan, katse kiinteästi kolikkorengissä, ei kovin suuri potti, joku kymppi, edes sade ei ollut tuonut takkeja naulakkoon.

– Menkää vain, rohkaisin, – jollei meillä kestä kantti mennä kulman taa kahdestaan, niin me jäädään rahojen kanssa tänne yöksi.  

Airola katsoi minua epäilevästi, kuntoani, vilkaisi kelloaan. – Kai me sitten, ehkä… ja tökkäsi tylpän objektinsa, etusormensa värttinäluuhuni ikään kuin muistutukseksi. – G:lle ette sitten puhu tästä, tajuatko?

Väärien osoitteiden pyörryttämät ihmispolot tyrkyttämässä minulle neuvojaan, neuvoa-antavaa elintään liian vastaanottavaiselle varrelleni. Heidän kolahtelunsa lantioluihini, polvitaipeisiini saavat minut itkemään. Ei koskaan ilosta. Raivo kutittaa kitalakea. Jos nyt huudan, ja minä huudan, herätän kaikki, ja jo siksi minun on saatava ruumis ovesta sisään, on tasaannutettava hengitys, väpättävä sydän. Ensin huudan. Tänään ei ole varaa muuhun. Milloin muulloin minulla on ollut. Varaa muunlaiseen olemiseen. Parempiin miehiin, kauniiseen omakotitaloon, tyylillä kalustettuun. Minun paikkani on rappukäytävässä, jonkun on tämäkin paikka täytettävä. Siirryn vähitellen ovea kohti, sentti kerrallaan, ja huudan, koko ajan. Ei ole muuta ajanvietettä. Pillusta valuu verta. Haparoin eteenpäin yhdellä kädellä, toisella pidän ruumista kasassa, estän sitä valumasta kuiviin, lasken graniitissa olevia mustia kivihippuja, montako niitä vielä täytyy ylittää päästäkseni eteiseen, olen metsässä, laskettelen kanervamättäitä, havunneulaset pistelevät polvissa, tekee kipeää mutta olen metsän kanssa, hymyilen, hymistelen sokean miehen porttikäytävässä soittamaa sävelmää, hän soittaa huulillaan, minä en pysty samaan, suustani valuu limaa, nyt olen kenkien joukossa, saappaitteni, korkkareiden, nilkkureiden ja valmiiksi pakatun matkalaukun. Se on siinä aina, jokaisen miehen muutettua asuntooni pakkaan heidät ulko-ovelle. Olen romahtamaisillani mutta en vielä. Revin matkalaukun vetoketjun auki ja kaivan kauluspaitojen ja keksipakettien seasta pullon. Hieraisen sen taidolla puhallettua pintaa, raapaisen etikettiä, inhoan täydellisyyttä, ja itsesäälin jättäen toiseen kertaan repäisen sinetin, kiskon tulpan, vien pullonsuun syvälle kurkkuuni ja juon. En edes kakistele. Otan toisenkin suullisen, ainoastaan varmistukseksi, ollakseni täysin varma viinan perimmäisestä vastenmielisyydestä. Sekä siitä että olen vielä täällä. Alaovi aukeaa. Kadulta nousevat liikenteen äänet ja märkä ja kylmä, minä taas en saa vedettyä itseäni kokonaan sisälle, en saa omaa oveani kiinni, jalkani on tiellä, olkoot auki, minulla ei ole mitään hävettävää. Lasken pääni matkalaukkuun ja suljen silmäni hetkeksi. Sitten nousen, kohta. Saamattomuuteni johtuu taivaan peittävästä pyöreästä kuusta.

