Tippaklinikka

***

Mitä hittoa, en minä tiedä, puhui tohveleista ja punaviinistä. Tule astumaan kattisi minä keskeytin. Eihän voi, hän on juuri tullut saunasta. En minäkään voi. Minä olen juuri pyykännyt, minulla on koko vaatekaappi pyykkitelineellä. Sanoitko sinä pyykkikone. En sanonut. Hän tulee nyt heti käymään, vai myöhemmin? Myöhemmin, minä sanoin, taikka yöllä, kun olen laittanut pesutuvan lukkoon. Ei vaan, hei vaan. Yöllä minä nukun levottomasti. Kello on paljon. Hän tuo pyykkiä. Sitä on vähän, yhdet housut, yksi paita. Käy riisumassa päälläsi olevat, liitä joukkoon kalsarit, jos sinulla on, onko sinulla? Pestäänkö rotsi myös? Voihan sen ainakin kerran elämässä pestä, vai repeileekö se tuolta hartioista sitten vielä pahemmin, jaa-a. Onko sinulla kaikki hyvin ja tarpeeksi pop cornia edessä? Enemmän kuin lasten syntymäpäiväjuhlilla. Hieraisin kasvovettä kainaloihini ja johdatin hänet peremmälle. Otin hänet eteisessä ja hoitelin keittiössä, sanoin etten voi asua tässä kääpiökämpässä enää, kiitos vain hänen kaverilleen, mutta ei enää, hän sanoi ettei voi auttaa, talossa ei ole tyhjiä huoneistoja, ei ole kuin tämä, sekin sitten paljastui, tyhjiä lupauksia, hemmetin hieno juttu. Kolmanteen kertaan meillä ei ollut aikaa ennen yötä.

***

Siellä he ovat. Tämä on viimeinen kevät ennen velvollisuuksia, sade ennen yötä. Tyttö on lyyhistyneenä bussipysäkille, tukkansa sekaisin ja silmillä, kasvoja pitkin valuu verinoro, hän on lyönyt päänsä katuun. Hänen pitäisi käydä ehkä sairaalassa, lääkärissä, päivystyksessä, ja juuri tätä Rip pohtii, miten hitossa tytön sinne saisi, tässä säässä, kun kaupungin kaikki taksit ovat kyyditsemässä tärkeitä ihmisiä jossain muualla. He kävelivät. Matkalla Rip kuunteli naisen pahasuisuutta, tytön kieli teki tästä naisen, sietämättömän, ja silti kauniin, raivoissaan hän oli kauniimpi kuin koskaan, kun hänen pehmeät, lempeät, hieman lapselliset piirteensä kovettuivat ja hänen silmistään väistyi hailakka myötämielisyys ja sen tilalle tuli tiikerin raivo. Mitä kohtaan? Rip ei ymmärtänyt. He kävelivät Eerikinkadun päähän asti, ei ollut pitkä matka. Aurinkoisina aamuina, kun jalka on kevyt, silloin kun se on, nuo harvat, muutamat korttelit olisi taittanut viiteen minuuttiin, rientänyt, lentänyt, takki auki ja hymy karehtien, ehkä jatkoilta lähdettyä. Rahvas kävelee vastaan aamusta stressaantuneena, nenäänsä nyrpistellen sille, jota aamu naurattaa, sille onnelliselle jolle on käynyt mielessä, että tänään voisi käydä vierailulla nuoren naisen luona, joka on aina avannut ovensa, käydä peseytymässä ennen nukkumaan menoa, pesettää vaatteensa samalla, käydä toivorikkaana, paljon sanoja suussa, hötöä ja moskaa, on niin paljon asiaa jota ei saa sanottua kuin hieman juoneena. Sillä tavalla se olisi mennyt, ja oli mennyt, aurinkoisina aamuina, kun hymyilet etäämmälle, ja niin kuin se hymyilee takaisin, aamulla kaupunki on puhdas, se kimaltelee! Nyt oli toisin. Ilta oli musta ja märkä, niin kuin toinen syksy, ja sitä kevät karseimmillaan juuri onkin. Rip kannatteli veristä naista käsivarsillaan – eihän tämä silti mikään sota ole? – tämä sähisi hänen otteessaan, puhui rumia, puhui kauheita, siksi he eivät voineet poiketa matkalla minnekään, eivät sairaalaan, sen viileisiin odotushuoneisiin joissa aina kaikuu, eivät rauhalliseen, lämpimään, kuivaan kapakkaan paikkailemaan haavoja ja hengähtämään, yhtä utopiaa on istahtaminen alas ja rauhoittuminen, on ainoastaan sade ja rääkyvä nainen, jonka veriset hiukset hakkaavat Ripin poskea ja jonka verta kimalteleva kaula uhkaa liata hänen takkinsa. He tulivat perille, Rip maanitteli tyttöä antamaan avaimet, sai avaimen lukkoon ja oven auki ja työnnettyä heidät rappuun, he olivat likomärkiä. Hän haparoi valokatkaisijaa. Vilkkuen ja välkkyen lamput syttyivät käytävään ja portaikkoon, ohkainen tikutus aikakatkaisun merkiksi. Rip tarttui tyttöä kainalosta, tunsi tästä lähtevän eläimellisen tuoksun, veren ja parfyymin ja nahan. Hän auttoi tyttöä ylöspäin vaikkei tämä tuntunut olevan kovin kivulloinen, ainakin hän puhui koko ajan, vaimentaneena kehenkään tai mihinkään kohdistumattoman raivonsa talon säällisiin tapoihin, tyttö ei huutanut enää. Hän mutisi. Hän suhisi, vaikea saada selvää mistä oli kyse. Valot sammuivat ennen toisen kerroksen tasannetta, ja syttyivät taas, pienen tauon jälkeen. Ehkä juuri silloin joku suuri eläimellinen vaisto sai Ripin pysähtymään. Ehkä syynä olivat rappuun uudestaan syttyneet valot. He olivat taivaltaneet puoli kerrosta pimeässä, tuuletusparvekkeiden ikkunoiden kautta kajastavien katuvalojen auttamina, ja sitten valot syttyivät itsestään, eivät tietenkään itsestään. Ehkä juuri silloin Rip päästi otteensa tytöstä ja antoi tämän valahtaa portaille, otti pari taka-askelta, katsoi ylös. Tyttö takertui porraskaiteeseen ja yritti vääntäytyä ylös, turhaan. Samaan aikaan hän kiroili, manasi miehiä, paha suu noin nuorella ja kauniilla, Rip alistui. Hän otti tytöstä kiinni, tällä kertaa lanteelta, auttoi tämän ryömimään eteenpäin ne muutamat askelmat, jotka erottivat heidät seuraavalta tasanteelta, valonkajastus häiritsi, se tuli ovenraosta, se oli selvää. Rip päästi tytöstä irti, tämä lysähti hajareisin istualleen, ryhtyi kaivamaan taskujaan etsiessään ilmeisesti avaimia, jotka olivat Ripin kädessä, tämä pyöritteli niitä kädessään, helisytteli, se oli merkki, täällä ne ovat, pitäisikö sentään sanoa jotakin, tai näyttää, tai heittää avaimet tytön eteen, niin Rip päätti tehdä. Mutta mitä jos heittää ohi ja ne kimpoilevat sinne tänne ja kenties lentävät porraskaiteen alta ja heittelehtivät rojun lailla vaikkapa aina takaisin pohjakerrokseen saakka. Rip harkitsi. Tyttö kiroili, märät kädet ja hihat sotkeutuivat märän nahkatakin kosteisiin taskuihin, sisätaskut tulivat ulos, samoin nenäliinapaketti, kolikkokukkaro, kajali ja tamponipakkaus, helkutin avaimet. Hänen ei tarvinnut kantaa huolta avaimista. Ovi oli jo auki ja aukeni koko ajan ja vauhdilla osuen tyttöä ohimoon. Ovi lakaisi hänet tasanteen nurkkaan kuin tuulilasinpyyhkijä kuolleen perhosen, suruvaipan kenties, tytön pää heilahti, pää osui naapurin postiluukkua vasten niin että rämähti, pää hervahti tytön rinnalle, tyttö valahti veteläksi, kierähti ympäri, putosi portaille, sen ensimmäiselle askelmalle, ja kiljahti. Jossain alkoi koira haukkua, jossain televisio vaimeni, tyttö huusi kovempaa, hän huusi kivusta. Rip kääntyi kannoillaan. Oviaukkoon oli ilmestynyt pitkä, riukujalkainen haamu, Rip huomasi niittivyön ennen kuin lähti juoksemaan portaita, kaksi askelmaa aina kerrallaan ja kaiteesta tukea pidelleen sadankahdeksankymmenen asteen kiepahdus kummallakin tasanteella, viimeisellä loikalla viisi rappua, eteismatto pehmensi tömähdystä, matto oli myös märkä, kostea kuin koiran turkki, sadepisaroiden ja kuran liottama sieni, ja Rip liukastui, veti lähes spagaatin, kömpi ylös ja heilahti ulos, hänen ruumiinsa läpi kulki tärinä, hänen silmänsä tummenivat sään mukaiseksi, niihin ilmestyi tumma, läpitunkematon kajo, silmät olivat kuin luolan suuaukot, sellaiset joiden perukoilla viimeinen nuotionkajo on sammunut. Hän kääntyi oikealle, epäröi, kääntyi vasemmalle, joko hän ei enää tiennyt missä oli tai ei osannut enää päättää, hän näki oikealla, yläpuolellaan vihreänä räpsivät hailakat kirjaimet, joista tuli mieleen viinakaupan valot jossain maaseudulla, ja otti vaistomaisesti askeleen siihen suuntaan, hän näki myös oven joka ei ollut lukossa. Ei auki, mutta ei myöskään lukossa, sen näki siitä että ovenrako oli näkyvillä, joskus aistit ovat terävämpiä kuin mies itse. Tytön huuto jatkui kolme kerrosta ylempänä. Äänessä oli sekaisin kipua ja raivoa ja tyttö. Muuta Rip ei kuullut, ei askeleita, ei miehen huutoa naisen huudon päälle, toisaalta hän ei myöskään kuullut ulko-oven loksahtavan kiinni, se oli huono merkki, kuulokuvan puuttuminen. Rip kääntyi puolittain, ei edes niin paljon, vain vähäsen, ei uskaltanut katsoa, hän vain terästi kuuloaan, käänsi päätään sen verran, että tajusi kuulleensa hiljaisuuden oikein, hänen korvansa tavoitti nahkahousujen natinan, hän kuuli sen tytön huudon ja sateen ropinan läpi ja ehti jälleen miettiä miksei kuullut muuta, ei askeleita, ei miehen ääntä, pitäisikö kääntyä, pitäisikö todellakin, mutta kun se sattui, tuntui nivusissa asti, viimein viiden askelman hyppy oli ollut turhan uhkarohkea. Rip työnsi kädet taskuun, otti ne muutamat määrätietoiset askeleet jotka tarvittiin auki mutta suljettuna olevan oven tavoittamiseksi, kiskaisi kädet taskuistaan ja veti kaksin käsin oven auki ja livahti sisään, kuvitteli olevansa turvassa tajutessaan päässeensä ravintolaan, ja jollei ollut edes niin optimistinen, tiesi ainakin olevansa lämpimässä, pehmeästi valaistussa aulassa, jonkun toisen luomassa ja kenties vartioimassa pesässä. Hän ravisteli itseään, pyyhkäisi hiuksiaan, veti henkeä, hän ei ollut muistanut hengittää hetkeen.

