Missä minä olen. Siellä sun täällä, joka paikassa, en ainakaan täällä.
Joka paikkaan sattuu, sattumalta olen tässä. Olen kirjoilla eri paikassa kuin
pääni. Kuteeni ovat eri paikassa kuin musa, kamera muualla kuin negatiivit.
Tämä on hyvä kämppä, maksan tuskin mitään vuokraa. Tämä on vihoviimeinen
kämppä, täällä tulee hulluksi. Televisio on mätä, se lämpenee tunnin, pidän
sitä auki vuorokauden ympäri, en maksa sähköstä. Minä olen sekoamassa. Ensin
sekosin kääpiötuoleihin, kääpiökeittiöön ja kääpiösänkyyn, ensin täällä asui
kääpiö, se tämän omistaa, en tiedä kumpi, luulisin että naisentapainen, kääpiö
silti, löysin meikkikaapista, sillä se se oli. kääpiönkokoisen tampsun, se
taisi olla tupakan filtteri, mitä minä oikein sekoilen. Minusta tulee entistä
pöllömpi täällä. Ja jollei sentään kääpiö niin ainakin väärä ja kumara. En
tiedä mikä on naisen standardi, nyt se on polvenkorkeudella. Saan selkäni
kipeäksi tiskialtaan äärellä, polveni kuolioon kyykistymällä pikkulasten
vessanpöntölle, kaikki on niin pientä muttei suloista, vähän aikaa otin pikku
pikku puutteet huumorilla, vähän aikaa vain, sillä olen yhtä joustava kuin
rautalanka, mutta mutta. Ikkunasta näkyy jonkun vitun ougadagagagougoun
lähetystön vaakuna, pitkä ja umpimielinen seinä, ei muuta. Jokainen ikkuna on
peitetty sälekaihtimilla, valot päällä yöllä. Sieltä katseltiin minua.
Katseltiin koska olin päivät poissa, sängyssä alamaissa, ja valvoin yöt, niin
kuin nekin. Kun minä valvoin, olin jättiläinen miniatyyrimaassa, niin kuin nuo
tuolla, ikkunan takana, omien sälekaihtimiensa takana, ne ovat kohta täällä. Mitä
ne minusta haluavat, minun naurettavuuteni? Maatessani kääpiön istuttavalla
sohvalla katsomassa matkatelevisiosta Filmnetin elokuvia negatiiveina, niissä
on suojaus, niitä ei näe oikein jollei maksa, miksi maksaisin, näin ne ovat
kohdallaan niin kuin tämä asunto on niin pienen pieni ja vastapäätä vihollista,
jalkani näyttävät epämuodostuneilta, ne käyvät jännittyneeksi, nytkähtelevät
kuin näkisivät päiväuniani, minä haluan nukkua pois tästä asunnosta, hereillä
näen maailman negatiivina, niin, ja sekin vielä, olen varma että minua
kuvataan, ougadagou kuvaa, viimeinkin pääsen leffaan. Kun otan torkut sohvalla
vedän parasta rooliani, jossain on varmasti radiolähetin, niin että jos sanon
”vihaan neekereitä” saan kärsiä seurauksista, jollen heti, niin seuraavan
kerran kulkiessani yksin jollain pimeällä kujalla, niitä nyt ei hirveästi ole,
ne ajavat Ladalla päälleni, minun on pakko päästä pois täältä. Mutta miten se
on mahdollista! En uskalla astua edes kadulle. Pelkään sateenvarjotemppuja.
Ennen kuolemaani, ennen höperöitymistäni, minun on vaihdettava levyä,
käännettävä suunta. Minä kuuntelin Breliä. Se tekee minut tietenkin
pateettiseksi, tarkoitan, se teki minusta pateettisen. Uin itsesäälissä
afgaanimatolla, oluessa ja pillereissä. Kahdenkymmenen minuutin välein käännän
levyä, käyn vessassa, tyhjennän vatsani tai rakkoni, pikainen vilkaisu peiliin,
yhä kamalammaksi muuttuu. Aamuisin iskee toivottomuuden tunne. Muut menevät
töihin, vievät lapsia tarhaan, avaavat putiikkinsa ja divarinsa. Tulevat
siivoamasta ja leipomasta, minä istun ikkunalaudalla, silkkihuivien,
norsupatsaiden ja simpukankuorien keskellä, levysoitin pyörii, olen
pahimmillani. It
lasted twenty years, seven months and twenty-seven days. Kiristää hermoja,
tieto samankaltaisuudesta. I
know it’s Over. Sekin
kiristää. Levynkannen kuvissa virnuilevat nuoret miehet paskainen taustamaisema
taustallaan, huonot vaatteet, unelmat täytetty, minä katson vihollisen
kunniakonsulaatin vaakunaa ja pelkään. Kaivan vaatekaapeista, meikkikaapeista,
lääkekaapeista ja avainkaapeista esiin kaiken mitä löydän, järjestän riviin, en
tunne suurinta osaa. Ne ovat ties mitä vastaan, koleraa, malariaa,
pilkkukuumetta, miehiä, lapsia. Syön päänsärkylääkkeet ja rauhoittavat ja