***

Väärien osoitteiden pyörryttämät ihmispolot tyrkyttämässä minulle neuvojaan, neuvoa-antavaa elintään liian vastaanottavaiselle varrelleni. Heidän kolahtelunsa lantioluihini, polvitaipeisiini saavat minut itkemään. Ei koskaan ilosta. Raivo kutittaa kitalakea. Jos nyt huudan, ja minä huudan, herätän kaikki, ja jo siksi minun on saatava ruumis ovesta sisään, on tasaannutettava hengitys, väpättävä sydän. Ensin huudan. Tänään ei ole varaa muuhun. Milloin muulloin minulla on ollut. Varaa muunlaiseen olemiseen. Parempiin miehiin, kauniiseen omakotitaloon, tyylillä kalustettuun. Minun paikkani on rappukäytävässä, jonkun on tämäkin paikka täytettävä. Siirryn vähitellen ovea kohti, sentti kerrallaan, ja huudan, koko ajan. Ei ole muuta ajanvietettä. Pillusta valuu verta. Haparoin eteenpäin yhdellä kädellä, toisella pidän ruumista kasassa, estän sitä valumasta kuiviin, lasken graniitissa olevia mustia kivihippuja, montako niitä vielä täytyy ylittää päästäkseni eteiseen, olen metsässä, laskettelen kanervamättäitä, havunneulaset pistelevät polvissa, tekee kipeää mutta olen metsän kanssa, hymyilen, hymistelen sokean miehen porttikäytävässä soittamaa sävelmää, hän soittaa huulillaan, minä en pysty samaan, suustani valuu limaa, nyt olen kenkien joukossa, saappaitteni, korkkareiden, nilkkureiden ja valmiiksi pakatun matkalaukun. Se on siinä aina, jokaisen miehen muutettua asuntooni pakkaan heidät ulko-ovelle. Olen romahtamaisillani mutta en vielä. Revin matkalaukun vetoketjun auki ja kaivan kauluspaitojen ja keksipakettien seasta pullon. Hieraisen sen taidolla puhallettua pintaa, raapaisen etikettiä, inhoan täydellisyyttä, ja itsesäälin jättäen toiseen kertaan repäisen sinetin, kiskon tulpan, vien pullonsuun syvälle kurkkuuni ja juon. En edes kakistele. Otan toisenkin suullisen, ainoastaan varmistukseksi, ollakseni täysin varma viinan perimmäisestä vastenmielisyydestä. Sekä siitä että olen vielä täällä. Alaovi aukeaa. Kadulta nousevat liikenteen äänet ja märkä ja kylmä, minä taas en saa vedettyä itseäni kokonaan sisälle, en saa omaa oveani kiinni, jalkani on tiellä, olkoot auki, minulla ei ole mitään hävettävää. Lasken pääni matkalaukkuun ja suljen silmäni hetkeksi. Sitten nousen, kohta. Saamattomuuteni johtuu taivaan peittävästä pyöreästä kuusta. 

***

– Hei pulu! heilahdin keittiönovesta sisään. Ritsi oli kuvernöörin kopissa, kiukkuisena. Kolikoita oli pinossa tilityskaavakkeen päällä, ykkösolut laskukoneen kannella, huulipunan värjäämä vaaleanvihreä mallu savusi tuhkakupissa. Radiossa Matti tai Teppo Turkki paransi maailmaa. – Vittu ja tämäkin vielä, Ritsi kirosi ennen kuin mulkaisi. 

 – Tulin kurkkaamaan miten pärjäät, paljonko myitte? Vastausta odottamatta otin setelit rahalippaasta ja punnitsin nippuja kourassani, oikeastaan sillä punnitsemisella niin ollut väliä, tunnustelin vain nipun paksuutta. – Tuhatkaksisataa ja ehkä kolme kymppiä päälle.

– Melaheppu! Ritsi lakaisi minut sivuun kopin ovelta ja liehui aulaan suurin elkein kuin Irina Milan. – Portsari! Apua! hän huusi lisää portsaria, aina vain lujempaa, antoi edithpiaf -äänensä kaikua salissa ja purki samalla osan vääristä aaltopituuksistaan ja patoumistaan, oletan, hänen äänensä leikkasi lastulevyseinän läpi kuin puukko korvaan. Lopulta hän palasi takaisin nelosoluen kanssa. – Kukaan ei piittaa, sinähän voisit vaikka ryöstää minut.

– Näin vähää ei viitsi, heilutin seteleitä. – Sinua taas ei pysty joutumatta itse maksumieheksi.

– Kusipää!

Väistin hänen läimäytyksensä ainoastaan siksi, että osuessaan se olisi humauttanut minut peräseinään. – Saanko minäkin oluen?

– Mihin sinä sen lutkan jätit? Ritsi ojensi laskukoneen päällä kiehuvan pilsneripullon, haparoin sen otteeseeni, ähkäisin sen juotuani, hyvä ettei kieli palanut. – Vähän lämmintä, sanoin moittivasti.