Rip ei ehtinyt edes ravistella turkkiaan kuivaksi puhumattakaan siitä että olisi päässyt lähelle henkilökunnan turvaa, kun kaveri seisoi jo hänen vierellään. He tunnistivat toisensa, siksi he eivät lyöneet toisiaan, kumpikaan, he menivät tiskille. Tarjoilija mittaili heitä kumpaakin päästä varpaisiin, toista joka oli litimärkä ja tuntematon, toista joka oli ilmeisen tutumpi mutta pukeutunut hieman väljästi. Heistä saattoi haistaa jonkinlaisen vaaran, hitusen ainakin, epäilyksen siitä. Yksinään molemmat olisivat olleet ilmeisen mitä tahansa, mutta yhdessä he muodostivat kombinaation, josta tuli yhtäkkiä mieleen kaikenlaista ja samalla tavattoman yksinäinen ja suojaton olo. Joissain tapauksissa asiakkaat ovat viisaampia kuin jumalansa. Vaikkei toisella ollut rahaa eikä vaatteita, ja toinen oli märkä kuin pesurätti, oli tällä jälkimmäisellä otsaa lyödä saman tien tiskiin luottokortti. Viimeksi mainittu sai tarjoilijan jättämään kysymykset toiseen kertaan. – Ymmärrän, hän mutisi, ja kuin alleviivaten oikean ymmärtämisen ja luottokortin suoman joustavan ymmärtämisen välistä ristiriitaa, kaikui jostain ilmastointihormien kautta naisen kimakka, tuskainen huuto.

– Hullu ämmä, sanoi kapeavartaloinen, paidaton, nahkahousuinen kaveri.

– Siltä tuntuu, hymähti tarjoilija eikä tässä tilanteessa jaksanut enää ryhtyä pyytelemään anteeksi ravintolan ilmastointikanavissa ilmenevistä käytännön lieveilmiöistä.

Rip ei sanonut mitään, hän vain nyökki samalla tavalla kuin tarjoilija ja katsoi häveten sivuun.

He menivät pöytään ja esittäytyivät muodollisesti. Muodollisesti siksi, että he toki olivat tavanneet toisensa kerran aiemmin, myös silloin heillä oli ollut hetkensä ilman paitaa. Laihaa, lihaksikasta ylävartaloaan esittelevä mies kertoi edelleen olevansa Seppo, mutta kaverit tunnistivat hänet nykyisin mieluummin nimellä Atula. Rip puolestaan kertoi tuntevansa olevansa päihtynyt.

– Ei se mitään, eipä haittaa, sanoi Seppo Atula, ja pahoitteli että oli tällä tavalla juossut perään ja tungetellut seuraan. Joskus sitä vain alkaa kuumottaa.

Rip katsoi vastapäätä istuvaa henkilöä, pohti että sen täytyy olla ihme, jos jokin kuumottaa, tällä kelillä ja vielä paljain varpain. Ne paljaat varpaat siinä olivat naurettavinta, Rip ajatteli, näissä kuvioissa, pääkaupungissa. Ne tulivat suoraan lintutornista, avohakkuilta, mökkirannasta juhannusiltana jätkäseurasta, jossa pidetään nahkahousuja ja ajetaan kainalokarvat muttei sääriä. Kohta ruoska heilahtaa. Seppo veti varpaansa pöydän alle piiloon, hän oli lukenut Ripin ilmeestä jotain, ehkä närkästystä, ja katsoi olevan soveliasta peittää sen, ettei hänellä ollut jalassaan muuta kuin likaiset varpaat. Se oli ollut ihan okei Lontoossa, mutta nyt… Rip ei oikein osannut pukea tuntemuksiaan sanoiksi. Likaiset varpaat olivat melkein härskimmät kuin Sepon paljas ylävartalo, jossa ei tietenkään ollut moitteen sijaa paitsi että oltiin anniskelutiloissa eikä hiekkarannalla. Varpaista miinusta, paidattomuudesta viis. Siinä oli hyvä kontrasti, Rip mietti. Kalpea ruumis, punaiset jalat, nahkahousuissa niittivyö, ei rintakarvoja, kynsissä mustaa, lohkeillutta lakkaa, silmien ympärillä mustaa maalia, hennosti, ranteissa vaaleanpunaisia ja valkoisia muovirenkaita ja yksi leveä niittiranneke.

