Tippaklinikka II, both moist & sordid

Edellisessä työpaikassa mikään ei pysynyt salassa, en tiedä missä vika, ehkä meidän ammattikunta oli yhdessä postinkantajien kanssa vaan niin sisäsyntyisiä juoruilijoita, ettei mitään häpyä, jos olisi kisa, se olisi tiukka taisto. Vaitiolovelvollisuus valtion hommissa ja niin nytkin. Jos joku kaupunginvaltuuston jäsen osoittelee illan pimeinä tunteina jäsentään samaa sukupuolta kohti, niin mitä sitten. Jos se osoittautuu science fictionin harrastajaksi, tekisi mieli jo mainita siitä jollekin, mutta minä pidän pääni kiinni. Ei kuulu minulle, jos se lukee Buck Rogersia ja käy yleisötilaisuudessa kuuntelemassa, kun Linnunradan käsikirjaa liftareille käydään lukemassa meillä ääneen, helvetin homo. Ja mitä siitä sitten jos käyn kaupunginklinikalla, ei se ollut rahasta kiinni vaan häveliäisyydestä yksityisasioitani kohtaan. Jos olisin mennyt työpaikan terveydenhuoltoon, olisin ollut merkattu mies iäksi, sen verran minä tiesin ja tunsin niitä, etteivät niiden suut olisi pysyneet supussa sekuntiakaan.

Rip istui kirja sylissä, yritti lukea, aurinko heijastui sivuilta ikävästi silmiin. Hän hieroi silmäkulmiaan, teeskenteli poissaolevaa, kuin tämä tilanne, hänen olemisensa siinä, olisi ollut jokapäiväistä, ei vaan arkipäivää, ei siinä mielessä, että hän joka päivä, vaan että ei tässä ollut mitään ihmeellistä. Lukemalla kirjaa hän yritti osoittaa olevansa verenluovuttaja tai omainen tai jokin muu kuin mitä oli, valitettavasti siinä osoitteessa, sillä pihalla ei ollut muita päivystyksiä kuin sukupuolitautien poliklinikalla, joten aivan sama miten paljon hieroi silmäkulmiaan, nenänvarttaan, tai oli lukevinaan kirjaa, hän oli asiakas siinä kuin muutkin siinä ulkosalla, ystävällistä että heillä oli siinä oma pieni terassi. Nostaessaan aika ajoin katseensa, kirjan sivuilta hohkaavan auringon ärsyttämänä, hän vältteli katsomasta suoraan edessään istuviin hyvin pukeutuneisiin nuoriin miehiin, joilla oli toppaukset hartioissa, kannettava puhelin ja tuulitunnelissa käynyt tukka. Sen sijaan hän katseli rantojen miehiä. Niiden ruskettuneita piirteitä, ahavoituneita kulmia, niin ne olivat kuin reservaatti-intiaanit, joille oli pantu päälle Pelastusarmeijan univormu. Yksi niistä, ehkä Ripin tuijottamisen havaittuaan, nosti rohkaisevasti mustaa peukaloaan.

