PISTOKOE numero 1

Auttaisitko?

Selkä on vihoitellut…

Niinpä niin, muoriseni.

Auli oli ovella vastassa, hymyili jäykästi. 

Oletko tuonut meille mitään ruokaa?

Totta kai. Jälkiruuaksi on vihreitä sitruunoita.

Tarkoitatko lime-hedelmää?

                      Jokin Aulin äänessä nosti karvat pystyyn, jokin joka ennusti tuomiopäivää, jonka tuloon Ripin oli jatkuvasti varautunut. Hän katsoi alaistaan uudemman kerran, tunnisti hymyn. Samalla tavalla hymyili kuin saatuaan suonenvedon, enhän minä tässä mitään, kohta kuolen kumminkin pois. Tai sillä tavalla jäykästi kuin tapasi hymyillä niille kahdeksantoistavuotiaille tytöille, jotka perjantai-iltaisin ryhtyivät purkamaan sydänsurujaan. Auli oli kärsiväilmeinen äidinkorvike. Rip osasi arvostaa sellaista sisäsyntyistä ominaisuutta ihmisessä, melkein aina, ei kovimmassa kiireessä, mutta muuten. Hän jaksoi yhtälailla paneutua kahdeksantoistavuotiaiden tyttöjen sydänsuruihin, tosin ainoastaan sivukorvalla, se oli opettavaista. 

Rip työntyi alaisensa ohi keittiöön, laski foliolla peitetyt jääkylmät chili con carnet käsistään, puhalsi sormiinsa, siirsi maitopurkit chilikönttien päältä tiskipöydälle samoin kuin suolapaketin ja kaksi kookasta keltaista sitruunaa ja viisi pientä vihreää, riittäisivätköhän ne sittenkään, vilkaisi alaistansa uudemman kerran ja varmistui näkemästään, osasi arvata väkinäisen hymyn ja presidentinlinnan vastaanotolle valmistautuneen olemuksen perusteella, sillä kahdeksantoistavuotiaiden sydänsuruja ei ollut sillä hetkellä liiemmälti tarjolla, että luvassa oli ongelmia. Jäykkä hymy, etäinen, ja samalla äidillinen, ikään kuin karjalaismuori olisi huolissaan lapsestaan, yrittäisi valaa tähän voimaa ja empatiaa, ja tietäisi silti että se epähedelmä päätyy koskeen. Ongelmia. Joskus Aulin ongelmat olivat naurettavia. Asiakas halusi Pisang Ambonia eikä Auli kehdannut sanoa, ettei heillä ollut, tamponeja. Joskus Aulin ongelmat oli yhdellä puhelinsoitolla hoidettu, joskus riitti kun antoi rahaa, jotta tämä sai käydä ostamassa jonkin siivoustarvikkeen, esiliinan tai kenties jopa pikkuleipäpaketin liiton sallimalle kahvitauolle, joskus oli oksennus matolla tai oluttynnyri tyhjentynyt. Sama hymy, äidillinen, viileän kärsivä, etäisen ovela, peittää huonosti vahingonilon, kuten kahdeksantoistavuotiaiden tyttöjen kohdalla. Nämä olivat aina liian kiihtyneitä ja ottaneita ja itseään täynnä huomatakseen kuulijansa vastaanoton himertyneen silmälasien linsseihin.  Rip ei ollut ottanut.

Mitä siinä virnuilet?

Samalla kun Auli valmistautui kertomaan miksi oli niin jähmettynyt, hän kiskoi suojakseen etäisyyden suojaviittaa, sukupolvet toisistaan erottavaa, ottaakseen täysillä vastaan sen miten ja millä keinoin Rip tällä kertaa kestäisi kuulemansa.

Täällä on tarkastaja, Auli kujersi keimaillen kuin tanssityttö.

Ripin päässä löi tyhjää.

Joko taas!