– Tytöt tykkää tuollaisesta? Rip kysyi vain hieman empien, alkoholi oli poistanut hänen estonsa. Ja sillä välin kun Seppo Atula siemaisi puolenlitran tuopistaan viidenneksen ja haki puolestaan itse sanoja, vastausta johonkin jonka kysymystä hän ei ymmärtänyt, sillä hän ei oikein nykyisessä elämäntilanteessaan pystynyt hahmottamaan mitä tequilajannu ajoi takaa, vaipui Rip puolestaan omiin synkkiin ajatuksiinsa. Ei vaipunut. Hän kuulosteli ilmastointihormien hurinaa, mutta että hänkin, Rip pohti, että kaikkein suloisimmatkin. Seppo vilkaisi hormia kohti ja hymähti. Meillä on satiaisia, hän sanoi sitten kuuluvalla äänellä. Rip viivytteli tuokion jossain egyptiläisten jumalattarien, hän oli Caesar, ja lontoolaisten kunnallisvaltuutettujen välisessä liemessä kunnes palasi maan tasalle, kohotti päänsä ja kelasi takaisin hetkeen, kun Seppo Vetelä nykyinen Atula sanoi: – Meillä on satiaisia, ja kumartui katselemaan Ripiä silmiin, niin että tämän oli vedettävä katseensa eroon ilmastointihormin pölyisenharmaasta ritilästä. Hän tuijotti ihmetyksestä mykkänä Seppoa, siinä ne nyt tuijottavat toisiaan, vaativasti, hämmentyneenä.

– Mistä sinä sen tiedät? kysyy Rip, joka saa vihdoin suunsa auki, ja kysyy juuri näin täydestä sydämestään, ihmetellen, vaikuttaen samalla hieman yksinkertaiselta, ei siinä kohtaa siis mitään uutta auringon alla, mutta jos istuisi sivussa ja kuuntelisi tätä, niin siltä juuri saattaisi sivullisen korviin kuulostaa äskeinen vastaus. Mieshän on aikamoinen idiootti.

Kapakan ovi kolahtaa auki ja sisään marssii taksikuski, raskastekoinen liian kauan penkillä istunut mies, tulee tiskille. – Kahvia? tarjoilija kysyy ikään kuin tavan vuoksi, ja taksikuski murahtaa myöntävästi. Heitä on läsnä nyt kokonaista neljä. Tarjoilija palaa sanomalehden ristisanatehtävän pariin kaadettuaan kahvin, ilmaiseksi, Rip huomaa, taksikuski hamuaa ilmaisjakelulehteä samaan aikaan kun repii sokeripakettia auki. Seppo tuijottaa entistä Lontoon hotellihuonekumppaniaan. Rip antaa katseensa kiertää, antaa sen aina välillä palata hormin pölyiseen suuaukkoon. Seppo hymähtää. Sillä tavalla hän ilmaisee ymmärtäneenä kahdesta sanasta sen, mikä Ripille ei ole auennut vieläkään. – Että näin, hän naurahti kireästi. – Eli meiltä vai keneltä?

Rip yski tuoppiin.

– Että näin, Seppo sanoi uudelleen, ja he sulkeutuivat hetkiseksi, uppoutuivat juomiinsa, ja Sky Televisionista tulevaan Whamin kappaleeseen. Tarjoilija oli vääntänyt katonrajaan nostettua televisiota lujemmalle. Vaientaakseen ilmastointihormiin juuttuneen naisen, Rip ajatteli, tytön joka olisi kipujensa ja haavojensa ja jopa päänsä sekavan tilan tähden kuulunut sairaalaan, olisi ja olisi, mutta eihän tarjoilija tiennyt siitä kylkiluusta mitään, ei sen tarinasta, kylkiluu oli tyttö, miehet aatameita.

– Pienet piirit, minkä sille voi, Seppo heitti mustaa, roikkuvaa tukkaansa kauemmaksi tuopistaan, pisaroita lensi sinne tänne, myös vastapäätä, tuomiolla olevan, tai niin hän sen koki, Ripin kasvoille. Joka ei sanonut sanaakaan. – Ai että voinko selittää tarkemmin? Seppo kumartui katsomaan pöytälevyä pälyilevää Ripiä häijysti. – Totta kai voin, se vie vain hetken, hän henkäisi, otti kulauksen, haki savukkeita, jota hänen ihonalaisessa povitaskussaan ei suinkaan ollut, nojautui taaksepäin ja muunsi äänensävynsä opettajamaiseksi (sillä Rip oli hänen rinnallaan melko yhdentekevä paskaläjä). – Maailma on rusina, käsitätkö? Seppo kysyi haastavasti kuin kennelin nulikkakoiria kouluttava hirvenmetsästäjä. – Jos olet kiinnostunut vain yhdestä asiasta, silloin pystyt kohtaamaan helposti kaikki muutkin jotka ovat kiinnostuneita samasta asiasta. Ja jos nyt puhutaan musiikista, tietyn musiikkityylin alalajista, pienenevät piirit sangolliseen kappalaisia, uskollisia, vihittyjä.

Rip rykäisi, jotain hänenkin oli yritettävä: – Samanlaista ei liene, jos kuuntelee koko elämänsä Beatlesia?

Seppo rypisti otsaansa. Yhdentekevä juntti (joka muuten oli joskus paskonut hänen uusiin buutseihinsa) oli vaihteeksi sotkemassa hänen ajatuskuvioitaan. – Ei taida, en ole ajatellut. Mutta tosiaan… Jos kuuntelee pelkkää Lennonia ja McCartneya, niin silloin voi tosiaan hyvinkin kuvitella että maailma on valtava paikka, laajeneva universumi, käsittämättömän kokoinen kirjasto.

– Aivan…

– Kun todellisuudessa, ryhtyessäsi tutkimaan maailmaa omin jaloin, toteat sen samankokoiseksi kuin lapsuutesi pihan, naapurinpoika hiekkalapiolla lapioimassa kissankakkaista hiekkaa suuhusi.

– Aivan…

– Meillä on satiaisia.

– Otetaanko paukut? Rip ehdotti.

Niin he ottivat keskihintaista bourbonia. Seppo kertoi, hieman lämmettyään, mitä lääkäri oli hänelle viimeksi määrännyt, luetteli reseptin sanasta sanaan, ”nautitaan 1-2 kertaa päivässä”, ja purskahti nauruun, niinhän se on kuin kokaiinilääkepurkin kyljessä, yksi viiva kaksi kertaa päivässä. Rip nauroi, sinä se osaat veistellä entiseen malliin, muistatko ne zoo-jutut, otatteko Zuihin, minä osaan ne vieläkin ulkoa, voi hemmetti se oli hauskaa.

– Se resepti, Seppo keskeytti, – Osaan sen nykyisin ulkoa.

– Kätevää.

– Kätevä muija.

– Ai.

– Ei se siitä yksin johdu. Olen opiskellut myös vapaa-aikanani lääketiedettä, Seppo sanoi omahyväisesti.

– Näytätkin siltä.

– Älä kuule kliseile, Seppo kivahti, – tuollaista osaa kuka vain, ja hän nojasi penkin selkänojaan niin että keuhkonsa rutistuivat. – Niistä opinnoista on tosin jo jonkin aikaa, hän ähkäisi ja etsi savukkeita rintataskustaan, jota hänellä ei edelleenkään ollut, ja sitten nahkahousujensa taskuista, ja jos siellä olisi ollut, ne olisivat olleet littanoita kuin jäätelötikut. Rip tarjosi omiaan.

– Kiitos.

– Ei mitään.

– Kaupunginklinikka on sitten auki seitsemästä puoleenpäivään.

– Jaa mikä?

– Kannattaa mennä heti aamusta. Jos on siellä vasta yhdeltätoista, aika siirtyy melko varmasti seuraavaan päivään, jolloin se tekee sitten kaksi käyntiä. Tasan yhden käynnin liikaa.

– En ole käynyt teillä koskaan, Rip keskeytti. – En edes tiennyt että sinä olisit… Jos olisin, niin, jaa.

– En minäkään ole eilisen teeren poika, Seppo väänsi naamansa kuin maailmankansalainen, – niin että rauhoitu, hän kuittasi tapahtuneen, vilkaisi kattoon ja sitten käsiinsä, päällimmäisen käden sormissa oli isoja sormuksia ja puolillaan käryävä rööki.

– Mitä siellä tapahtuu? Rip päätti peruuttaa puheenaihetta. – Siellä klinikalla, hän lisäsi sovittelevasti, uskaltamatta silti kysyä sitä tärkeintä. Eli missä se hiton klinikka sijaitsi.