Peukaloita jotka kohottautuivat minua kohti, mustia hammasvälejä, kuteita jotka olivat Backstagen kulahtanutta mustaa, tuossako on minun tulevaisuuteni, ajattelin, tai niiden, ei minun, kävihän se mielessä, että jos minunkin, mutta silti etäältä. Rokkialttarilta puliukoksi ja täällä Krunikan tippaklinikalla on sitten toinen kesäkoti. Selvä homma, kaasussa koko matka sitten loppuun asti, näemmä se irtoaa rantojen miehillekin, pimpsa. Mutta että viina, sen viettelystä, sille ei mahda mitään. Niin kuin Albert Järvinen kertoi tiskillä oltuaan selvänä jo monta viikkoa, silläkin kertaa joi vain vissyä, me tarjottiin se sille, ilmaiseksi joka pulloa ja sitä meni paljon, pistoolisooda ei suostunut ottamaan eikä me kehdattu antaa, pyssysooda olisi ollut ilmaista, eihän se ole kuin kuplia ja vettä. Niin että pullovissyä Albertille, ja niin se kertoo, että silloin kun putki iskee päälle, huomatkaa että mies puhui preesensissä, ei siis ollut mitenkään varmaa, että se pystyy hallitsemaan itsensä, joten ilmaisten vissypullojen tarjoaminen oli kai ennakointia sille, että nyt asetetut tyhjät nappulat tulisivat vielä jonain päivänä takaisin. Nimittäin sillä periaatteella, että papeille ja raskaana oleville naisille ei kannata tarjota yhtään mitään, niiden suhteen takaisinsaamisprosentit ovat melko tiukassa, jollei tule keskenmeno, ero tai papin tapauksessa kriisi, ja näitä juttuja ei baarissa haluta todistaa. Albertin herääminen takaisin alkoholismiin sen sijaan olisi ollut viehättävää katseltavaa kaikille. Vantaan kaupunki oli järkännyt sille suojatyöpaikan sen saavutusten tähden, se oli päässyt erittäin kevyen taloyhtiön talonmieheksi, ei paljon mitään hommaa, harava heilumaan, lampunvaihto ja lippu salkoon. Viimeisin kolmen viikon putki, josta toki oli jo aikaa, oli alkanut siitä, liian kevyestä työstä. Juhannusaaton Vantaan typötyhjässä taloyhtiössä, jonka kaikki asukkaat olivat lähteneet mökille tai maalle, Albert oli vielä kestänyt vissy hampaissa sihisten, sitten iski turhautuminen. Se oli semmoinen putki. Liput siinä yhtiössä laskettiin vasta heinäkuun puolella. Kolme Suomen lippua ja lopputili, pakko alkaa taas käymään porukoissa, kerjätä keikkaa kavereilta ja nauttia vissystä. Ja siis oikeasta Hartwallin Vichystä, ei mistään pistoolisoodasta.

– Pahoillani, mutta meillä ei ole sitä, tunnustin, aivan rehellisesti. Ei jaksanut mitään venkurointia, ei mitään huijausta, olisihan sekin ollut mahdollista, mutta ei tässä tapauksessa, olisi vain tullut paha mieli, jäänyt huono omatuntoa. – Auttaako jos tarjoan kossun?

– Poika!

Albert Järvinen on puhunut minulle.

Rantojen miehissä oli aika paljon samaa. Niin ajatteli Rip. Kuin hänen tulevassa itsessään. Hän kysyi sylissään pitelemäänsä kirjaa havittelevalta laitapuolen mieheltä, haluaako tämä sen. Mies ilahtui ja saman tien suuttui.

– Jätkä vedättää, tää on meidän omaisuutta! mies, Arska nimeltään, painoi likaisen sormensa romaanin sivulla 23 olevaan Rikhardinkadun kirjaston leimaan.

– Lupaan maksaa sakot, Rip tyynnytteli.

– Ei käy homopoika.

Arska tyrkkäsi kirjan takaisin Ripin syliin kuin pilaantuneen maksalaatikon.

Rip ei ymmärtänyt. Ei hän tiennyt silloin vielä, etteivät antikvariaatit ottaneet vastaan kirjaston kirjoja, ei hän ymmärtänyt paljon mistään paljon mitään. Hän jäi kapaloimaan kirjaa syliinsä ja mietti syvällisiä asioita. Mitä minusta jää jäljelle tähän maailmaan muuta kuin satiaiset, hän pohti. Korkeintaan hoidetut satiaiset.

Minä en ole mikään rock-kukko niin kuin Albert Järvinen, minä en ole mikään. Olen korkeintaan rokkikäki, joka puolihuolimattomassa humalassa munii toisten pesiin ja saa palkakseen vain kirput. Niin sitä sitten ollaan Kruununhaassa, kaupungin pellolla, joutomaalla, klinikalla. Nopeammin ja tehokkaammin vaivasta olisi päässyt eroon työterveydenhuollossa, mutta ne eivät siellä pidä päätään kiinni, ei mitään vaitiolovelvollisuutta niin kuin meillä häveliäillä tarjoilijoilla. Edelliseltä joka siellä kävi, oli kysytty: naitteko te kaikki ristiin? Niin että minä en halunnut enää tarttua haasteeseen, en halunnut puolustautua että me vain asuimme toistemme kämpissä ja siitä saa syyttää yhteiskuntaa ja rahattomuutta, en käynyt siellä vaikka tiedän että hänellä oli kuulon- ja näöntestauslaitteiden huoneessa myös sitä luokkaa mikroskooppi että sen valossa kaluni olisi näyttänyt Empire State Buildingilta ja se satiainen King Kongilta.