Kuin tyhjille seinille puhuisi kun alaisilleen puhuu. Aili oli tiedonannosta suoriuduttuaan liihotellut tiehensä. Rip siirsi salamannopeasti chiliastian oluttynnyreiden päältä jääpalakoneen taakse ja peitteli sen farkkutakillaan. Vasta viime viikollahan se... Pahuksen maitoauto. Mitä se taas... Pullukan aistillinen valkoinen laborantti mikä lie, uusia hämähäkinverkkoja nuuskimassa, uusia pistokokeita ja mäkätysten uusinnat, mikä sen nimi oli, Silvia Mansikkajotain, tai jos sittenkin – jos nainen sittenkin oli vain unohtanut kynän, tahallaan jonkun pipetin päästäkseen uudemman kerran juttusille, vaihtaakseen uudet hajumerkit, aloittaakseen puhtaalta pöydältä. Ikävää että tänään Ripillä on kiire. Mikäli terveystarkastajaa kiinnosti nuoren miehen vartalo, niin menee ensi viikkoon, silloin hän saattaa olla jälleen iskussa, mikäli tälle yölle varatut suunnitelmat toteutuvat, eipä silti, jollei Aulia olisi, voisi hän pikaisesti nostaa kissan pöydälle, ei se olisi kuin minuuttien juttu, auton ovetkin uskalsi ehkä jättää lukitsematta ja juomat pressun alle, se vietävän lumottu ternillä tärkätty meijeri saisi laulaa luojansa kunniaa, kohta. Rip tarkisti maitopurkkien päiväykset ja punnitsi sitruunoita kädessään, toivottavasti ne eivät olleet pilaantuneita, vilkuili ympärilleen, eikö täällä olosuhteisiin nähden olekin kaikki kunnossa. Mitä se täällä taas... Jollei hänen takiaan. Todella, mikä ihme se nyt olisi, mahdollisuus oli pakko ottaa huomioon näin pitkän kuivan kauden lomassa, mutta jos se ei tullut hänen tähtensä vaan kettuilemaan, olisi parasta jättää loput chilit autoon ja pitää kädet ristissä, ettei täti keksi katsoa farkkutakin alle, ja jos keksisi kyseessä ei tulisi enää olemaan pelkkä paljas hetki päiväkahvilla, jos tulisi olemaan muutenkaan. Ehkä terveystarkastaja oli palannut varustettuna paremmalla arsenaalilla, mikroskoopilla ja kaasunaamarilla, ja apujoukkojen kera, Rip kävi katsomassa takaovella näkikö epäilyttävää liikennettä, joukkojenkuljetusautoa tai laboratoriotakeissa kulkevia verikoiria. Viime kerralla, päivälleen viikko sitten, terveystarkastaja oli aloittanut tuhahtelunsa heti ovesta sisään päästyään ja melkein lauennut kylmiöllä, naista oli suorastaan kuvottanut asioiden nykyinen tila, oikein puistattanut niin että menneiltä vuosikymmeniltä oleva mehiläiskeko oli hötkynyt naisen pään päällä, kun tämä oli kuvotuksensa tunteen ääneen lausunut tarkoittamatta kuitenkaan erityistä likaisuutta tai huonoa hygieniaa, jonka voisi kirjata raporttiin. Naista kuvotti kylmiön tyhjyys. Huomattuaan ettei leikkeleille, salaateille ja juureksille tarkoitetussa kaapissa ollut muuta kuin pari koria siideriä, karahvivalkoviiniä ja maitopurkki nainen oli ryhtynyt voivottelemaan katkerasti maailman tilaa ja menoa, nähnyt sen kaiken mädän ja pahuuden tiivistyneenä kylmiön lattialla seisovaan vesitilkkaan, surrut rahan valtaa ja ihmisten välinpitämättömyyttä ja ollut entistä haluttavampi vain toinen korkokenkäjalka oven sisäpuolella venytellen, tiukka takamus heilahdellen lämpimän puolella, vanha kettu, ei astunut sisään, pelkäsi ravintolapäällikön lukitsevan hänet sinne, toivoi sitä salaa, unelmoi ehkä entisestä, kun kylmiöt olivat täynnä eikä ovessa ollut kahvaa kuin ulkopuolella.

Pidättekö te limonadit lämpimässä? nainen oli keksinyt kysyä tyhjän kylmiön tyhjyyttä arvioidessaan, ovella vaappuessaan, puolittain sisällä, puolittain ulkona, vasen kylki sinisenä, oikea lämpimänä.

Ilman muuta.

Eivätkö asiakkaat valita?

Asiakkaat? Ei, mutta tökötti valittaisi, jos se olisi kylmää.

Tökötti? Anteeksi mutta miettikää vähän ketä ja miten puhuttelette.

Tarkoitan että meillä on pyssylimsaa ja tiiviste säilytetään lämpimässä, jottei se hyydy, ja kyllä, siihen laitetaan kylmä erikseen.

Taidatte olla niitä viisastelijoita.

Voi olla ja pirunmoinen kiire on myös.

Tietenkin Rip olisi halutessaan voinut olla astetta nöyrempi, pahoitella keittiössä vallitsevaa sekamelskaa ja tervehtiä terveystarkastaja Mansikkajonkun keralla sekä ilolla että surulla vanhoja hyviä aikoja. Niitä ei vain hänen muistaakseen ollut liiemmälti ollut, hänen nuoruudessaan, joten ehkä tämän takia sekä sen tähden, että vaalea nainen valkoisessa takissa ja kumihansikkaissa oli niin tavattoman nuivalla ja väärällä tavalla nostalgisella tuulella, ja toisaalta myös siksi, että Ripille keittiö oli olemassa vain paperilla, ulkonäön puolesta siitä oli toki kaikenlaisia jäänteitä jäljellä mutta käytännössä keittiö oli varasto, ei Rip jaksanut alkaa teititellä vanhempaa naista.

Täällä oli joskus niin toisenlaista.

Vanhempi nainen kumihansikkaissa sanoi äänessä juuri se väärä värinä.

Kuinka kauan siitä on, kun olette käynyt meillä viimeksi?