– Ne työntävät norsunkullin kokoisen injektioruiskun munaasi ja se on sitten sillä selvä, Seppo nauroi niin, että taksikuski keskeytti hetkiseksi ilmaisjakelulehden lukemisen. – Kävelet sieltä sitten ulos elämäsi paisuvainen lahkeessa.

– Älä viitsi.

– Voihan ne leikata sen irtikin ja laittaa näyteikkunalle pressanrouvan ihasteltavaksi.

Rip huokaisi.

– Ei vaan oikein tosissaan, Sepon savukkeesta karisi tuhkaa hänen paljaalle vatsalleen, hän yritti olla niin kuin ei huomaisikaan, mutta hänen vatsalihaksensa värähtivät ja jäivät värähtelemään, kun hän pyyhki tuhkat sohvalle. – Kun ne nyt kerran asuvat siinä vastapäätä.

– Ketkä niin.

– Valtiomiespariskunta.

– Kuka?

– Joo, ne eivät todellakaan asu koko aikaa Pressanlinnassa, sillä eivät ne asu, tietenkään, kuka sitä kestäisi. Katsella Kauppatorin kalakauppiaita ja elää siinä silakkalemussa, kun voi vaihtoehtoisesti katsella komeita uroksia kotisohvalta kaukoputkella ja nähdä niiden hidasta kärsimistä, mätänemistä ja visvaa…

Rip ei ollut pysynyt mukana pariin minuuttiin, mutta se ei häntä estänyt, ei vaan se suorastaan vaati häntä sanomaan: – Kuulostaa taiteelliselta.

– Älä ole hölmö. Oletko lukenut Burroughsia?

– Kouluaikoina.

– Koulu…? En kylläkään tarkoita Tarzania… Seppo katsoi Ripiä hetkisen, punniten, josko kaveri olisi sittenkin kouluaikana jo, puisti sitten päätään kuin karkottaakseen epämiellyttävän ajatuksen, puisti niin että viimeiset ilmastoinnin mukana hormiin haihtumattomat vesipisarat lensivät Ripiä kasvoihin. – Tarkoitin tietenkin Williamia. Kannattaa aloittaa lukemalla sitä, jos kerran aloittaa, ei tarvitse sitten lukea kaikkea muuta tylsää paskaa mitä tarjolla on.

– Siis Burroughsia…?

– Alaston lounas, sillä aloitat.

– Hyvä nimi.

– Eikä pelkästään. Sisältö heittää sinut perseellesi.

– Mistä sinä tiedät niiden asuvan siellä?

Tässä kohtaa Seppo keskittyi tuijottamaan tiukasti, selkä istuintyynyä vasten lujasti painettuna, kourat kiinni reisissään, vastapäistä peluria, joka ilmeisesti oli aikaisemmin ollut aikeissa vehdata hänen naisensa kanssa, ja puhui nyt tyhmiä. Siinä tuijottaessaan hänellä oli aikaa kelailla, ja sen sijaan että hän olisi sanonut, mitä vastapäisestä juntista ajatteli, hän palasi sukupuolitautienklinikan sisäpihaa kiikaroivaan presidenttipariskuntaan yhtä luontevasti kuin hänelle oli esitetty aihetta koskeva kysymyskin.

– Olen ollut tarpeeksi lähellä työharjoittelussa tietääkseni.

– Tietääksesi?

– Tarpeeksi. – Olet ollut niillä hommissa vai?
– Ei kun tippaklinikalla, oletko sinä humalassa? Lopetin opiskelut kylläkin heti työharjoittelun jälkeen, Seppo tunnusti. – Jaa niin, vaihdoin siis tietty tiedekuntaa. Totesin ettei biologia lyö leiville. Ei kyllä bakteeritkaan.

– En tiedä haluanko kuulla enempää.

– Siellä oli niin paljon ryppyisiä kulleja ettei edes painajaisunissa.

– Jeesus sentään, Rip puuskahti. – En taida mennä sinne.

– Kyllä menet! Seppo löi nyrkkinsä pöytään.

Rip ehti vetää korvansa luimuun samaan aikaan kun baaritiskiltä kuului ”tsot, tsot!” Tarjoilija heristeli sormeaan varoittavasti, ja taksikuski oli kääntynyt katsomaan loosissa istuvia nuorukaisia. Miehen oikea käsi hapuili revolverinvetokorkeudella olevaa spraypulloa.

– Mutta jos siellä ajatellaan asiakkaista tuolla tavalla, Rip sihahti, – ryppyisiä kulleja ja niin edelleen, niin en varmaan mene…

– Älä sitten, Seppo ärähti, ja hänen äänessään oli autotallissa moottoripyörää korjaavan isäpapan jyrkkyyttä. – Mutta siinä tapauksessa sinulla ei ole enää mitään asiaa meille.

Aika huono uhkaus. Rip hymyili tuopin jämiin, joiden pohjan läpi näkyi Sepon uhkaavaksi luonnehdittavat peilitalossa vierailleet kasvot, mutta ääneen hän ei sanonut mitään. Outo kaveri tuo Seppo, hän pohti. Jakaa omastaan jos vain paikat on kunnossa, vai miten sen nyt pitäisi sanoa. Aika reilu mutta toisaalta lievästi hyökkäävä. Rip olisi halunnut pitää tuopin kasvoillaan kauemminkin sillä tavalla, Sepon sumeasta kropasta viehättyneenä sekä selventääkseen omia pohdintojaan, mutta epäili sen vaikuttavan omituiselta.

– En minä aio tavata häntä enää, Rip lupasi laskiessaan tuopin pöydälle. – Jollet halua.

– Otetaanko toiset?

– Mikä ettei, Rip huudahti, ja heilutti sormeaan tarjoilijalle. – Samanlaiset!

– Olen niin saakelin kyllästynyt pyykkäämään sen lakanoita koko ajan.

– Joo, ymmärrän, Rip sanoi nopeasti. – Ja viskit myös, eikö totta?

– Teidän alalla sitä ollaan sellaisia ymmärtäjiä, Seppo sanoi, melkein murjottavaan sävyyn, mutta kulmakarvoillaan hän teki samalla tiettäväksi sen, että toinen annos keskihintaista bourbonia on paikallaan.

– Joo, ollaan me, pappeja melkein koko sakki.

Tässä kohtaa ja tästä eteenpäin Seppo Atula ei enää kuunnellut vastapäätä istuvaa toveriaan. Jos näin voi sanoa. He olivat saavuttaneet toisensa ja ymmärsivät toisiaan puolesta sanasta kuuntelematta pätkääkään. Sillä tavalla ja tasolla heidän sanailunsa kulki. Mistä he puhuivat siitä ei tarvitse sen kummempaa historiaa kirjoittaa. Mitä asiaa heillä oli toisilleen mitä ilmankin olisi tullut juttuun. Mitä he olivat? Rip oli Rip ja Seppo oli Atula, joka kertoi kirjoittavansa kirjaa maailmasta ja lopetti avautumisensa heti, kun kuuli ulko-ovea kohti poistuvan taksikuskin ärähtävän: Paskaa, roskaa ja vielä kerran perseestä, ja nauroi ulos mennessään kovaa, sateen piiskaavan rytmin tahdittamaa röhnöttävää naurua, joka laantui vasta dieselmoottorin rumpahdukseen ja sieraimia pistelevään naftan hajuun. Alkaa olla sulkemisaika, tiskin takaa sanottiin. Seppo vaikeni, kokosi itsensä, päätti sitten ettei Rip ollut tajunnut taksikuskin naurun koskevan Seppoa eikä ravintolahenkilökunnan sulkemisehdotuksen koskevan heitä ollenkaan. Hän kävi anelemassa heille vielä yhdet grogit ja toi ne myös itse ystävällisesti pöytään. Rip nousi allekirjoittamaan tarjoilijan valmiiksi mankeloiman laskun. Tilaisuutta nurinaan, hädänalaisen hyväksikäyttöön tai muuhun sellaiseen, mitä luottokortilla ratsastajat tapaavat köyhemmilleen heittää, ei hänelle kuitenkaan suotu, sillä Sepolla oli asiaa. Hän oli menneisyyttä, Seppo kertoi, ja hän tiesi sen, tunnusti, ainoastaan Anita oli nykyaikaa, valokuvamalli postimyyntiluettelon kannessa, tai oli ollut, ja silloin kun oli, oli tienannut tuhansia, silloin vielä, vähän ennen kuin firma oli mennyt muodollisesti konkurssiin, muodollisesti, Seppo painotti ja kähätti lyhyesti sanaleikille. Oikea syy nurinmenoon oli, että omistaja, kansanedustaja, Seppo sipisi sulkeissa, oli saanut T-paitojen painamisesta sellaiset allergiset reaktiot että alta pois, sen kädet olivat kuin korppikotkan kintut, verta ja nahanriekaleita, luu paistoi läpi, mutta siitähän tämä ei voinut valittaa, ei käydä kuin yksityislääkärillä ja käskeä se vaikenemaan, muutenhan miekkonen olisi joutunut myrkyttäjänä linnaan, kaikkien alaistensa myrkyttäjänä. Anita oli ehtinyt tienata tuhansia, Seppo sanoi toistamiseen, ja tuhlannut myös. Pelkkää legendaa oli sen tytön eletty elämä nyt, kaikki ohi, jäljellä ei ole muuta kuin nostalgia, hän huokasi, ja tytön nuoresta elähtäneeksi käyvä linnunvartalo, hän palasi jo toistamiseen lintuteemaan. Kätensä seripainossa pilannutta entistä T-paitakauppiasta kuljetettiin nykyään mustan mersun takapenkillä, hän poseerasi vaihtoehtolehtien ja kaupunkikulttuurilehtien kannessa, hänellä oli valkoiset silkkihansikkaat ja valkoinen takki ja stetson ja helmiäiskirjaillut cowboy-buutsit, hän edusti ekologista vaihtoehtopuoluetta ja näytti tulevan Vegasista, kansa rakasti miestä.

Kaiken lisäksi Rip, jolle ei tullut sanomalehteä ja jolla ei ollut televisiota, kun ei ollut oikein kämppääkään, tunnisti hahmon, hän oli luullut tämän kuuluvan samaan sakkiin Sepon kanssa, edelleen, mikäli nyt oli ylipäänsä asiaa edes sekunnin vertaa minkäänlaisissa yhteyksissä yhtään edes ajatellut. Anita taas, ilmastointihormiin juuttunut tyttö, Anita oli toinen juttu. Anitaa ei niissä jutuissa, joita Rip harvemmin sai luettavakseen tai nähtäväkseen, mainittu koskaan, ei niissä politiikkaa ja karnevaaleja sisältävissä jutuissa, mikä oli ihme juttu, jos oikein ajatteli. Että entistä mallia ei mainita, että tämä oli unohdettu, ettei kutsuttu enää kuviin, oli potkaistu pellolle ja hylätty niin paljon, että jopa Rip saattoi naista, tyttöä, kohti ottaa rohkaistuneen askeleen ja päästä lähes kontaktiin tytön kanssa, koska, ja tämä on tärkeää, ei tiennyt tytön olevan jokin. Tai vielä tärkeämpää  olleen jokin. Sekin tieto olisi riittänyt aiheuttamaan laskevan käyrän Ripin kosiskeluhalukkuudessa. Anita oli vankka has-been  ja iältään alle kaksikymmentäviisi. Hän oli tullut tunnetuksi sinä T-paita mallina joka ei pitänyt pikkuhousuja eikä hän koskaan pääsisi siitä taakasta sen pidemmälle missä hän nyt oli.

Hormissa?

Molemmat miehet vilkaisivat siihen suuntaan, sieltä suunnasta ei kuitenkaan kuulunut mitään, hyvä niin. Oli niin kuin nainen hormissa olisi vaiennut kuullakseen Sepon lausumat lepää rauhassa -jäähyväiset naiselleen.

– Hänen kasvonsa, Seppo sanoi ääntään madaltaen dramaattiselle tasolle. – Ovat loppuun kuluneet.

– Hivenen itsesääliä nyt! Rip puuskahti. – Sitä paitsi eivät minusta ollenkaan ole kuluneet, minä pidän kovasti hänen luistaan.

– Itsemurha on tässä ainoa oikea tie, Seppo sanoi viivasuoralla, monotonisella äänellä, ja pyyhkäisi silmäkulmaansa, jonka tyveen oli ilmestynyt kyynel. Hän yritti peittää tapahtuneen niiskauttamalla nenäänsä, rykäisemällä kurkkuaan ja kiskaisemalla päätään rajusti taaksepäin. Oli esitys uskottava tai ei, silmien alta valunut musta meikki tuhri Sepon poskipään. – Joko hänen tai minun.

– Mikä?

– Itsemurha, Seppo korosti.

Rip pyöritteli silmiään, se oli vaikeaa, alkoholi oli hidastanut hänen silmälihastensa kykyä liikkua, ainoastaan luomilla oli voimaa esiintyä, niilläkin vain lupsahdellen. – Kiitos että kerroit klinikasta ennen kuin te…, hän pidätteli, antoi äänensä silti väristä. – Mikä muuten se osoite oli?

– Jos tämä näin vielä jatkuu, Seppo mumisi ja retkahti kohti pöydänkantta mutta säikähti pystyyn saman tien, kun terävä pöydänkulma viilsi hänen alastonta ylävartaloaan. – Niin jompikumpi meistä tulee tappamaan jonkun ulkopuolisen, se on varmaa, hän sanoi katkeralla äänensävyllä. – Pormestari, saanko taksin!

– Kyllä se siitä, Rip lohdutti, mietti hetken. – Haluatko että saatan sinut ovelle?

  

***

Tuntuu että sade tippuu suoraan syliin. Yliajetut jäseneni eivät tahdo enää nurkumatta jaksaa. Minä lepään tässä, vinoiksi kuluneita portaita tuijottaen. Erehdyin ottamaan kadulla juoksuaskeleita säikähtäessäni vieraita katseita. Siksi kaaduin, siksi vain.

Lepään tässä hetken, kivi-tasanteella. Sitten huudan. Syljensekainen lima vinkuu nielussani. Vaikka minä en välittäisi, tämä ei ole loistavimpia iltoja elämässäni. Vaikka en välittäisi, lyön vetoa, että niiltä kahdelta, löytyy jotain mainitsemisen arvoista minua vastaan. Nyt minä huudan.

Väärien osoitteiden pyörryttämät ihmispolot tyrkyttämässä minulle neuvojaan, neuvoa-antavaa elintään liian vastaanottavaiselle varrelleni. Heidän kolahtelunsa lantioluihini, polvitaipeisiini saavat minut itkemään. Ei koskaan ilosta. Raivo kutittaa kitalakea. Jos nyt huudan, ja minä huudan, herätän kaikki, ja jo siksi minun on saatava ruumis ovesta sisään, on tasaannutettava hengitys, väpättävä sydän. Ensin huudan. Tänään ei ole varaa muuhun. Milloin muulloin minulla on ollut. Varaa muunlaiseen olemiseen. Parempiin miehiin, kauniiseen omakotitaloon, tyylillä kalustettuun. Minun paikkani on rappukäytävässä, jonkun on tämäkin paikka täytettävä. Siirryn vähitellen ovea kohti, sentti kerrallaan, ja huudan, koko ajan. Ei ole muuta ajanvietettä. Pillusta valuu verta. Haparoin eteenpäin yhdellä kädellä, toisella pidän ruumista kasassa, estän sitä valumasta kuiviin, lasken graniitissa olevia mustia kivihippuja, montako niitä vielä täytyy ylittää päästäkseni eteiseen, olen metsässä, laskettelen kanervamättäitä, havunneulaset pistelevät polvissa, tekee kipeää mutta olen metsän kanssa, hymyilen, hymistelen sokean miehen porttikäytävässä soittamaa sävelmää, hän soittaa huulillaan, minä en pysty samaan, suustani valuu limaa, nyt olen kenkien joukossa, saappaitteni, korkkareiden, nilkkureiden ja valmiiksi pakatun matkalaukun. Se on siinä aina, jokaisen miehen muutettua asuntooni pakkaan heidät ulko-ovelle. Olen romahtamaisillani mutta en vielä. Revin matkalaukun vetoketjun auki ja kaivan kauluspaitojen ja keksipakettien seasta pullon. Hieraisen sen taidolla puhallettua pintaa, raapaisen etikettiä, inhoan täydellisyyttä, ja itsesäälin jättäen toiseen kertaan repäisen sinetin, kiskon tulpan, vien pullonsuun syvälle kurkkuuni ja juon. En edes kakistele. Otan toisenkin suullisen, ainoastaan varmistukseksi, ollakseni täysin varma viinan perimmäisestä vastenmielisyydestä. Sekä siitä että olen vielä täällä. Alaovi aukeaa. Kadulta nousevat liikenteen äänet ja märkä ja kylmä, minä taas en saa vedettyä itseäni kokonaan sisälle, en saa omaa oveani kiinni, jalkani on tiellä, olkoot auki, minulla ei ole mitään hävettävää. Lasken pääni matkalaukkuun ja suljen silmäni hetkeksi. Sitten nousen, kohta. Saamattomuuteni johtuu taivaan peittävästä pyöreästä kuusta.