On kuuma ja aurinko tarjoaa räikeän kirkkaan valaistuksen, miehet pyörivät levottomina aloillaan, päivystyksen vastaanottoaika päättyy pian ja heitä on läsnä kovin monta. Heitä kuumottaa, hiertää, kutittaa, kalvaa epäilys. Nyt tarvittaisiin taivaan tai palokunnan tarjoama vesisuihku ja nuo omissa liemissään kiehuvat miehet olisivat kuin akvaariossa, ja rauhoittuisivat, muuten he ovat kohta toistensa kimpussa. Kaikkien nähtävillä he joka tapauksessa ovat, jos haluaa katsoa sinne päin sateessa, juuri niin, juuri te, katsokaa ylöspäin, tänne päin, täällä me olemme, tuo jolla on kirja polvella, yrittää olla kuin tämä olisi arkipäivää.

Vaikea keskittyä romaanitaiteeseen. Vaikka ollaan ulkona, haisee ympärillä eau de gologneen haudutettu smegma, sen lisäksi osuu nenään vielä spytta ja vanha viina, ja katumus ja kiima ja mätäinen visva. Minä istun puliukkojen puolella, vastapäisellä puupenkillä istuvat pukumiehet. Niillä on timmit kuteet ja aurinkolasit päässä, vähän ne ovat siinä kuin Töölönlahden terassilla, tai yökerhossa kun loisteputket räpsivät katkonaista loistetta heidän ruskettuneille kasvoilleen. He ovat naamioituneita siltä varalta jos presidenttiparin kaunis tytär, se joka on ammattiliitossa, paperiliitossa sukellusveneen ostaneen merkonomin kanssa, sattuisi raottamaan ikkunaverhoa ja näkisi heidät meidän keskuudessamme. Myös me, jotka istuimme pitkällä penkillä, minä ja Hakaniemen vakavoituneet, ahavoituneet miehet, pinnalta syvän ruskeat, näytämme siltä kuin olisimme tulleet rantalomalta, vain haju vie ajatukset sisäänpäin, tämä haju joka saa kaipaamaan saunaa vaan ei Yrjönkadun yleiseen saunaan. Tämä haju ja kuumuus saa kääntymään syvälle sisäänpäin, syvimpään itseen, sillä mitä me olemme, kuonaa vain. Mitä meistä jää jäljelle, ei mitään muuta kuin resepti. Minut erottaa universumia tähdenlennon lailla halkovista ulkoavaruuden olennoista se, että ne ilmestyvät tänne vaatekaapiksi naamioidulla aluksella ja ovat pukeutuneet silkkiin ja nahkaan ja puhuvat eri kielillä, hienostuneilla tai törkeillä, astevaihteluihin heillä riittää pelisilmää. Kun koko Helsinki on heidän edessään kelteisillään, minä menen pääni sisään ja pysyn siellä. Odottelen kuolemaa. Tästä tunteesta ei eroon pääse. Kuolemaa odotellessa ei tarvitse panostaa tulevaisuuteen, ei säästää markkaakaan. Kuolemanodottelija elää ja on, tuhlailevainen. Hän ei paljon tarvitse itselleen, ruokaa nimeksi ja yhdet vaatteet, yhdet riittää, muuta ei tarvita kuin korvalappustereot. Ne minut erottavat puliukoista, kontaktin tarve yhdistää, ja välittömän rakkauden tarve, kaikki muu on paskaa. Rantojen miehillä on voinut pitkän elämänsä aikana olla enemmän naisia kuin minulla, mutta minulla on paremmat hampaat, ainakin eturintamassa. Minulla on asiat hyvin, minun vaatimattomiin tarpeisiini nähden, minulla on korvalappustereot, vaatteet, nainen jolla on pesukone, nainen jonka konetta pääsee paremman puutteessa rumputtamaan. Kun naiset muuttavat kaupunkiin, niiden mukana tulee viherkasvi ja pesukone, kolmantena rokkipelle. Siitä kolmiosta on huonosti tyhjän tilan täyttäjäksi riippumatta siitä missä tyhjä tila huutaa täyttämistään. Meikäläiselle riittää patja ja yölamppu, työpaikan Cylinda hoiteli puhdasta ylle, ennen oli hoidellut, kone pääsi korjattavaksi. Sen sisällä pyörivät farkkuni ja sukkani menivät solmuun, kietoutuivat yhteen kuin jin ja jang. Kävin noukkimassa mustan makkaran vesilätäköstä ennen kuin keittiöpäällikön huuto alkoi, sen tarkanmarkanvenyttäjän, pillusta joustavan ja päästä kireän. Piti etsiä uusi pesukone. Anitalla oli. Hän on sopiva pakkaus, hänellä on samankokoinen takapuoli kuin minulla plus viisi senttiä pidemmät kintut. Häneltä saa linkouksen ajaksi lainahousut, joskus otin ne omakseni. Joskus vaihdoin luottokorttiin, hän sai parfyymeja, minä vanhat Beaversit. Ei haitannut, että ne olivat naisten farkut, sillä sen tiesi vain ammattilainen, toinen nainen, näki sen napituksen vääräpuolisuudesta ja taskujen koristelangoista. Voi olla että joku piti minua sellaisten housujen perusteella homona, ei se mitään, niin sai tytöistä juttukaverin ja pääsin osoittamaan heidän olevan väärässä. Niillä farkuilla sai hyvin tippiä, kundit heittivät säälistä, perustellakseen naisilleen vapaamielisyytensä ne heittivät kolikot kuin koiralle, niiden naiset sujauttivat markan takapuolessa repsottavaan pajatsoaukkoon.