Ripin oli pakko kysyä, sillä hänen tietääkseen kapakka oli ollut samassa tilassa jo vuosia. Nainen ei ollut vastannut, mikä oli epäilyttävää, tuollainen vaikeneminen, se toi väistämättä mieleen erinäisiä mahdollisuuksia, niin kuin että joku vehkeili häntä vastaan, vainosi häntä, ehkä joku kapakasta liian juopuneena poistettu valkokaulusmeklari tai joku kateellinen entinen työtoveri oli usuttanut terveystarkastajan tänne. Nainen ei ollut vastannut suoraan kysymykseen vaan oli kaivanut koeputken esiin ottaakseen näytteen kylmiössä värjöttelevästä maitopurkista, kumartunut kurkottelemaan purkkia pylly kylmiön ulkopuolella, varonut edelleen menemästä kokonaan sisälle ja tuhlannut kaikkien asianosaisten aikaa nyrpistelemällä sikkaranenäänsä lattialla olevalle vesilätäkölle ja kylmiön katossa hurisevan kompressorin ritilöiden välistä riippuvalle epämääräisenväriselle mönjälle, joka saattoi koostua nestemäisestä pölystä ja hyönteisen jäänteistä. Terveystarkastaja oli ylettynyt koukkimaan maitopurkin haltuunsa, tarkistanut parasta ennen -päivämäärän, osoittanut sitä voitonriemuisena, tästä purkista ei muuten tarvitse erikseen lähteä tekemään homeviljelmää. Rip oli ensin aikonut tarjota naiselle kupillisen tunteita tasaannuttavaa kahvia ja sen lisäksi aivan kelpoa maitoa, mikäli terveystarkastaja käytti, kun tämä lemmenkutsu ei ollut tehonnut, hän oli viitannut naisen mukaansa, ulos, kadulle, kävelyttänyt tämän Kukkuraan, vakuuttanut niin naiselle kuin kassan takana kaupan omaisuudeksi luokiteltavaa naistenlehteä selaavalle teiniprinsessalle, että hänellä on edelleenkin hallussaan kuitti, joka todistaa vanhan maidon kanssa toimivien rikollisten löytyvän täältä eikä hänen kylmiöstään, siis tiivistettynä, maito oli ollut halpaa jo ostettaessa ja sen sai siksi halvemmalla, ja Rip oli langennut, säästäväinen mies kun oli, ja jos kerran kauppa sai myydä vanhentunutta tavaraa ulos, miksi hän ei saisi, kun kyseessä on sentään ainoastaan kahvimaito, jolloin maidon paksuutta tervehditään tavallisesti pelkästään hyvällä kunhan ei piimäksi mene. Terveystarkastaja oli moittinut purkkaa jauhavaa kassatyttöä perin ylimalkaisesti, ei uhannut sulkea liikettä tai läpsäissyt tyttöä, mikä olisi ollut kohtuullista, kaupat eivät nähkääs kuuluneet hänen toimipiiriinsä, mutta sana kiirisi eteenpäin, luonnollisesti asiaan puututtaisiin, myöhemmin. Tuon kuultuaan Rip tuli entistä vakuuttuneemmaksi, että terveystarkastaja oli lähetetty nimenomaan häntä vastaan rikkomaan. 

He olivat palanneet lyhyttä hanhenmarssia takaisin ravintolan keittiöön. Terveystarkastaja oli jatkanut siitä mihin oli jäänyt, oli mitannut pakastearkun lämpötilan ja moittinut sen sisässä olevan jään ja lumen paksuutta, oli koputellut saviastioissa olevia papujauhelihapöperöitä, tentannut mistä ne tulivat, sillä sokeakin näki, etteivät umpijäiset ruoka-annokset olleet tämän keittiön irvikuvan tuotteita, ja miten ne oli tuotu, se häntä erityisesti kiinnosti, täsmällisesti kerrottuna, ja Rip oli kertonut, aivan niin kuin totuus satuttaisi, että liekkihotellin gourmet-keittiöstä ne hänelle tuotiin pakasteautolla, samalla kun nainen oli kurkistellut jääpalakoneeseen ja kehottanut nuorta miestä katsomaan myös, ja niin he olivat katsella pyllistelleet aivan kuin totuus löytyisi jääpalakoneesta, Rip kiskoen sisäänsä naisen mietoa, tummelimaista hygieniahajua ja yrittäen olla hamuamatta poskiaan kutittavia maitoautonvaaleita hiuskiehkuroita suuhunsa.

Liikaa vettä pohjalla.

Niin, ne tahtovat vähän sulaa ajan kanssa…

Se on tukossa, tilaa korjaaja.

Maitoauto oli oikaissut selkänsä ja pyyhkäissyt häntä turpaan hinkeillään, siirtynyt tiskialtaalle, pyöräyttänyt kumihansikkaan suojaamaa sormeaaan viemäriaukossa ja sipaissut homeisen sormenpään koeputken reunaan ja sulkenut putken korkilla.