***

Kadulla katsoin oikeaan ja vasempaan, kumpaan suuntaan mennä, two ways to choose. Nivusissa ei tuntunut enää yhtään niin pahalta kuin hetki sitten, kaljan puutetta se vain oli ollut. which way to go, laulaa maestro ja minä lauloin takaisin. Valuin takaisin keskikaupungille. Sade oli muuttunut tihkuksi. Olin Maestrossa noin puolen tunnin konkkaamisen jälkeen. Tilasin viskin ja tuopin, tein sukellusveneen. Tiskin takana tytöt katsoivat inhoten. – Jatkakaa eilistä piikkiä, sanoin jotain sanoakseni ja osoitin pullovitriinissä olevaa lasia, jossa upouuden luottokorttini pinta hohti ujosti sitä peittävän kuittipinon alta. – On vissiin tullut tarjottuakin jollekin, arvelin kumotessani suklarin sisääni. Takaisin normaaliuteen. Olin taas yksin, ja aika selvin päin. – Tai jos kuittaan sen kortin pois, sanoin tytöille, – ja itseni samalla. Kävin ulos, jalat hakivat taas neljään eri suuntaan ja veivät  kotikapakan ovelle, lukossa oli. Airola tuli avaamaan. – Et tule sisään!

En ottanut moista kuuleviin korviini. – Sanoitko sinä todellakin vuosi? Onko Bischoshofen täällä vielä?

– Odotellaan että se saisi tilityksen valmiiksi, Airola huokaisi raskaasti ja avasi ovea sen verran, että pääsin livahtamaan sen paksun käsivarren alta sisälle.

– Menkää te vain kotiin, minä saattelen rouvan kassalippaan lokerolle kuin se olisi omani.

– Et saattele.

– Mutta voisin, jos haluatte.

– Uskalletaanko me? Airola huusi olkapäänsä yli narikkaan. Mika kohautti olkapäitään, ei nostanut katsettaan, katse kiinteästi kolikkorengissä, ei kovin suuri potti, joku kymppi, edes sade ei ollut tuonut takkeja naulakkoon.

– Menkää vain, rohkaisin, – jollei meillä kestä kantti mennä kulman taa kahdestaan, niin me jäädään rahojen kanssa tänne yöksi.

– Jaa… Airola katsoi minua epäilevästi, kuntoani, vilkaisi kelloaan, – kai me sitten voitaisiin mennä…, ja hän tökkäsi tylpän objektinsa, etusormensa värttinäluuhuni ikään kuin muistutukseksi. – G:lle ette sitten puhu tästä, tajuatko?

– Hei pulu! heilahdin keittiönovesta sisään kuin päällikkö. Ritsi oli keittiömestari Kermalan kopissa, setelit ja kolikot tilityskaavakkeiden päällä, ykkösolut laskukoneen kannella, huulipunan värjäämä vaaleanvihreä mallu tuhkakupissa, radiossa Matti tai Teppo Turkki paransi maailmaa. Ritsi mulkaisi minua, kysyi rumalla sanalla kuorrutettuna miksi piip minä olen täällä. En tiedä, ollakseni hunajainen, en oikein itsekään tiedä, ollakseni mikrofoni, en minä mitään oikein, tulin katsomaan miten pärjäät, katsos kun tiedän, ettet ole taitava numeroissa toisin kuin minä, joka osaan tilityksen vaikka naapuribaarissa istumalla, paljonko myitte? Otin rahaniput Ritsin estelyistä välittämättä ja punnitsin nippuja kourassani. – Tuhatkaksisataa ja ehkä kolme kymppiä päälle?

– Melaheppu! Ritsi lakaisi minut sivuun kopin ovelta. – Portsari! Mika! Tänne on unohtunut lude! Ritsi liehui suurin elkein kuin Irina Milan aulaan, huusi lisää portsaria, aina vain lujempaa, antoi edithpiaf -äänensä kaikua salissa ja purki samalla osan vääristä aaltopituuksistaan ja patoumistaan, oletan, hänen äänensä leikkasi lastulevyseinän läpi kuin puukko korvaan. Lopulta hän palasi takaisin nelosoluen kanssa. – Kukaan ei piittaa, sinähän voisit vaikka ryöstää minut.

– Näin vähää ei viitsi, heilutin seteleitä. – Sinua taas ei pysty joutumatta itse maksumieheksi.

– Kusipää!

Väistin hänen läimäytyksensä ainoastaan siksi, että osuessaan se olisi humauttanut minut peräseinään. – Saanko minäkin oluen?

– Mihin sinä sen lutkan jätit? Ritsi ojensi pilsneripullon, haparoin sen otteeseeni, vedin huiviin kerralla ja ähkäisin pienesti kuin ahne mutta pelokas hiiri. – Vähän lämmintä, sanoin moittivasti.

– Mene kuule muualle dokaamaan sitten, Ritsi sähähti.

– Sinä et ole siellä muualla, ja tiedätkös kuule, tilitykset kannattaa tehdä käden käänteessä eikä yötä myöten, tai jollei onnistu ryntäät esiin ja ryttäät paperin ja sullot kissaan, kassaan ja teet rintamerkin, ristinmerkin, ja toivot että pankissa on kiva tyyppi töissä, se hontelo rillipää.

– Se on uskovainen, Ritsi napautti. – Jätkä on ihan päissään. Eikä sen kanssa voi enää lirkutella, ei onnistu enää, minulla on varoitus, joudun koulutukseen, jollei tämä ala taittua. Viimeinen sana katosi oluen pulputukseen. Ritsi rojahti työtuolin kitisevää selkänojaa vasten, niin että Kermala joutuisi hakemaan siihen aamulla uudet säädöt. Minä peräännyin taaksepäin, olin tehnyt sitä jo jonkin aikaa, olin edennyt hidastetusti, käteni oli jo maustekaapissa, otin Tumpin salakätköstä pullon Gambinaa ja tein paukun. – Tuon sinä vielä saat maksaa, Ritsi sanoi.

– Aina on pitänyt. Haluatko että autan? Muuten me ei pääse täältä ikinä.

– Mitä jos hankkisit oman kämpän. Tai ostat.

– Heti huomenna.

– Ei taida herra ehtiä, on niin menevää sorttia.

– Voi kyllä sanoa etten ole koskaan kotona, ja jos ostaisin oman, mitä minä sillä tekisin sitten kun asun etelämerellä lattarineitosten kanssa?

– Muuta veneen alle.

– Kylmää touhua ja siinä kastuu, jos tappi on hukassa.

– Mieti nyt vielä, sitten kun lähdet etelämerille voit ottaa veneen mukaan.

– Kerta kaikkiaan! Mennä sillä, lähden tänään ja olen perillä vähän ennen kuin pasuunat soivat.

– Miksi sinä niistä lattareista unelmoit? Ritsi katsoi minua pistävästi. – Eikö se hutsu pysty tyydyttämän sinua? Hän tuli ulos kopperosta, tuli sivuttain, työtuoli naukaisi kuin keinutuolin alle jäänyt kissa. Hän asetti tuhkakupin, tupakkansa ja pullonsa tiskipöydälle ja pieraisi, viittasi kädellään kopin suuntaan. – Asu on vapaa.