ehkäisypillerit. Käärin afgaanimaton sivuun. Asetun lattialle. Haen kannullisen
vettä, irrotan partaterän varresta, nirhaan suonen auki niin kuin miehet
tekevät, minä olen mies, ja koska en ole mies, tahdon olla miestä kovempi,
siksi en mene pillereillä pois täältä, upotan käden vesikannuun niin kuin se yksi
jannu opetti joka elää edelleen. Viisastuin eilen vahingosta. Eilen haava
tyrehtyi, minulla on kai niin paljon vitamiineja veressäni. Juon olutta ja
viskiä. Odotan. Käsi puutuu punaiseksi värjäytyvässä vedessä, kovin hitaasti
sitä taas tulee. Välillä joudun nousemaan, kääntääkseni levyä, sotkuista
puuhaa, veri- ja vesipisaroita siellä täällä. Ehdin nukahtaa kesken kaiken
kuolemaa. Nukun märällä lattialla pitkälle päivän hankalimman hetken yli,
herään vasta hämärän tullen. Käteni lepää kaatuneessa vesikannussa, kuivana ja
verestä kokkareisena. Ryhdyn siivoamaan. Kuivaan lattian paidoillani, siinä
menee The Clash ja Sexy As Fuck. Ostin ne Lontoossa kauan sitten, kun luulin
olevani jotain vitun seksikästä. Rullaan maton takaisin, vain siltä varalta,
että joku saa päähänsä tulla käymään, TV-lupatarkastaja tai talonmies jolla on
avain. Häntä pelkään eniten, hänen käyntiään. Ei tänne pääse, posti peittää
ovensuun, mainokset ja laskut, yksi kirje, minun lähettämäni, tähän
osoitteeseen, itselleni lähetin etten tuntisi itseäni niin yksinäiseksi, en ole
vielä jaksanut avata, joskus sitä toimii niin. Mutta onhan se lukemisen
arvoinen silti, koko tunnustus ja hyvän elämän toivotus. Siirrän lasipöydän
sohvan eteen ja asetan koriste-esineet, kuvalehdet ja sätkävehkeet niin kuin ne
olivat, eilen laitoin kaiken siististi sivuun siltä varalta, jos alan
hoiperrella. Etten sitten loukkaisi itseäni mihinkään terävään, lasiin
esimerkiksi, etten satuttaisi itseäni enkä rikkoisi paikkoja. Siisti pitää olla
jos aikoo tulla kuolemaan luvatta toisen kämppään. Luvaton juttu,
huippusalainen epäonnistuminen, ihmisen takahuone flopanneen keikan jälkeen.
Pyyhkäisen levysoittimelle tippuneet veripisarat, ja seinälle roiskuneet. Saan
aikaiseksi vaaleanvihreän läikän, paljon kirkkaamman kuin muu seinä. Muu seinä
on tupakansavun ja katupölyn tummentamaa, nyt sen vasta huomaan. Tuijotan
läikkää juodessani lämmintä vettä, laskin sitä hanasta ja liotan siinä
eilispäivän teelehtiä, maku on samanlainen kuin eilispäivän lehdissä jotka
tulevat postiluukusta. Huuhtelen vesikannun, täytän sen uudelleen ja laitan
siihen hennaa, pesen sillä seinän, pakko tehdä koko seinä, kokonaan. Siitä
tulee hieno, kirkkaan vaaleanvihreä, melkein silmiä särkee. Yritän olla
roiskuttamatta vettä nurkissa ja ovenkarmien kohdalla mutta epäonnistun,
likainen vesi tekee viiruja kaikkialle. Joudun pesemään myös karmit, ja
kirjahyllyn, hetken miettimisen jälkeen pesen myös sivuseinät. Olen valmis
vasta yöllä ja lopen uupunut. Raajoja särkee, vasen ranne ei taivu enää,
onneksi se oli vain vasen ranne. Televisiossa kuvataan Pitkänsillan ylittävää
autoletkaa. Minä arvasin! Ne ovat täällä taas. Joku turpea venäläinen
politrukki puhe päällä ja pomppa, väki taputtaa, vanhukset, mielenosoitus
tuolla takana jossain, näkyy huonosti, ei niitä paljon ole, joitain hippejä ja
vihreitä. Kuka tuo on? Kuka se oli? Konttaan lähemmäksi kuvaruutua, vintti
alkaa punertaa, poskia kuumottaa. Helvetin telkkari näyttää värit aivan väärin
tai sitten se on minun pääni. Huojun television äärellä, käsi vesikannussa,
huojun kuin rukoilisin, jooga-asennossa, turpea ryssä puhujapöntössä,
mielenosoittajat, kolme tyttöä ja banderolli, kolme tyttöä ja bordelli, nyt
minä erotan! Minun mieheni tulee apteekista! Ja ottaa tuollaisen itselleen
tyypillisen söpön tanssiaskeleen tullessaan. Ei se niin hieno ole, että kävisin
sitä esittelemään, tanssii mitä tanssii. Niin minä peseydyin oikein suihkun
alla ja puin kääpiön kireimmät vaatteet ja avasin varmuusketjun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti