Anita III

Ja hän seuraa perässäni perille asti, ei jätä minua ovella kuten viisas nainen, sellainen ymmärtäväinen, äidillinen, tämä tulee perässä, jää tiskille juomaan siideriä, kun minä menen vaihtamaan työvaatteet ja kun olen ensin nyökkäämällä antanut Nopalle luvan myydä sille tasan yhden. Vaihdan paidan, housuja ei jaksa eikä kenkiä, mitä väliä, kuollut ilta, jatsia luvassa. Sullon tervapastilleja poskeen, kirvelee, uhkaa tulla ylös ennen kuin pääsen baariin, Noppa tulee rappusissa vastaan.

– Se paskoi housuihinsa, ja tuuppaa minua epäystävällisesti.

Älähdän kahdesta syystä, vähemmän pidän tuuppimisesta. Silti esitän säälittävää, romahtanutta, lysäytän olkapääni kasaan sen merkiksi. Noppa antaa minun mennä portaat edellä alas, antaa vastaanottaa sen, minkä tyhmäkin arvaa, että tuossa tilassa Anitan ulos saamiseksi tarvittaisiin traktori. Ja kumihanskat, pyykkipoika, desinfiointiainetta. Käännyin anteeksipyytävännäköisenä, joskus se kannattaa.

– Tänään tulee hiljaista, Noppa heilutti kättä nenänsä edessä. – Vie se pois, hoidan loppuillan sillä ehdolla, että teet minun huomiseni.

– Kiitos. Hyvä idea. Käy.

Itse asiassa helvetin hyvä idea. Tarvitsinkin yhtä olutta. Hyvä Noppa. Sitä ei kannat silti liiemmälti kiitellä. Jätkällä on kuitenkin joku pitkänmatkanlennon mimmi kierroksessa. Virnistin sille tämän tajuttuani. Typerästi ilmeisesti, sillä tervapastillit eivät sulje pois typeriä ilmeitä siitä huolimatta että salpaavat hengen ja muuta. Nopan ilme ei muuttunut virnistyksen myötä.

– Oikein jatsipiireistä äijä hakaa volaa, yritin, ja kun näin Nopan pysyvän harvinaisen viileänä, huokasin. – Käy… Kuka huomenna esiintyy?

– Pölvästi. Se on aamuvuoro.

Naamani venähti, olin hetken edes ajatellut tienaavani huomenna jotain, verrattuna tämän päivän jatsityhjyyteen.

– Ota tai jätä, Noppa sanoi ilmeettömästi, katse viistäen samaan aikaan jonnekin salin perukoille, jonnekin hämärässä keikkuvan tyylikkään finnairilaisen sääriparin perään. – Tai sitten voi tulla puhetta, että tullaan nousukännissä töihin.

Tämän hän sanoi tai ei sanonut, rivien välistä se paistoi kuitenkin koko ajan.

– Niin mutta nitrot saatana.

Sanoin tai en sanonut, sillä niin tuli sen tiedostaminen kuokkaan, että tuskin olisin osannut pukea sanoiksi. Rahaa minä tänne tulin tienaamaan, vanhalle työpaikalle, enkä mitään eläkeläisjuttuja kuuntelemaan.

– Onko se joku orkesteri!

Taisin minä sitten jotain sanoakin. Paskalta haiseva, tai sitten tiedostavat aistini olivat ylivirittyneet, Anita kihersi tiskin kulmalla. Hän oli tuhrinut huulipunansa pitkin siiderilasia.

– Helvetti sentään, puuskahdin. Sotaveteraanien päivätanssit, niihin minun pitäisi vielä Anita tuoda, näkisi mitä tarkoittaa jatkosodan rock ja roll.

En jäänyt kiistelemään huomisesta. Reilu temppu Nopalta, ei sentään, itseäänhän se vain ajatteli. Ja minä myös, tässä hetkessä, housut piti saada pyykkiin, ensin Anitan housut, vasta sitten saisin ne päälleni. Hyvä että ne paskoi niihin juuri nyt, vähän ennen pesukonetta, niin ei tule niin paljon turhaa pyykkiä, kai sinne samaan voi tunkea minunkin housuni, mutta mitä sitten jos molemmat tulevat kakkaiseksi eikä tule puhdasta, mitä me sitten tehdään, Lennon & Ono näyttely sen kämpillä, sinne ei kukaan fotari tule meitä ikuistamaan varsinkaan jos pyykkinarulla haisee kakkafarmari. Sitä paitsi ei niitä voi pestä tänä yönä voi saamarin sontakeikka, jos pitää olla aamukymmeneltä tikka terävänä leikkaamassa sotaveteraaneille pullaa, nyt tässä ei ole enää mitään järkeä, pitäisi lempata koko tyttö hamaan tulevaisuuteen. Mutta housut, ne ovat tärkeintä,  hänen housunsa, jos nyt kerran tällä tiellä ollaan. Minä lähden hänen mukanaan vain siksi, ja siksi että saan hänet pois työpaikaltani haisemasta.

– Huomiseen sitten.

– Juu ei, Noppa naurahti, – minä olen vapaalla.

– Suksi vittuun sitten.

Anita oli jo menossa narikkaa kohti. Pylly ruskeana, kirahvinkoivet notkuen, nappisilmät huurteessa. Me olemme savannilla. Minä olen magnusti, joka on häädetty pesästä, tämä ruskeatäplä pärjää, aina tämä alakulon nappisilmän kotiluolan karvaturvat voittaa. Näin ajattelen, sokeana totuudelle, sokeana hänen perästään, vilkaisin Noppaa haastavasti, ja hän katsoo samaa kuin minäkin vain lievästi kiinnostuneena, hänellä on eri maku, Tikkurilan väriskaalan mukainen fiftarimaku, hän ei kahta kertaa katso hippejä eikä punkkareita. Sellaisten vartalo ei voi olla ideaali General Motorsin manuaalin mukaan, niin niin, tosiasiassa Anita ei siitä ideaalista jää yhtään alakynteen, hänellä oli paikat kohdallaan, riitti mistä tarttua, ei silti roikkunut liikaa, voi helvetti, minä ehdin ajatella nämä itsepuolustukset viiden metrin matkalla eikä kukaan edes haastanut minua, pelkkä väheksyvä ele riitti saamaan puolustuskannalle, takajaloille, karvat pystyyn, sormet rakkauden kurkkuun. Minä mangusti puolustan kirahviani loppuun saakka. Vähät muista. Muut tässä paikassa naivat vaikka betoniporsasta. Ei minun omani ole yhtään sen vähäisempi, ei huonompi, kummempi, ei ainakaan nyt, ja minun porsaallani sentään on vuode ja pesukone. Minä olen niin vitun käytännöllinen. En koskaan juokse himoissani yhden asian perässä, sen takia vain että panetti, joskus kyllä yritin mutta ei se toiminut, se oli niin läpinäkyvää, parempi olla sivussa vaan ja roikottaa likaisia housuja, katsoa vihikoiran silmät alas luotuna, toivoa että joku ottaa kädestä. Noppalla oli eri tatsi, se vei mitä eteen sattui, monta kierroksessa yhtä aikaa, se ei ole yhtään käytännöllistä, semmoisesta koituu vain harmia, siinä kerjää verta nenästään, sen naiset hakkasivat toisiaan. Anita on eri maata, Anita hakkaa mitä vain, ensisijassa kuitenkin itseään.

Käännyin kannoillani. – Voitko antaa satasen? kysyin, päättäneenä sittenkin jäädä töihin. – Yritän saada sen menemään taksiin.

– Saa olla vahvanokkainen taksikuski, jos tuon suostuu ottamaan, Noppa nosteli kulmiaan, ja vilkaisi kultaista Rolexiaan, toivottavasti kopiota. – Käy siivoamassa se suihkussa, hän sanoi omille sanoilleen nyrpistellen, tympääntyneenä omaan kiltteyteensä. – Otatte tässä pari, otatte olutta, laitan sen tuoppiin ykköstä, ja hetkinen, hän nuuhkaisi tervapastillien väkevöittämää hengitysilmaa, – ja myös herran tuoppiin, hän sanoi, ja veti kymmenen kympin seteliä kassasta, sen verran senkin prossanenä kesti paskanhajua tyhjässä baarissa. – Odottelette sen verran, että se tokenee, ja sinäkin, puoli tuntia korkeintaan.

– Eivät varmaan odottele! 

Ritsin ääni, kuului jostain sen verran kaukaa ja etäisesti ettei kukaan olisi voinut ryhtyä kommentoimaan. Ritsin ääni teki asian selväksi noin kymmenen johtokilometrin päästä, näkymättömistä, sisäpuhelimesta. Siihen katkesi meidän kaksikymmentä päivää, seitsemän tuntia ja kaksikymmentäseitsemän sekuntia kestänyt mykkäkoulu. Nostin luurin ja karjuin takaisin: – Saatana piilottelee siellä kuin joku hiiri!

Niin huusin, mitä sillä oli väliä että se kuului Supposen, tiskijukan soittaman homojatsin yli, eihän meillä edes ollut asiakkaita. Heti huutoni jälkeen, kerättyäni setelit tiskiltä, myös ne joita Noppa yritti pantata, livahdin narikkaan. Anitan perään. Olin antanut sen olla jo liian kauan omin päin, oli vaarallisen hiljaista sitä paitsi. Kuulin kuinka keittiön heiluriovi heilahti, tunsin sen aiheuttaman ilmavirran, kuulin kuinka väliseinän lastulevyovi pamahti, ja tunsin ihollani kuinka Ritsi jyräsi raskaasti esiin, en aikonut katsoa enää taakseni, riitti että tunsin hänen hahmonsa kaartuvan kuin suuri mörkö päälleni, erotin hänen varjonsa narikan vieressä olevasta Hanoi Rocksin valokuvasta, siellä se on, punainen tukka leimuten mustavakoisella pinnalla, ja silmät myös, mustavalkoisen kuvan lasipinnalla lähestyen kuin B59 Vietnamin yllä, musan tuoma mielikuva. Astuin viime hetkellä sivuun, Ritsi hulmahti ohitseni kuin trotyyli ja törmäsi Anitaan, joka oli kiskomassa kumitakkia niskaansa, portsarit katselivat sitä vierestä, Airola ja Mika eivät tehneet elettäkään auttaakseen, eivät ne auttaneet sitä koskaan, oli paskat housuissa taikka ei. Eivät auttaneet, sillä Anita oli siirtynyt niiden kimpusta luokkaa ylemmäs, ja samalla jättänyt, minun neuvostani, ovirahat omiin taskuihinsa.

                – Helvetin perkele, Anita huusi.

– Vitun ämmä, Ritsi sähähti.

– Oho, minä sanoin.

– Ups, Airola sanoi.

– Aina sama juttu, Mika kivahti.