Hymyilin voittajana. – Estradi vapaa, sanoi väsynyt tirehtööri joka luovutti vuoronsa klovnille. No niin katsotaanpa. Otin hänen paikkansa, kopissa leijui sankka itämainen savu, oopiumia ja mentholia. Laskin rahat, tarkistin numerot. – Teiltä puuttuu kaksikymmentäkaksi markkaa.

– Se oli varmaan se kalja, jonka tarjosit sille ämmälle.

– En tarjonnut yhtään mitään.

Olisin voinut lisätä, että sillä tavalla ei saa hyviä naisia, tarjoamalla, mutta en lisännyt, Ritsillä oli niin pistämättömät mielipiteet Anitan kelvottomuudesta ihmisenä ja olentona. – Maksa se pois niin päästään ulos täältä. 

– Ei minulla ole rahaa, Ritsi sanoi.

– Sitten pitää merkitä pari hukkadrinkkiä sinne ja tänne, sano että spillasit. 

– Menee koko lappu uusiksi! hän voihkaisi.

– Sitäkö sinä täällä olet surrut kaksi tuntia? kurkistin kopista ulos. – Airola ja Mika steppaavat narikassa apinarytmiään ja eukko säästää kaavakkeita.

– Painu ladulle.

– Täyttäisitkö lasini, niin teen tämän, lupasin.

– Sitten se on sinun harakanvarpaillasi.

– Mutta sentään oikein, ei tässä tyylipisteitä kerätä.

***

Aamulla kellot soivat! Kuin laulaakseen päättyvän talven ylistystä ne leikkaavat järkkymättä pakkasilmaa auringonsäteet kimallellen taotussa pinnassa. Se meitä lämmitä! Olen yksin ja alamaissa. Pitäisi lähteä ulos ja ryhtyä yksinäisen ihmisen surkuteltaviin toimiin niin kuin jokainen kaltaiseni sielu on ennen minua ryhtynyt. Katu on täynnä meitä! Liehuvaan lainaviittaan kietoutuneena yritän selvitä tästä. Ylitän esteet kuin enkeli, kiipeän eteeni auratun nuoskalumen yli kuin vuorikauris. Puolijuoksua lähimpään ruokakauppaan, ehkä hetkeksi kapakkaan, siellä on iso tuli ja kodikasta. On maanantai, maanantai. Ei levon päivä ja ei-kiitoksen. Minä löysin viimeisen leipäpalani loppuun järsittynä. Minä vastaan sen kirjeisiin, puhun sen puhelut, niiden. Ne hiiret, ilkeät, olemattomat jotka pakottavat minut ulos, kerjäämään kauppiailta, nöyrtymään. Täällä minä menen lainaviitassa. Mitä? Ei mitään. Minua ei pysäytä kukaan. Käärin oluet vatsani päälle kuin odottaisin kuutosia, minä olen janon äiti ja minun mättääni imee nestettä kuin kaktus. Ja kellot, kellot julistavat, leikkaavat nahkani ja luuni, halkoen hampaistani kitalakeen, ja tuo seuraava lumikinos on minulle jo liian suuri.

***

Kohta meidän pitää mennä, pitää mennä, pitää, Gambina on loppu, sinä haet sen huomenna takaisin, minä haen, sinä haet, heti aamulla, tuot sen päivätansseihin, oletko sinä päivätansseissa aamulla? Olen. Oho. Ei se haittaa, nukuin eilen vähän kauemmin, muistaakseni, hyvä. Pitää mennä. Mennään, sinä teet ensin tuon paperin uusiksi niin se on nätillä käsialallasi jota pomo niin rakastaa, minä menen pois sinua häiritsemästä, minne sinä menet? Sinä menet Kermalan koppiin ja minä menen pelaamaan flipperiä, anna hana-avaimet. No en tosiaan anna! Päivätanssit laittaa ne hukaksi, kyllä laittaa. Ei hemmetti laita, kun mummot ei kaljaa juo. Ei todesta juo, otetaan kossua sitten, se on helpompi hoitaa. Ei hemmetti, tuot sitten senkin takaisin. Tuon tuon, tee nyt se tilitys, ja sitä paitsi minua panettaa. Hyi hitto. Me voisimme mennä ylös, siellä on sohva, me voisimme nukkua siellä, pääsisin ajoissa tantsuihin. Älä viitsi. Voisin nukkua tiskin takana käsimela valmiina ojossa. Nyt lentää huuli kuin spitaalisten päivätansseissa. Sinun kanssasi lähti silmä, pulu. Siellä on liiketunnistimet. Missä? Yläkerrassa, minä näin kun ne asennettiin. Mitä ne ovat? Ne ovat, eikö herra tiedäkään kaikkea, punaisia silmiä. Selvä. Ne rupeavat laulamaan poliisiasemalla, jos niiden läpi kulkee. Jaa ne on niitä. Niitä juuri. Tiedätkö että niitä pystyy huijaamaan. Miten muka? Jos liikkuu oikein hitaasti. Älä, mistä tiedät? Anita kertoi… menemmekö kokeilemaan? Ja vitut mennään huoripukki. Minä osaan liikkua hitaasti, pulu, esitän punaisille silmille pantomiimia, me liu’umme huoneen läpi sohvalle kuin laiskiaiset, painaudumme sille ja liikumme kuin maneetit avaruudessa, hitaasti peiton alla ettei valosilmä huomaa lisääntymistämme. Ei me emme tee sitä. Tosikko. Käytännöllinen, mitä jos tulee kusihätä, kuinkas sitten suu pannaan? Älä edes ehdota noin ruokottomia. Haista vittu. With pleasure, mennäänkö. Mikäs siinä, mikä sen mukavampaa onkaan kuin kuunnella kuinka pikku ryppymuna huutaa tuskissaan, ja tiedä se, että minä tiedän sen olevan ainoa kerta kun vekottimesi huutaa. Tsot tsot! Ja minä voin esittää sinulle pantomiimin, paremman kuin sinä, todemman, miten sinä vääntelehdit hitaasti kiiruhtaen vessaan kun alkaa tulla housuun, mutta niin, eihän sinulla ole housuja, sinulla on erektio niin kuin teillä aina on, ja aamutoimiin tullut pirteä toimistoväki on tullut jo töihin, se saattaa pelastaa sinut, hälytys on pois päältä, ja he katsovat sinua silmät levällään, näin, ja johtajan huoneesta, sen uudenhohtavalta valkoiselta nahkasohvalta nousee Michael Monroen pörröinen pää, joka tarttuu liikehdintääsi ja kohta te tanssitte siinä, kaksi mielipuolta, jotka vääntelehtivät vastakkain hitaammin kuin etanat, olemattomia valosilmiä väistellen, kohti vessaa, kunnes pääsette sinne ja kakkaatte bideeseen. Aika rankkaa, onko siellä semmoinen? Ei olekaan. Eli mitä me tehdään? Emme ainakaan mene sohvalle. Anna viinakaapin avaimet ja pidä kiirettä niitten lappujen kanssa.