– Mene kuule muualle dokaamaan sitten, Ritsi sähähti.

– Sinä et ole siellä muualla, ja tiedätkös kuule, tilitykset kannattaa tehdä käden käänteessä eikä yötä myöten, tai jollei onnistu ryntäät esiin ja ryttäät paperin ja sullot kissaan, kassaan ja teet rintamerkin, ristinmerkin, ja toivot että pankissa on kiva tyyppi töissä, se hontelo rillipää.

– Se on uskovainen, Ritsi tuhahti. – Jätkä on ihan päissään. Eikä tuo taktiikka toimi enää, minulla on varoitus, joudun koulutukseen jollei tämä ala taittua. 

Viimeinen sana katosi oluen pulputukseen. Ritsi rojahti työtuolin kitisevää selkänojaa vasten. Keittiöpäällikkö Kermala, myös kuvernööriksi haukuttu, joutuisi hakemaan siihen aamulla uudet säädöt. Minä peräännyin taaksepäin, olin tehnyt sitä jo jonkin aikaa, olin edennyt hidastetusti, käteni oli jo maustekaapissa, otin Denzon salakätköstä pullon ja tein paukun. 

– Tuon sinä vielä saat maksaa, Ritsi sanoi.

– Haluatko että autan? Muuten me ei pääse täältä ikinä kotiin.

– Mitä jos hankkisit oman kämpän. Tai ostat.

– Heti huomenna.

– Ei taida herra ehtiä, on niin menevää sorttia.

Voi hyvin olla totta etten ole koskaan kotona, tai kämpillä, mutta mitä minä omalla luukulla teen, kun kuitenkin, aivan lähitulevaisuudessa asun etelämerellä syvänruskeiden neitosten huomassa, en niin mitään. Investoinniksi ne sitä kutsuvat, omaa kahdenkymmenenviiden neliön yksiötä, kiinteistövälittäjät ja työkaverit, niissä on jotain vikaa.

– Ei tässä nyt niin mihinkään meneviä olla, mutta jos me kuitenkin päästäisiin täältä koisaamaan tämän yön aikana niin, hitto.

– Muuta veneen alle.

– Kylmää touhua, paita rypistyy.

– Mieti nyt vielä, sitten kun lähdet etelämerille voit ottaa veneen mukaan.

– Kerta kaikkiaan! Mennä sillä, lähden tänään ja olen perillä vähän ennen kuin pasuunat soivat.

– Miksi sinä niistä lattareista unelmoit? Ritsi katsoi minua pistävästi. – Eikö se hutsu pysty tyydyttämän sinua? 

Tuoli naukaisi hänen noustessaan kuin keinutuolin alle jäänyt kissa. Ritsi asetti tuhkakupin, tupakkansa ja pullonsa tiskipöydälle ja pieraisi, viittasi kädellään kopin suuntaan.

– No niin. 

– Jep, jep.

Otin hänen paikkansa, kopissa leijui sankka itämainen savu, oopiumia ja mentholia. Laskin rahat, tarkistin numerot. – Teiltä puuttuu kaksikymmentäkaksi markkaa.

– Tiedän, perkele.

– Mitä siitä nyt vaahtoamaan, menee ylitöiksi.

– Se oli varmaan se kalja, jonka tarjosit sille ämmälle.

– En tarjonnut yhtään mitään.

Olisin voinut lisätä, että sillä tavalla ei saa hyviä naisia, tarjoamalla, mutta en lisännyt, Ritsillä oli niin pistämättömät mielipiteet. – Maksa se pois niin päästään ulos täältä. 

– Ei minulla ole rahaa, Ritsi sanoi.

– Sitten pitää merkitä pari hukkadrinkkiä sinne ja tänne, sano että spillasit. 

– Menee koko lappu uusiksi! hän voihkaisi.

– Sitäkö sinä täällä olet surrut kaksi tuntia? kurkistin kopista ulos. – Pennin tienanneet portsarit steppaavat narikassa apinarytmiään ja eukko säästää kaavakkeita.

– Painu ladulle.

Ojensin grogilasin ulos keittiöpäällikön kopista. – Lasi Gambinaa, niin teen tämän, lupasin. – Denzo sponssaa.

– Niin mutta sitten...