– Kovaa kamaa, kovaa kamaa, hei.

Rip nykäisee vaistomaisesti päätään taaksepäin, ja sitten vielä toisen kerran, huomattuaan kapeita solmioitaan ja kannettavien puhelimiensa kantokahvaa hipelöivien juppien huvittuneet ilmeet. Tainnuttava haju hyökyi hänen päälleen, sama mikä aamuisin, jos roskasäkit olivat tyhjentämättä tai tuhkakupit, varsinkin ne johon oli kaadettu kaljaa tai joku hurri oli leiponut nuuskamällinsä. Tai sitten tuo tainnuttava hyöky oli samanlainen kuin lähti hänestä kahden päivän vapaan päätteeksi, kun hän ei ollut käynyt seitsemään päivään suihkussa. Noista päivistä oli kauan, tuollaisista vapaapäivistä ja muustakin, jopa juuri sen verran, että hänen täytyi puhaltaa ulospäin, kun eräs hänen puolella istuvista rantaroopeista oli irtautunut kumppaneistaan ja tullut hänen viereensä. Ei se tarkoita sitä, että kuuluu samaan jengiin, jos istuu samalla puolella! Ripin teki mieli huutaa. Se tarkoittaa vain sitä, ettei halua kuulua noihin toisiin. Kumpaan minä haluan kuulua? Sitä Rip ei miettinyt enää, sen mietinnön hän oli tehnyt jo valitessaan istumapaikkansa, oli tehnyt sen vaistomaisesti ja tunteella, ei harkinnan kautta, ei punniten penkeillä istuvien kuukausituloja. Noiden puhelinheppujen päivätulot saattoivat ylittää hänen kuukausitulonsa, paljon mahdollista, ja taas pummien tulot hän ylittäisi mennen tullen – mikä väliinputoaja.