Naiset olivat törmänneet toisiinsa, kaksi omilla tavoillaan isoa ja kookasta naista. Toisen koko meni kattoja kohti kuin kamelikurjella, toisen seiniä myöten kuin lentotukialuksella. Ne tuijottivat toisiaan, Anita harittaen, Ritsi ohi, kumisen olkapään yli suoraan minua, minä seisoin Anitan ja Airolan välissä omasta mielestäni turvassa. Ritsi huusi, Anita huusi, molemmat huusivat toisistaan piittaamatta sitä kaikkea mitä mieleen tupsahti ja oli sanomatta jäänyt illan tai viimeisen puolen vuoden aikana. Ei se niin kiinnostavaa ollut, ei siitä viitsi kirjoittaa, sanoja ne vain olivat, tavallista kuuluvammalla äänellä tänään, ei mitään uutta taikka hämmästyttävää, että se olisi pysäyttänyt, ehkä. Aika paljon niissä oli samanlaista, vähän hippejä kummatkin, toinen Neuvostoliitosta ja toinen melkein Lontoosta. Ritsin hippeys palasi Joplinin kautta Billie Holidayhin, Anitan kosketti Pelle Miljoonaa ja hipaisi Goaa. Se minua niissä viehättikin, ja se kun Ritsi löi ensin minua nyrkillä ja antoi sitten Anitalle lempeästi pelkkää avokämmentä. Anita antoi ylimitalla takaisin, hän survaisi mustien nahkasaappaittensa piikkikoron Ritsin sandaalin päälle, se sai veren tirskahtamaan ja kynnen linttaan, se oli valitettavaa, naiset ovat niin tarkkoja niistä, pakkoko niitä on esitellä.

– Au, minä sanoin.

– Noh noh, sanoi Airola.

Portsari Mikalla oli kädet puuskassa ja kärsivä ilme naamalla. Minä pyysin siltä laastaria, Ritsin varpaaseen. Airola kantoi rimpuilevaa Anitaa kadulle.

– Ja painu vittuun sinä siitä! Ritsi nyyhki lattiantasolta, hän tarkoitti minua.

– Kannattaisi mennä, Mika nyökkäsi, ja minä menin.  

Ovensuussa puuskuttava Airola huusi vielä perään vakio testosteronivittuilut. Pyörähdin ympäri ja näytin peukkua. Palataan asiaan, irvistin. Siihen malliin kuin miehet toisilleen tapaavat. Menin puolijuoksua, kädet taskussa, tyylini säilyttäen, siellä hän seisoi keskellä risteystä, minne mennä, mikä suunta valita. Hänen takkinsa oli valumassa hartioilta katuun, tyhjänä roikkuvasta hihasta näkyi sateenvarjon kahva. Tartuin hänestä kiinni, samassa sateenvarjo aukeni. Pullistunut hiha tömähti Anitaa otsaan, syntyi samanlainen ääni kuin olisi märällä rätillä huitaistu, kevyesti, silti se ilmeisesti satutti. Anita kirosi. Minä tyynnyttelin, yritin viedä ajatukset muualle. Sinä sait vuoden, kuulitko? Vuoden! Hän valahti otteestani. Meni polvilleen, repäisi verkkosukkahousunsa, nyt tuli haava, tuliko haava?, verta ei näkynyt, sade huuhtoi kaiken pois, vain kura jäi, asvaltin vetämä karkea viiru polveen, katselin ympärilleni, kumma kyllä ei autoja missään, ei bussia, ei mitään, mikään ei ollut auki, kaikki nukkumassa, helvetti, kuvittelin vielä ehtiväni tästä baariin, tuttuja tapaamaan, juuri niin, mitään muuta en halunnut nyt kuin ryyppyä kavereitten kesken. Minulla on pullo käsilaukussa, Anita sopersi. Totta vie, se tyttö osasi tosissaan lukea minua. Revin käsilaukun sen kaulasta ja kaivoin rojun seasta yskänlääkepullon. Mitä vittua, onko sinulla lenssu? Anita repäisi pullon kädestäni, veti huikan, kenties toisen, yski välissä kun lääke ei tehonnut tai hänen piti todistaa olevansa todella sairas. Viimeiset tipat hän ravisteli polvelleen, hieroi siihen, haistoin ettei se ainakaan yskänlääkettä ollut. Sinä et ole ihan terve, tuhahdin kiukkuisena, myös minua oli janottanut, et tosiaankaan, kulta, siksi minä sinusta pidän. Sen sanoin vain ettei olisi tarvinnut ryhtyä enää tappelemaan. Silti, en minä sitä kiellä, keskenäänhän se meiltä sujui parhaiten.