Tilityskaavake on minun harakanvarpaillani tehty.

 – Älä selitä nyt.

Mutta sentään oikein, ei tässä tyylipisteitä kerätä, ei Sokoksen tussitekstauskurssin käyneen kalligrafistin hienosti mutta ylipäätään suurimman osan aikaa melko lailla päin majavan kitaa tehtyjä tilityksiä.

***

Aamulla kellot soivat. Niin kuin ne laulaisivat päättyneen talven ylistystä, niin ne leikkaavat järkkymättä huurteista, kohmeista ilmaa auringonsäteet kimallellen taotussa pinnassa. Se meitä lämmitä! Olen yksin ja alamaissa. Pitäisi lähteä ulos ja ryhtyä yksinäisen ihmisen surkuteltaviin toimiin niin kuin jokainen kaltaiseni sielu on ennen minua ryhtynyt. Katu on täynnä meitä. Yritän selvitä tästä. Puolijuoksua lähimpään ruokakauppaan, ehkä hetkeksi puiston penkille, ehkä aamukahville kapakkaan, siellä on iso teevee ja kodikasta. On maanantai, maanantai. Ei levon päivä ja ei-kiitoksen. Löysin viimeisen leipäpalani loppuun järsittynä, sen läpi lasolia valutettu, suolalla paikkasin. Ne hiiret, ilkeät, olemattomat, jotka pakottavat ulos, kerjäämään, nöyrtymään. Täällä minä menen. Mitä? Ei mitään. Minua ei pysäytä kukaan. Käärin oluet vatsani päälle kuin odottaisin kuutosia, minä olen janon äiti ja minun mättääni imee nestettä kuin kaktus. Ja kellot, kellot julistavat, leikkaavat nahkani ja luuni, halkoen hampaistani kitalakeen, ja tuo seuraava vartija on minulle jo liian suuri.

*** 

Kohta meidän pitää mennä, pitää mennä, pitää, Gambina on loppu, sinä haet sen huomenna takaisin, minä haen, sinä haet, heti aamulla, tuot sen päivätansseihin, oletko sinä päivätansseissa aamulla? Olen. Oho. Ei se haittaa, nukuin eilen vähän kauemmin, muistaakseni, hyvä. Pitää mennä. Mennään, sinä teet ensin tuon paperin uusiksi niin se on nätillä käsialallasi, sillä jota pomo niin rakastaa, minä menen pois sinua häiritsemästä. Minne sinä menet? Sinä menet kiltisti kuvernöörin koppiin ja minä menen pelaamaan flipperiä, anna hana-avaimet. En tosiaan anna! Päivätanssit laittaa ne hukaksi, kyllä laittaa. Ei hemmetti laita, mummot ei juo kaljaa. Ei todesta juo, otetaan kossua sitten, se on helpompi hoitaa. Ei hemmetti, tuot sitten senkin takaisin. Tuon tuon, tee nyt se tilitys, ja sitä paitsi minua panettaa. Hyi hitto. Me voisimme mennä ylös, siellä on sohva, me voisimme nukkua siellä, pääsisin ajoissa tantsuihin. Älä viitsi. Voisin nukkua tiskin takana käsimela valmiina ojossa. Nyt lentää huuli kuin spitaalisten päivätansseissa. Sinun kanssasi lähti silmä, pulu. Siellä on liiketunnistimet. Mitkä on, missä? Yläkerrassa, näin kun ne asennettiin. Mitä ne ovat? Ne ovat, eikö herra tiedäkään kaikkea, punaisia silmiä. Selvä. Ne rupeavat laulamaan poliisiasemalla, jos niiden läpi kulkee. Jaa ne on niitä. Niitä juuri. Tiedätkö että niitä pystyy huijaamaan. Miten muka? Jos liikkuu oikein hitaasti. Älä, mistä tiedät? Anita kertoi… menemmekö kokeilemaan? Ja vitut mennään huoripukki. Minä osaan liikkua hitaasti, pulu, esitän punaisille silmille pantomiimia, me liu’umme huoneen läpi sohvalle kuin laiskiaiset, painaudumme sille ja liikumme kuin maneetit avaruudessa, hitaasti peiton alla, ettei valosilmä huomaa lisääntymistämme. Ei me emme tee sitä. Tosikko. Käytännöllinen, mitä jos tulee kusihätä, kuinkas sitten suu pannaan? Älä edes ehdota noin ruokottomia. Haista vittu. With pleasure, mennäänkö. Mikäs siinä, mikä sen mukavampaa onkaan kuin kuunnella kuinka pikku ryppymuna huutaa tuskissaan, ja tiedä se, että minä tiedän sen olevan ainoa kerta kun vekottimesi huutaa. Tsot tsot! Ja minä voin esittää sinulle pantomiimin, paremman kuin sinä, todemman, miten sinä vääntelehdit hitaasti kiiruhtaen vessaan, kun alkaa tulla housuun, mutta niin, eihän sinulla ole housuja, sinulla on erektio niin kuin teillä aina on, ja aamutoimiin tullut pirteä toimistoväki on tullut jo töihin, se saattaa pelastaa sinut, hälytys on pois päältä, ja he katsovat sinua silmät levällään, näin, ja johtajan huoneesta, sen uudenhohtavalta valkoiselta nahkasohvalta nousee jonkun toimittajan pörröinen pää, joka tarttuu liikehdintääsi ja kohta te tanssitte siinä, kaksi mielipuolta, ja te vääntelehditte vastakkain hitaammin kuin etanat, olemattomia valosilmiä väistellen, kohti vessaa, kunnes pääsette sinne ja kakkaatte bideeseen. Aika rankkaa, onko siellä semmoinen? Ei olekaan. Eli mitä me tehdään? Emme ainakaan mene sohvalle. Anna viinakaapin avaimet ja pidä kiirettä niitten lappujen kanssa.