Mitäpä sitä näissä oloissa voi muuta odottaakaan…

Kaikenlaista muutakin joutavaa mutisten terveystarkastaja oli tarkistanut tiskikoneen lämpömittarin, nap, nap, naputellut sitä vaaleanpunaisella etusormen kynnellä, kumihansikkaan hän oli heittänyt täyden roskakorin päälle, ja tietenkin siitä roskakoristakin oli löytynyt sanottavaa, oli avannut tiskikoneen kannen, nähnyt harmaana seisovan veden koneen pohjalla, tarkistanut koneeseen liitetyt pesuaine- ja huuhteluainekanisterit, pyyhkinyt kätensä huolella talouspaperiin, nyrpistänyt sikkaranenää, joka oli kuin luotu siihen tarkoitukseen ja keräämään sadevettä.

Ennen oli toisin…

Silloin pestiin käsin vai?

Niin, ja huolella.

Rip ei ehtinyt vastata, kun Auli törmäsi sisään heiluriovista. Tällä oli pyyheliinalla peitetty tuhkakuppiröykkiö sylissään, ja yhtä häveliäästi, kun Auli yritti peittää sen mikä ei jäänyt keneltäkään huomaamatta, hän yritti kääntyä tuhkisten kanssa tiskialtaalle kunnes rämäytti ne käsistään alas niin, että tuhkapilvi nousi jo ennestään harmaan pyyheliinan läpi.

Kuuluuko tuo heidän tehtäviinsä?

Terveystarkastaja tarkoitti heillä tarjoilijoita.

Siivooja taitaa olla myöhässä...

Eihän meillä maanantaisin siivoojaa käy, tuhkakuppien tyhjentämisestä kolistelun taidetta tekevä Auli oli huudahtanut. Maanantaisin ja tiistaisin minä siivoan, niin ovat johtajat laskeneet että on parasta, sanovat ettei alkuviikosta tule sotkua.

Ei se päivän perään katso, terveystarkastaja puisteli mehiläiskekoaan tuskaisena.

Sitä minäkin! Aulin hymy oli säteilevä, hänen silmälasien takana silmät ovelina viiruina, Aulin kasvojen ala- ja yläosa puhuivat varsin usein eri kieltä.

Toisaalta tuhkakupit eivät kuulu minun tarkastuskertomukseeni, en silti voi olla tuntematta inhoa...

Oi niitä aikoja, kun sai tehdä vain sitä mikä oli omaa alaa, Auli huokaisi kuin itkijänainen, ja vaihtoi terveystarkastajan kanssa lämpimän kosteat katseet.

  Oi niitä aikoja? Rip toisti. Sitä kärpästen ja ihran aikaa, mitä? Sen jälkeen on kieltämättä kaikki mennytkin päin helvettiä.

Silloin oli sentään ammattiylpeyttä...

Tämän sanottuaan terveystarkastaja oli tunkeutunut baariin, heittänyt tuomitsevan katseen niin pesusta harmaantuneisiin muovituoppeihin kuin pesemättömiin viinamittoihin, puistellut tukkalaitettaan puistatuksen tunteita näin huonosti esittäen nostettuaan rypsiöljypullon sieraintensa tasalle ja pääsi lopulta huutamaan kauhusta avatessaan rasvaisen paukkumaissikattilan kannen. 

Tämä pitää pestä!

Sitä mitään pestä.

Siis mitä? Tämähän on kuin Pandoran laatikko!

Siis millä sen pesee, se mitään irti lähde.

                      Ottakaa yhteyttä valmistajaan!

Rip oli luvannut tehdä sen, ei vain ollut mitään tietoa kuka laitteen oli toimittanut tai mistä se oli tullut, se oli ollut täällä ennen hänen aikaansa, kuului kalustoon samalla tavalla kuin jukeboksi tai flipperit.

Muistan vielä kun täällä oli valkoiset pöytäliinat ja tarjoilijat annostelivat kalakeittoa kulhoista…

Rip oli repinyt niskavillojaan tietämättä mistä popparikattilan kantta kiinni ja auki vinguttava nainen puhui, oli kysymässä oliko tässä vielä muuta, olisi niin paljon tehtävää, kiire painaa päälle.

Minäkin muistan!

Aulin terävä ääni juoksevan veden ja rämisevien peltituhkisten päällä kuin luistimenterä.

Meillä tarjoilijattarilla oli liinat käsivarrella ja lautaset olivat porsliinia ja miehillä puku päällä!

Luistimenterä sulki vesihanan kuuluakseen paremmin.

Antakaas olla!

Rip oli korottanut ääntään säilyttääkseen edes jonkinlaisen auktoriteetin tilanteessa, jossa naispuoliset muinaisjäänteet yrittivät ottaa vallan. Hän keräsi viinamitat ja lainehtivat olutritilät ja ryntäsi keittiöön, kävi viskaamassa rojut Aulin ja tuhkakuppien seuraksi tiskialtaaseen.

Olisit sinäkin hiljaa...

Ennen oli sentään ammattiylpeyttä.

Terveystarkastaja oli seurannut perässä ja toisti itseään.

Ihan varmaan! Rip oli suuttunut. Ennen aikaan sika riippui vartaassa kellarissa ja Auli vuoli siitä siivut heti tuoreelta, näytäpä sitä etusormeasi, muoriseni!

Eipäs liioitella, nuori mies.

Myös Auli oli vaikuttanut loukkaantuneelta, hänellä todellakin oli pala pois sormesta, mutta se ei ole sellainen yksityiskohta, josta päällikön olisi ollut soveliasta huomauttaa. Anteeksi Rip ei ollut pyytänyt, tuskin pyytäisi, ei kuulunut repertuaariin.

Mutta tämä siis oli tapahtunut viime viikolla.

...

Creative Consultants

”Miksi ja minkälaisella motivaatiolla pyrit ravintolapäällikön toimeen?”

Tällaisia ne häneltä kysyivät, Creative Consultants, eikä Rip osannut suoralta kädeltä vastata, sillä ei hän ollut miettinyt motivaatioasioita koskaan, ei hän ollut  paikkaa hakenut, häntä kysyttiin, ja syy miksi juuri häntä kysyttiin, oli hämärän peitossa, ja syy miksi hän suostui ei taas ollut luonteeltaan sellainen, jonka voi kertoa jakkupukuisille konsulttitantoille, jotka eivät maailmasta tiedä muuta kuin kaavakkeensa. Sitä paitsi kutsu konsulttitoimiston järjestämään persoonallisuustestiin oli tullut täytenä yllätyksenä. Rip ei voinut tajuta, että jos joku kysyy häntä töihin, oli kyseessä miten vastuullinen vakanssi tahansa, hänet voidaan määrätä joidenkin, anteeksi vain, melko epäpätevän tuntuisten naisten armoille. Tai jos näillä olisi edes pilkettä silmäkulmassa ja seksihepeneitä ja oikeasti kinkkisiä tehtäviä mutta kun oli pelkästään lapsuudenaikaisiin henkilökohtaisuuksiin käyviä kyselykaavakkeita ja jmainitut jakut. Rip toki tiesi miksi suostui ravintolapäälliköksi. Häntä siis kysyttiin, hän ei hakenut. Häntä kysyttiin, piste, ja hän suostui, koska on reilu kaveri. Liekkihotellin talonmies kysyi, reilu kaveri tiemmä tämäkin, hihasta vetämällä, nurkkaan viemällä, korvaan supattamalla kysyi kuin tanssiin hakisi, sellainen hivelee maalaispojan itsetuntoa, pakko hivellä. Sitten oli se toinen syy miksi hän oli hakemassa, suostumassa, ravintolapäälliköksi, ja tämä syy taas ei konsulteille kuulunut ollenkaan. Perimmäinen syy, nopeuttava ja kannustava motivaation lähde mietittäessä, oliko viisasta siirtyä suositusta tanssisalista pieneen kapakkaan, oli ettei hän nähnyt tulevaisuutta nykyisessä työpaikassaan. Yöastia oli keikahtamassa nurin. Sen maine oli mennyttä, pilattu ja liattu, sen tiesi jokainen joka osasi kuunnella kaupungin juoruja herkällä korvalla. Rip niin välitä kuunnella juoruja, hän vain alkoi aavistella pahaa pelkästään vilkaistessaan tyhjältä näyttävää työvuorolistaa, korreloidessaan sitä tanssisalin esiintyjälistaan, verratessaan näitä tietoja maksavien asiakkaiden vähenemiseen ja erityisesti huomatessaan niiden, joilla oli vapaa pääsy vaihtaneen paikkaa, siirtyneen muualle, äänestäneen jaloillaan. Ne, joilta oli evätty oikeus vip-korttiin olivat olleet entisen, potkut saaneen promoottorin, lempilapsia. Uusi pomo, toimitusjohtajaksi kutsuttu, head hunterien golfkentältä löytämä ruutusukka oli suave ja sliipattu eikä tiennyt musiikista muuta kuin nuotit. Sitten olivat vielä muutakin, sellaista kaikkea mitä Rip ei ymmärtänyt. Ei tarvinnut, kun tulee liekkihotellin talonmies, joka on myös tiskijukka ja joka on kyllästynyt soittamaan Yöastian tyhjälle salille, vetää Ripin sivuun flipperin ääreltä ja haluaa jututtaa.

Olenko minä sopiva tyyppi? Rip kysyi itseltään. Täytyy hänessä jotain sopivaa olla, kun kerran niin kysytään, joten hän suostui kokeilemaan millaista uudessa paikassa oli, piti sen salassa muilta, ei mennytkään baariin tai elokuviin, meni vieraalle töihin, ei vaikuttanut hassummalta, palkkaus tosin, siitähän voi aina keskustella, se oli kuukausipalkka, hän oli tähän saakka nauttinut prosenttipalkkaa, siinä sai tuloa jokaiselta myydyltä juomalta, se oli yksinkertaista. Mutta hiljalleen uppoava jatsilaiva ei myynnillä enää koreillut, jatsarit lipittävät kaksi tuntia samaa viinilasillista, Yöastian tarjoilijoiden tulonmuodostus oli riippuvaista dokaajista, ennen niitä oli riittänyt. Kymmenentuhatta markkaa kuussa häntä haastatellut ravintolatoimenjohtaja suostui maksamaan. Se on aivan kelpo palkka, näin aluksi, enää oli läpäistävä konsulttifirman persoonallisuustesti, josta ravintolayhtiön liiketoiminnanjohtaja ei ollut muodollisessa työhaastattelussa maininnut kuin sivulauseessa, ja jos Rip olikin kuullut mitä sanottiin, hän oli kuvitellut liiketoiminnanjohtajan suorittavan sen kahden kesken jonkun hotellin loosissa ylikalliin illallisen äärellä. Persoonallisuustestiä eivät olisi vaatineet hänen tulevat asiakkaansa, ne viimeisenä, eivät tiskijukan taustalla häärineet liekkihotellin perustajat olleet kiinnostuneet ravintolapäällikön pään sisällöstä, kukapa siitä koskaan olisi kiinnostunut, ajat nyt vain olivat tällaiset, sen myös ravintolatoimenjohtaja myönsi, että hänen ravintolaketjullaan on pokkaa heittää rahaa ulos ikkunasta, ei hän tarkoita uuden kokelaan palkkausta, palkkatoive sinänsä oli kohtuullinen, vaan että maksetaan mustetahratesteistä, sitä ei edes ravintolatoimenjohtaja itse ymmärrä. 

”Miksi olet tarjoilija etkä esimerkiksi kokki?”

Eivät ne tällaista kysyneet, eivät tietenkään, sehän olisi ollut järkevä kysymys, määrittänyt sen näkeekö henkilö itsensä mieluummin tuotannon alkupäässä tekijänä vai loppupäässä jakelijana tai jotain, ja jos valitsee tarjoilemisen eikä jotain, näkeekö siinä silloin työn helppouden määrittävänä tekijänä suhteessa keittiöhenkilökunnan työn vaativuuteen, vai onko henkilö luonteeltaan jo niin palvelualtis ja sosiaalinen, että haluaa tulla ulos kylmäkaapista ja asettaa itsensä tarjolle. Tällaisia Rip oli syvällä itsessään pohdiskellut ja oli olettanut, että tämänsuuntaisia kiperiä vaihtoehtoja hänelle esitettäisiin myös testissä, mitä vielä. Sen sijaan leveäolkaisten mahdottomaperäisten konsulttien rintojen välistä löytyi kortteja, jotka olivat kaikille muille kuin Ripille valtavan yllätyksellisiä. Tämän kuuli jollei huokauksista ja ähkäyksistä niin hikikarpaloiden tipahteluista deodorantin muodostaman usvaputken läpi lattialle. Rip oli toista maata, ei hikikarpaloita ollenkaan, hän kertoi ratkoneensa samat Rorschachit pariin otteeseen ennemmin, eikö sen puolesta puhu jo sekin, että hän osaa tuon vaikeanimisen lausua aivan vaivattomasti. Niin, armeijassa hän niitä ratkoi, ja tämän tunnustaessaan käveli saman tien heikoille jäille, sitten itsesuojeluvaisto varoitti, ja hän löi mahalleen, kieri ja kierteli, jää ritisi ja rätisi kuin sähkökeskuksessa, hän nosti päänsä ja aukaisi harmaanvihreät silmänsä ja katsoi konsulttitanttoja niin syvälle silmiin, että näki yhdestä puusta veistetyn häpyluun, vasta sitten oletti päässeensä turvallisesti takaisin kovalle maalle, kun tätimäiset jakkutytöt räpäyttivät vaaleansinisellä lakaistut silmänsä ja laskivat vuorostaan katseensa. ”Niitä tehdään siellä harjoitusmielessä, mahdollisia sotavankeja silmälläpitäen”, Rip selitti ja toivoi, etteivät testaajat tienneet armeijasta mitään, ja osui ehkä oikeaan, ainakin välttyi lisäkysymyksiltä, eikä mennyt jatkamaan valhetta pidemmälle, sitä varoi, viisaasti, sillä silloin helposti sotkeutuu omiin sanoihinsa. Siitä eteenpäin Rip päätti pitää ääntä pienemmällä ja olla kehuskelematta Rorschachin kustannuksella, mikä tuuri että pysäytti höperöimisensä siihen paikkaan, muussa tapauksessa tämä kertomus olisi turha ja meillä toinen ravintolapäällikkö, tai tämä kertomus olisi toinen ja tapahtuisi toisaalla eikä minua olisi syntynytkään. 

Luovat Konsultantat olivat katsoneet Ripiä kavahtaen ja sävähtäen, kun tämä oli iloissaan kertonut, jopa rehvastellut, löperöhuuli, tehneensä tässä vaikeassa tilanteessa eteen annetut testit aiemmin, ja vielä kahteen kertaan, käsittämätöntä. Creative Consultants ei tuntenut varasuunnitelmaa maalaisklovnien varalle, heillä ei ollut salkussaan vaihtoehtoisia testejä, ei rautalankaa, puisia pylpyröitä pujotettavaksi, ei palikkalaatikkoa, marmorikuulia, ei oikein mitään. Oli vain kaksi kahdella samankaltaisella junankuuluttajaäänellä varustettua neuvotonta naista, jotka kehottivat sulkemaan silmät ja kuvittelemaan, että tämä nimenomainen testi oli ainoa lajissan, ja ensimmäinen kerta, ja jollei kuvitteleminen onnistu, sillä kuka haluaa kuvitella ensimmäistä kertaa uusiksi, kun on vielä niin, että hereillä ollessa Rip laittaa silmänsä kiinni ainoastaan rakastellessa sekä lyödessään vasaralla sormeen, ja kumpiakin on viime aikoina sattunut harvemmin kuin salamaniskuja kellotapuliin, niin Rip ei aio kuvitella mitään, sillä sellaista ominaisuutta hänen nähdäkseen ei ravintolapäälliköltä vaadita. Siinä tapauksessa testi pitänee tehdä sitten samalla tavalla kuin sillä ensimmäisellä kerralla. Joka oli? Armeijassa, semmoinen perusjuttu.

 

”Mitä näet tässä kuvassa?” Se mikään oikea kuva ollut mutta haitanneeko tuo. Toisella tapaa vastaaminen oli Ripille helppoa. Hän virnisteli vasemmalla ja oikealla, edessä ja takana istuville muille testattaville, tuleville keittiöpäälliköille tai hovimestareille tai pomminpurkajille, jotka puolestaan vilkuilivat vaivihkaa Ripin suuntaan, naiset ilmeisen kiinnostuneina hänen komeudestaan, miehet miettien missä hän oli palvellut, ilmavoimissa vai salaisessa palvelussa, ei heille vaan mitään testejä armeijassa tehty. Niille toisille, niille kaikille muille kuin Rip, se ja senpäiväinen tässä ja nyt testi oli vakava paikka, sen näki Pukevan olkatoppauksista. Rip huomasi mielikuvituksensa lähtevän laukkaamaan, avasi silmänsä suojellakseen itseään, hymyili testaajattarille, raapi niskaansa, hypisteli korvakoruaan, nyppi lakkaa hiustupsusta jonka kampaaja oli hänelle muotoillut, ja vastasi persoonaallisuustestin kysymyksiin satakahdeksankymmentä astetta vasempaan kuin järki käski. Tällä metodilla hän hoitaisi homman kotipesään tyylistä välittämättä. Rip tiesi miettimättä mitä vastata, siksi oli varaa virnistellä ja hoitaa, kellon tikuttaessa, ulkonäköään, hän puhdisti kynnenaluset. Hän tiesi miten huippukonsulteiksi edenneet neidit halusivat erottaa eriöihin ne, joiden pää oli vinksallaan, sellaiset kuin tuon Ripin edessä oikealla olevan naisen, joka oli sortunut piirtämään epärealistista omakuvaansa, kun olisi pitänyt tyytyä virnistelevään tikku-ukkoon. Edessä oleva nainen piirsi itsestään turhan toiveikasta teinikuvaa, suurta tukkaa, enkelikiharoita, korut paikallaan ja terhakkaat rintojen nypykät, ei noin, sinä föönätty pehko, ei noin, ei noin, Rip puisteli päätään. Ei niille anneta mitään syvämietteistä alitajunnasta purskahtelevaa, ei mitään mihin takertua, johon hajota, uppoutua, josta lisääntyä, ei mitään sellaista kuin siinä julisteessa, jonka kaikki opiskelijat ovat liimanneet solukämppänsä seinälle, siinä missä partaisen miehen päästä tulee naisen vartalo ja tuhero on herran viikset. Tuollaiseen piirrokseen ne olisivat tyytyväisiä, mikäli haluaisivat saada jotain erikoista kirjoitettavaa testin tehneelle tilaajalle, mutta mihinkään näin köyhään ei Rip lankea, hän piirtää itsestään tikku-ukon, sitä hän on. Osio, jossa kahdeksaan ruutuun oli tehty algebraattisia sommitelmia, joista jatkaa mielensä mukaan ja jossa oli tarkoitus testata inspiraatiota silloin kun on tarjolla vain viivoja, kaaria tai pisteitä – se oli nimeltään Warteggin-testi kuuluisan Warteggin mukaan – ei pitänyt suhtautua niin kuin edessä oikealla pulpetin päällä makaava ylitupeerattu aulavastaava, joka myös tämän päivän jälkeen jatkaisi vanhassa toimessaan. Sillä jos kuvaan, jos sitä kuvaksi voi edes kutsua, jos ruutuun on piirretty alkutekijäksi ja houkuttimeksi pelkkä piste, ryhtyy rakentamaan omakuvaa naisesta, on niin maan korvessa ettei vesirajaa ollenkaan. Ei jumalakaan aloittanut niin pienestä pisteestä, ei ryhtynyt valtoimenaan kehimään hattaraa ylleen niin kuin aulavastaava, jonka urakehitys toppaa ei niinkään piirustustaitoon kuin mielikuvituksen puutteeseen ja sen kuvaksi tuontiin. Sotilassairaalassa Rip oli piirtänyt pisteen ympärille sian, piste oli töpseliturvan toinen sierainaukko. Tässä ja nyt, kolme vuotta myöhemmin, Rip piteli kiinni kynästään kevyellä kädellä ja piirsi pisteen ympärille laatikon, hahmotteli siitä vahvistinlaitteen, pyöritteli pallukoita pisteen viereen, mietti pitäisikö selvennykseksi kirjoittaa mikä laite on kyseessä ja mitä ovat pallukat, volume ja säätönappuloita, ja piste on se minne työnnetään kitaran piuha, se on sisäänmeno, on siinä aika tavalla siltikin freudilaisuutta, jos niin tahtoo, plugi niin kuin uroskappale ja sisäänmenoaukko, turha sitä ruveta kuvailemaan, mutta kun piuhan lykkää sinne ja vääntää nappulaa lähtee vehkeestä, tajusitko. Pyöritteli vain silmiään. Rip oli piirtänyt pisteen ympärille vahvistimen. koska muisti Itäkeskuksen pitserioihin erikoistuneen ravintolatoimenjohtajan kehaisseen, että oli nuoruudessaan soittanut lättähattuorkesterissa, ja Rip, piirtämällä vahvistimen jonka todisti vahvistimeksi kirjoittamalla laatikon sisään VOX, yritti näin vedota ravintolatoimenjohtajan mieltymyksiin ja osin myös todistaa oman kiinnostuksensa musiikkia kohtaan, että hän on kokolailla sähköä itsekin ja virtaa, ja ääni lähtee vahvistimesta, johon hän osaa niin tahtoessaan kytkeä virran, hän tiesi pyrkivänsä musiikkibaariin, ei pyrkivänsä sentään, häntähän oli kutsuttu, mutta siis. 