***

Pelasin yli kaksikymmentä markkaa, kaikki hiluni, ja sitten pelasin baarin tippipurkin tyhjiin, otin kaiken, myös minulle kuulumattomat rahat, vähäinen omantunnon kolke jossain ja se pani miettimään miten uhraisin moraalisesti viisaimmalla tavalla nämä markat, että miten ja millä lailla, jos panostaisi vaihteeksi suureen riskiin ja kääntyisi hedelmäpelin puoleen, sillä tavoin, jos olisi onni myötä, saisi lisää flipperirahaa, voisi saada, minä vain en koskaan voita. Jotkut meidän baarissa voittavat. Että kun osaa vituttaa sellaiset jotka voittavat hedelmäpelillä, jonka olisi pitänyt olla ainoastaan sillä tavalla säädetty, että se tuottaa voittoa vain ja ainoastaan Kansanterveydelle. Siksi en pelaa hedelmäpeliä, koska en voita koskaan, siksi en, koska alkoi harmittaa. Siksi pelaan flipperiä, ei käy sättäämään pallo kun se vierii läpi laarin, ei kukaan paitsi minä itse sättään itselleni enkä silloinkaan paljon. Parempaa flipperi on kuin jos laittaisi rahat rahapeliin eikä voita mitään, koska en koskaan voita mitään, kunhan toivon ja yritän että onneni kääntyisi lopultakin ja siihen toivoon kun minä aina välillä turhaan uskon, se sapettaa niin paljon, että seuraava kuva on siitä kun olen kaatanut hedelmäpelin lattialle ympäri, ylösalaisin, hirvittävä kolina ja räminä, rahaa tuli kilisten ja kolisten, ei niin paljoa kuin olin kuvitellut ja toivonut, mutta tuli, onnistuin myös kääntämään koneen takaisin kyljelleen, olin nostamassa sitä myös takaisin seinää vasten, kun huomasin Ritsin seisovan tilityskaavakkeet kädessään ovella. Hänen silmänsä seisoivat päässä, ja minä se olin joka oli ottanut enemmän. – Auttaisitko nostamaan tämän takaisin? kysyin. Hän haukkoi henkeään kuin kuivalle maalle vieritetty pallokala, ei saanut sanottua yhtään mitään. – Flipperiä varten, minä selitin, – hilut loppuivat, teillä ei tainnut olla kummoinenkaan ilta, toisaalta miten sitä nyt sunnuntaina. – Jumalauta jätkä! Ritsi sai viimein äänensä takaisin. – Hullu, aivan hullu, hullu kuin pullasta tullu, voi saatana! ja sitten hän huitaisi minua päin pläsiä ja sitten hän purskahti itkuun.

***

Me veimme kassalaatikot pankin seinässä olevaan lokeroon, ja jatkoimme siitä ratikalla. Loppumatka käveltiin, Hakaniemessä lipuntarkastajat nousivat kyytiin. Onneksi olin hereillä ja havahduin niitten valheellisiin siviiliasuihin, vaikea uskoa että kaksi kärttyistä ämmää ja yksi työnjohtajalta näyttävä mies seisoisivat keskellä sateista aamua niin tiiviissä ryhmässä, että melkein koskettivat toisiaan, ei edes naimissa olla noin lähekkäin, tuossa iässä, ja heitä olisi silloin kolme kappaletta yhtä aikaa naimisissa. Revin hänet hihasta pihalle, törmäsimme tarkastajia vastaan, ne jäivät huutamaan peräämme. Olin aika poikki ennen kuin pääsimme kämpille. Ennen painumista lämpimään kainalooni hän pyysi herätystä seitsemäksi. Pitää mennä muka Krunikkaan tapaamiseen. Mihin? minä kysyin. Kikkelinkatsojalle, hän tunnusti, melko tarkkaan seitsemältä haluan pystyyn, niin sitten nousee vielä pikkuvelikin entiseen loistoonsa. Tuuppasin hänet lattialle saman tien enkä vasta tunnin ynnäämisen jälkeen. Yöllä alkoi sataa lunta. Ja minä imuroin, kaikki paikat, karvat ja suun.

 ***

Mitähän sitä sitten tekisi. Oli tässä sentään ennen elämä ja unelmia, suuri rakkaus, toivoa paremmasta. Muutakin kuin tämä. Onneksi aurinko paistaa, muuten ei kyllä jaksaisi. Talvella tämä tulee taas olemaan pelkkää painajaista. Olisi parempi lähteä täältä niin kuin kaikki muutkin tekevät, matkustavat ympäriinsä, miksen minä koskaan. Tulisin keväällä takaisin niin kuin kaikki muutkin, terveen värisenä, voimissani, olisi uusi juttua. Enkä olisi vuoden ympäri tällainen harmaa arkki, tuhkakuppi.

Haluan puolustautua, minulla on oikeus. Se johtui siitä linnakundista, joka talvella tyhjensi Yöastian pajatson, sotaveteraanien päivätansseissa, minun sokeitten silmieni alla. Tiirikoi jasson oven auki tuosta vain ja veti kolikot taskuunsa, se taisi käydä sekunnissa, tuskin ehdin nähdä, en ainakaan katsellut. Seuraavaksi katselin kaukaa, puhelimen varresta, johto ranteen ympärille kiristettynä, kohta menee koko käsi kuolioon, kun soitan pomolle että se soittaisi Rahikselle tai poliisille, että täällä on pajatso tyhjä eikä ole mikään kielikuva tällä kertaa. Eturessu ammottaa, ihan kaikki mennyttä, joku kulkee kaupungilla aika painavin taskuin, joku jolla on tatuointeja ja sänki ja kauhtuneet farkkukuteet (vähän niin kuin pomolla 70-luvulla). Niin että tervetuloa katsomaan rikospaikkaa tänne alas, jos vain suinkin pääsette, rohkeasti tulette, puskette tienne Eiran lottien ja sotaveteraanien läpi, ne ovat ympäröineet pajatson, ihmettelevät sitä, ovat kuin avatun ruumiin äärellä, niitä kiinnostaa tuollainen mekaniikka, niitä kiinnostaa nähdä pienoiskoossa putipuhtaaksi varastettu pankki, niille se on ollut vain kauhukuva koko elämän, niiden todellisuus on jossain juoksuhautojen ja Ullanlinnan rajapinnassa, niiden osakkeet on kirjoitettu ruotsiksi ja niiden kaulassa on enemmän metallia kuin minulla tulee mieleen edes haaveilla, edes kiinnittää, mihin minä ne kiinnittäisin, kanikonttoriin. Ne ovat piirittäneet pajatson niin kuin olisivat motittaneet sen, ne eivät anna armoa, minä olen tulilinjassa, motti on tyhjä ja minä olen syypää siihen, että saalistusrahat karkasivat jonkun itähelsinkiläisen hampin mukana, taidan roikkua tässä puhelimessa sen aikaa, että te tai poliisi pääsette paikalle, täällä olutkorien takana on turvallisempaa, toistaiseksi, minulla on seitsemän kertaa kaksikymmentäneljä kappaletta kasapanosta eli perunanuijaa, kyllä minä pärjään hetken vielä yksin, mutta voi olla, että sen jälkeen kun olen satakuusikymmentäkahdeksan lekaa heittänyt, olen pinteessä, en ole juonut, todellakaan, mitä nyt kahvia hermostuksissani. Niin ne kiertävät kuin jalkaväkipataljoona nähdessään yksinäisen räjäytetyn tankin, pankin, kaikki pelissä, tai niin kuin siittiöt munasolua, myönnän, aika kaukaa haettu kun noita katselee, soitellaan.

Ehkä niin, että tästä se johtui, siitä itähelsinkiläisestä ryöväristä, että se jäi mieleeni tykyttämään henkilökohtaisena minua vastaan esitettynä törkeytenä, niin jäi sitten kaihertamaan, että joku tulee minun työpaikalleni kun minä olen vastuussa yksin kaikesta, niin tulee ja vie mummojen rahat ja vaarantaa kansanterveyden, se oli loukkaus. Ei itse teko, vaan se miten kevyen välinpitämättömästi pomo, varavastaava, poliisi ja raha-automaattimies suhtautuivat tapahtumaan, rikokseen, jonka ainoa seniilivapaa silminnäkijä olin minä, jolta tapaus oli täräyttänyt pään sijoiltaan ja kietonut hermoista helvetin sähkökimpun. Jos vain olisin jättänyt silmäni auki oikeaan aikaan, mutta minkäs teet, meidän kaikkien pitää räpytellä joskus. Se tapahtui siinä hetkessä, yhden räpäyksen aikana, ei ehtinyt tehdä mitään, ei nähdä, ei edes sitä että pajatson ovi heilui auki ja mummot ja vaarit parveilivat sen ympärillä kuin maahan pudonnutta lentopommia ihmettelemään tulleet uteliaat lapset, koskeako vai eikö koskea, tässä on kyllä jotain mätää. Kuten sanottua, se tapahtui sekunnissa minun huomaamatta mitään, voinko nyt mennä jatkamaan tiskaamista, helvetisti huulipunalla sotkettuja kahvikuppeja ja ne norsut varastivat taas ainakin puoli pitkoa käsilaukkuihinsa.