***

Muistan sen kaverin, joka päivätansseissa käänsi pajatson, ja kun nyt sanon ”käänsi”, en tarkoita vielä mitään konkreettista, kunhan nyt tuli mieleen, ikään kuin selittelynä. Tarkoitan kääntämisellä sitä perinteistä, eli että se avasi sen siinä kaiken kansan keskellä ja ennen kaikkea minun silmieni alla, enkä huomannut mitään, ihmettelin vain miksi tuon ikäinen kaveri, se oli jotain nelikymppinen, tulee tänne muumioitten sekaan. Hetkeä myöhemmin näin pajatson oven auki, siitä sitten soittamaan Raha-automaattiyhdistykselle. Mutta kun sanoin ”käänsi”, tulee vastustamattomasti mieleeni myös se ilta, kun menin hakemaan Ritsiä, silloin illalla, inventaarion alla, kun hän laski kolikoita, minä laskin olutta huoltoavaimella jonka olin napannut keittiöpäällikön kopperosta, kaapista joka oli muka visusti lukossa, sen lukon sai auki hiusneulalla aivan uuden maailman malliin. Silloin minä käänsin, nyt ilman lainausmerkkejä, mutta en pajatsoa, sellainen on pirun painava, ei kiinnostanut, mutta oli miten oli ja tein mitä tein, tuuppasin kääntämäni rahat samantien takaisin kansanterveydelle, tämän voin vannoa, annoin vain hyvän kiertää, niin sanoakseni.

Pelasin yli kaksikymmentä markkaa flipperiin kaikki irtorahani, ja sitten pelasin kaikki baarin tippipurkkiin kerääntyneet markat, myös ne minulle kuulumattomat rahat, ja ne pelattuani minulla oli aikaa miettiä, oikeastaan vähän sitä ennen, miten käyttäisin jäljelle jääneet kaksi, kolme markkaa, niin että miten ja millä lailla, panostaako suureen riskiin ja laittaisin ne hedelmäpeliin, sillä tavoin saisin lisää pelirahaa flipperiin, voisin saada, jos voittaisin, toisaalta tiesin että minä olen tästä epäsäätyisestä perheestä se, joka ei koskaan voita yhtään mitään. Jotkut meidän baarissa voittavat, voi että kun osaakin vituttaa. Siksi en pelannut hedelmäpeliä, siksi en, koska alkoi harmittaa. Siksi pelaan flipperiä, ei käy sättäämään palloa, kun se vierii läpi laarin, ei kukaan ole siihan vikapää paitsi minä itse enkä silloinkaan paljon. Parempaa flipperin pelaaminen on, se on pyyteetöntä ajantuhlausta, vain minusta itsestäni kiinni, parempaa valtion kannalta ja psyykeen, verrattuna siihen, jos laittaisin rahat rahapeliin enkä voittaisi mitään, koska voita mitään, kunhan toivon ja yritän että onneni kääntyisi lopultakin ja joskus sapettaa niin paljon. 