Kahdeksan kesken jääneen piirrosruudun ilmiselvin ansa oli ruudussa, jossa oli pelkkiä pisteitä, vähän enemmän ja pienempiä ja jotka oli vihjailevasti aseteltu puoliympyrän muotoon, niin että kuka tahansa olisi jatkanut pisteiden tekemistä sillä tavalla, että siitä olisi tullut polkupyörä tai kaulanauha, ja Ripin edessä oikealla valmistautui juuri kolmesataatuhatta puntaa maksava kruunajaiskruunu, lycka till. Rip lisäsi puoliympyrään kaksi pistettä suoraan ylös, pisteet hän vahvisti viivalla lukuunottamata suoran päässä olevaa ylintä, viimeistä pistettä, ja niin hän oli piirtänyt kysymysmerkin väärinpäin. Sellaisia käytettiin Espanjassa, jos joku halusi tietää, Rip oli lukenut siitä, hän oli avoin ulkomaille ja tiedonjanoinen, sen hän vain halusi ilmoittaa. Seuraava ruutu. 

Siihen tapaan hän jatkoi, mielensä lukinneena taka-alalle, myhäillen vierustovereilleen, jotka kuvittelivat hänet homoksi tai laskuvarjojääkäriksi, kuvitelkaa te vain paperille, teillä on elämä kyseessä, Ripillä se on vasta edessä, punaista mattoa levitetään, hänen tunteensa ovat tukahdutettuja, hän ei ajattele likaisia asioita, sillä sellaisia he ovat, ravintola-alalla, eivät mitään ruudinkeksijöitä, enemmänkin kuin hautaustoimiston väkeä, kuin katolisia pappeja rippituolin seinän takana, näkymättömiä, auliita, anteeksiantavaisia. Heillä on vaitiolovelvollisuus siinä kuin lääkäreillä, heidän päässään ei liiku mitään muuta kuin neljä senttiä kerrallaan, ja juuri tämän he vain halusivatkin tietää, Creative Consultantsin alle kolmekymmenvuotiaana virtahevoiksi levenneet naiskaunokaiset, ja sen Rip tarjoili heille hopealautasella. Sen Rorschachin umpihumalassa luoman musteläiskän, jonka Rip oli sotilassairaalassa nimennyt äitinsä vituksi hän kuuliaisesti kuvaili nyt läikähdykseksi Fernet Brancaa, sääli pöytäliinaa, sillä niin hän oli ajatusmaailmaltaan pelkästään työssään kiinni ja tunsi myös väkevämmät alkoholijuomat, oli niistä valmis oppimaan lisää, totta oli että hänen entisellä työpaikallaan oli ollut ainoastaan B-oikeudet, mistä seurasi että Rip oi lätrännyt enimmäkseen kaljalla ja lonkerolla, mutta kyllä hän osasi muutakin, sotaveteraanien päivätansseissa hän oli oppinut sekoittamaan vaikeitakin drinkkejä, ampiaisia ja viskisoodaa. Ei hän taidoillaan kerskaillut, jätti itsekehun taka-alalle, piti idinsä kurissa, ei antanut egolleen valtaa, tämän hän osaa, olla halutessaan ja haluttomanakin tosikko ja tylsä, ei yhtään huumorintajuinen, vitsikäs taikka kaksimielinen, niillä eväillä ei pärjää psykologisessa testeissä silloin kun pyritään johtopalleille. Niin hän saavutti nykyisen asemansa, oli melkein liiankin pätevä, niin hänen pomonsa sanoi puhelimessa, oli melkein liikuttavan puiseva, kysyi oliko Rip harkinnut koskaan ryhtyvänsä jollekin toiselle alalle.