Viereen tunkeutunut turpeiselta lemmeltä haiseva kaveri kehuu kirjaa, jonka Rip on unohtanut polvelleen selkäpuoli näkyvillä, mikäs siinä, niin se juuri pitää jättää siinä ympäristössä, kun unohtaa istuvansa suljetulla sisäpihalla, auringonpaisteessa, kun hetken aikaa kuvittelee olevansa hammaslääkärin odotushuoneessa, ei vaan raitiovaunussa, ei vaan pitkänmatkan junassa, ehei vaan jossain ulkomailla, jopa Pariisissa, siellä missä kaikki lukevat, niin hän on unohtanut olevansa siellä missä on, sukupuolitautien poliklinikan suljetulla sisäpihalla, jolle aurinko paistaa täydeltä terältä, ei niin voi sanoa, siitä tulee mieleen viiltohaava, onneksi Ripin kohdalla ei ole kyse niin suuresta vaivasta. Hän käänsi kirjan ympäri, ja ennen kuin pultsarin mustat sormet ehtivät tarttua kirjan valkoisille sivuille, Rip sulkee sen ja asettaa etäämmälle. Hän myöntää kirjan olevan mielenkiintoinen, totta puhuen hän ei pidä siitä yhtään. Hän ei enää muista kehen oli yrittänyt tehdä vaikutuksen lainaamalla Alastoman lounaan, ei edes ymmärrä sitä, ei jaksa kelata, miksi oli päättänyt ottaa juuri tämän kyseisen kirjan juuri tähän ympäristöön, ehkä hän halusi erottua, ehkä hän ei ole aina kovin viisas. Viisaampi olisi tuonut Kotiopettajattaren romaanin.

Rip miettii. Selittelee itsekseen, varsinkin jälkikäteen, sitten kun on selvillä vesillä. Mitä heikompi itsetunto sitä pidempi aika kuluu oman itsensä uudelleenrakentamiseen siltä pohjalta miten on tullut toimittua aiemmin, kun on tullut toimittua typerästi, ajattelemattomasti. Niin, Pariisi. Rip oli vain halunnut istua minkä tahansa kirjan kanssa metrossa aivan niin kuin Pariisissa tehdään, oli halunnut näyttää seesteiseltä ja kriittiseltä kovakantinen sylissä, peittämässä kaiken pahan alkujuurta, oli hän lukenutkin sitä.

Burroughsin romaania, vai? Homohommia ja sekavaa sontaa, kovaa menoa arabikujilla. Ei tehnyt vaikutusta muuta kuin Repeen tai Mosseen, en minä sen madonsyömin hampain edessäni löyhkäävän hampuusin nimeä tiennyt. Hän sanoi Burroughsin olevan alan mies ja nosti minulle mustaa peukkuaan. Helvetin hyvä kirja, sanoin suupielet kireänä. Mitenkäs se teidän seksielämä luovii? se kysyi, ja hetken jo luulin, että se kävi henkilökohtaiseksi ja osui saman tien hermoon, mutta ei onneksi, se heitti kysymyksensä niille vastapäätä istuville ruutuhousuisille uuden yläluokan seinäruusuille. Silmissä vilisee ja housuissa kahisee? Repe tai Mosse heitti mustat hampaat irvistäen ulos suusta kuin ruostuneet naulat, sitten se ojensi kätensä minulle ja sanoi: – Arska, mä oon Arska.