***

Kuulokuva. Hirvittävä kolina ja räminä, samanlainen kun joku tamperelaisorkesteri levittää rumpusettinsä ovensuuhun. Seuraava kuva. Syöksyn tilityskaavake kädessä, hienosti puhtaaksikirjoitettu, jos saa huomauttaa, keittiöstä aulaan, odotan näkeväni joukon sukkahousupäisiä ryöstäjiä, ei näy niin mitään, kurvaan baariin, ei mitään, muutama askel vielä, myönnän, pelotti niin saatanasti, mutta tiesin Ripin olevan jossain, tiesin myös sen olevan aika uuno, samassa pelästyin, josko sille olisi tehty jotain, samassa tajusin myös että tämä on vakava paikka, eihän sillä ollut edes työvuoroa, ja me päästettiin se sisään, ja jos täällä on nyt joku... 

Siinä se sitten oli, hedelmäpelin päälle kumartuneena, hedelmäpeli lattialla kyljellään, se vissiin yritti kammeta sitä ylös, ei tajuakaan mitä se sille oli tehnyt, tai miten, kaatanut hedelmäpelin lattialle. Rahaa siitä masiinasta tuli ulos kilisten ja kolisten, vielä silloinkin kun se punttasi sitä reisiensä päälle, ja sitä rahaa oli tullut hieman enemmmänkin, sitä oli koko aula levällään, ei uskoisi miten paljon ihmiset saattaa tunkea omaisuuttaan tyhmään peliin.

– Auttaisitko nostamaan tämän takaisin? Rip kysyi.

Purskahdin itkuun. Kun olimme siivonneet jäljet, lähdimme pihalle, kassalaatikko tietenkin jätettiin pankin seinässä olevaan lokeroon, oli jo aaumu aika pitkällä, taitettiin loppumatka ratikalla. Tai aivan loppumatka käveltiin. Jossain kohtaa aamupirteät lipuntarkastajat nousivat kyytiin ja onneksi edes minä olin sen verran hereillä, että havahduin niitten valheellisiin siviiliasuihin, bongasin ne jo pysäkille tultaessa, ei mitenkään vaikeaa, vaikea uskoa että kaksi kärttyistä ämmää ja yksi työnjohtajalta näyttävä mies seisoisivat keskellä sateista aamua niin tiiviissä ryhmässä, että melkein koskettivat toisiaan, ei edes naimissa olla noin lähekkäin, tuossa iässä, ja heitä olisi silloin kolme kappaletta yhtä aikaa naimisissa. Kiskoin Ripin niskavilloista pihalle, se nimittäin nukkui, törmäsimme tarkastajia vastaan, ne jäivät huutamaan meidän perään, ihan oikeasti jotain todella typeriä uhkauksia. Olin aika poikki ennen kuin pääsimme kämpille, ja silti piti panna pesukone pyörimään sen pyynnöstä. Jotkut muut haluavat katsoa Sky TV:tä ja meidän Rip, no niin. Se nukkuu jo. Ennen painumista lämpimään kainalooni hän pyysi herätystä seitsemäksi. Piti mennä Krunikkaan tapaamiseen. Mihin? minä kysyin. Kikkelinkatsojalle, hän tunnusti, melko tarkkaan seitsemältä haluan pystyyn, niin sitten nousee vielä pikkuvelikin entiseen loistoonsa. Kello muuten oli jo seitsemän. Tuuppasin hänet lattialle saman tien enkä vasta tunnin ynnäämisen jälkeen. Aioin mennä tuuletusparvekkeelle tupakalle, mutta vaihteeksi alkoi sataa kaatamalla. Kävin suihkussa, imuroin, kaikki paikat, karvat ja suun. Jannu nukkuu. Rikkalapiolla valutin käsilaukkuni pohjalle kerääntyneet epäkansanterveelliset kolikot ja kaadoin ne akvaarioon, kolikoista alkoi nousta satoja, tuhansia pieniä kuplia aivan villinä.

***