Eikö me kaikki olla? Nyökkäsin sille. Pukumiehet oikovat krakojaan ja katsovat Ray Banien takaa suoraan halogeeniaurinkoon. Sairaanhoitaja tulee, sanoo nimeni, ottaa samalla hilkkansa pois pyyhkäistäkseen hikeä otsaltaan, hän pyyhkäisee sen esiliinaansa välittämättä hienotunteisuudesta, sievyydestään yhtään, tekee sen kuin juuri olisi teurastanut sian. Täällä on kuuma, hän huokaisee ilmaan, ja tiedättekö, se pitää bakteerit tyytyväisenä, emmekä me halua bakteereita lisää emmekä riitaa kenenkään kanssa. Tämän sairaanhoitaja tekee selväksi niin minulle kuin Repelle tai Mosselle tai Arskalle ennen kuin päästää minut vastentahtoisesti livahtamaan rintojensa lomitse sisään viileään kivirakennukseen. Siellä on mukavampaa. Minä sulan viileässä. Herkeän puheliaaksi. Me päivittelemme huonoa hellettä, olisi mukavaa saada hetki sadetta, silloin elämä näyttäisi valoisammalta, olisi helpompi hengittää, tulisi vähän enemmän vihreää nurmikoille, kehuin heidän työtilojaan, sitä kiven kosteaa viileyttä. Olisitpa täällä talvella! hän huokaa. Sain salvaa kutinaa vastaan, sain sen pyytämättä, kaivamatta miten todistusaineistoa esiin, kunhan kerroin miten olin päässyt tähän tulokseen. Hoitaja neuvoi vaihtamaan lakanat, myös partnerilta, ja ettei sitä salvaa saa töpötellä mitenkään yliolkaisesti yksi tippa kerrallaan herrojen Satie ja Tiainen päälle vaan hierotaan kunnolla kehon kaikkiin karvaisiin kohtiin pois lukien hiukset, mutta kulmakarvat ja parran sai kyllä käsitellä, jos tuntui siltä ja jos siihen suinkin vain oli tarvetta partnerin kannalta. Hyi helvetti. Lakanat pitää myös vaihtaa, hän toisti. Kylläpä siellä olikin tosiaan kuuma, myös sisällä. Ei tietoakaan kiven viileydestä. Kuumuus tekee teistä velttoja, sitä me juuri haluamme. Hyvä ilma saa hormonit jyrisemään ja se vaikeuttaa työtämme. Jatkossa on syytä peseytyä useammin kuin nyt teet. Minun oli kuumaakin kuumempi. Ja suojautua pitää muistaa aina, ei nyt bunkkeriin, mutta kumisukka kehiin. Minulle riittää kunhan ammun viestintuojan. Oletteko te bi? Et lähtisi treffeille?

En minä kysynyt, halusin ehkä mutta toisaalta hän oli melkoisen tyly ja loukkaava. Kyllä minä olisin lähtenyt, kanssani. Nyt pitäisi soittaa Anitalle. Jos käytäisiin ostamassa housut ei tarvitsisi mennä suihkuun muuta kuin sen jälkeen, kun housuja oli sovitettu. Anita ei vaan saa olla liian juovuksissa. Mitä vain voi sattua silloin. Jos hän tahtoo olla kiltti ja mielikseni, niin kuin ne humalassa tapaavat. Hän keksii silloin kivan tavan säästää, keskustan tavaratalossa, kun hän ryhtyy suoraan toimintaan, kun hän alkaa olla täynnä ilmaisia hajuvesiä. Anita haalii herkkuosastolta mukaansa kaikkea syömäkelvotonta ja lemmikkiosastolta kaulapannan ja naisten alusvaatteista kaikkein pienimmät ja tyyriimmät pitsit eikä minulla ole kuteita vieläkään. Pysähdytään miesten vaateosastolle.

Rip meni määrätietoisesti housuhyllylle ja sieltä sovituskoppiin, hänen käsivarrellaan roikkuvat mustat Levikset. Anitan mielestä Rip meni väärään sovituskoppiin, hän meni kiskomaan tätä ulos sieltä. Rip oli pelkissä kalsareissaan, kun hän kipitti Anitan otteessa ulos sovituskopista kuin kiireinen pingviini, ja myyjätär, pelkkä harjoittelija, oli alkanut aivastella ja mennyt mielenosoituksellisesti pärskien kauemmaksi. Anita oli odottanut tytön olevan tarpeeksi kaukana ennen kuin työnsi punastelevan, keskiosastaan kokoon kurtistuneen Ripin käytävän perimmäiseen koppiin. Miksi? Koska siellä oli ikkuna. Anita avasi ikkunan, otti Ripin kädessään roikottamat farkut ja heitti ne ulos, tuosta vain.

– Painu hakemaan, hän oli sanonut.

Rip lähti, lujaa. Ensin hän juoksi sovituskoppiin, johon oli ensin pyrkinyt, otti vanhat housunsa, kiskoi ne jalkaansa, otti olkalaukkunsa, sitten meni. Kävellen mutta vauhdilla, hitaasti kiiruhtaen loikki liukuportaat. Häntä pelotti.