Creative Consultants

”Miksi ja minkälaisella motivaatiolla pyrit ravintolapäällikön toimeen?”

Tällaisia ne häneltä kysyivät, Creative Consultants, eikä Rip osannut suoralta kädeltä vastata, sillä ei hän ollut miettinyt motivaatioasioita koskaan, ei hän ollut  paikkaa hakenut, häntä kysyttiin, ja syy miksi juuri häntä kysyttiin, oli hämärän peitossa, ja syy miksi hän suostui ei taas ollut luonteeltaan sellainen, jonka voi kertoa jakkupukuisille konsulttitantoille, jotka eivät maailmasta tiedä muuta kuin kaavakkeensa. Sitä paitsi kutsu konsulttitoimiston järjestämään persoonallisuustestiin oli tullut täytenä yllätyksenä. Rip ei voinut tajuta, että jos joku kysyy häntä töihin, oli kyseessä miten vastuullinen vakanssi tahansa, hänet voidaan määrätä joidenkin, anteeksi vain, melko epäpätevän tuntuisten naisten armoille. Tai jos näillä olisi edes pilkettä silmäkulmassa ja seksihepeneitä ja oikeasti kinkkisiä tehtäviä mutta kun oli pelkästään lapsuudenaikaisiin henkilökohtaisuuksiin käyviä kyselykaavakkeita ja jmainitut jakut. Rip toki tiesi miksi suostui ravintolapäälliköksi. Häntä siis kysyttiin, hän ei hakenut. Häntä kysyttiin, piste, ja hän suostui, koska on reilu kaveri. Liekkihotellin talonmies kysyi, reilu kaveri tiemmä tämäkin, hihasta vetämällä, nurkkaan viemällä, korvaan supattamalla kysyi kuin tanssiin hakisi, sellainen hivelee maalaispojan itsetuntoa, pakko hivellä. Sitten oli se toinen syy miksi hän oli hakemassa, suostumassa, ravintolapäälliköksi, ja tämä syy taas ei konsulteille kuulunut ollenkaan. Perimmäinen syy, nopeuttava ja kannustava motivaation lähde mietittäessä, oliko viisasta siirtyä suositusta tanssisalista pieneen kapakkaan, oli ettei hän nähnyt tulevaisuutta nykyisessä työpaikassaan. Yöastia oli keikahtamassa nurin. Sen maine oli mennyttä, pilattu ja liattu, sen tiesi jokainen joka osasi kuunnella kaupungin juoruja herkällä korvalla. Rip niin välitä kuunnella juoruja, hän vain alkoi aavistella pahaa pelkästään vilkaistessaan tyhjältä näyttävää työvuorolistaa, korreloidessaan sitä tanssisalin esiintyjälistaan, verratessaan näitä tietoja maksavien asiakkaiden vähenemiseen ja erityisesti huomatessaan niiden, joilla oli vapaa pääsy vaihtaneen paikkaa, siirtyneen muualle, äänestäneen jaloillaan. Ne, joilta oli evätty oikeus vip-korttiin olivat olleet entisen, potkut saaneen promoottorin, lempilapsia. Uusi pomo, toimitusjohtajaksi kutsuttu, head hunterien golfkentältä löytämä ruutusukka oli suave ja sliipattu eikä tiennyt musiikista muuta kuin nuotit. Sitten olivat vielä muutakin, sellaista kaikkea mitä Rip ei ymmärtänyt. Ei tarvinnut, kun tulee liekkihotellin talonmies, joka on myös tiskijukka ja joka on kyllästynyt soittamaan Yöastian tyhjälle salille, vetää Ripin sivuun flipperin ääreltä ja haluaa jututtaa.

Olenko minä sopiva tyyppi? Rip kysyi itseltään. Täytyy hänessä jotain sopivaa olla, kun kerran niin kysytään, joten hän suostui kokeilemaan millaista uudessa paikassa oli, piti sen salassa muilta, ei mennytkään baariin tai elokuviin, meni vieraalle töihin, ei vaikuttanut hassummalta, palkkaus tosin, siitähän voi aina keskustella, se oli kuukausipalkka, hän oli tähän saakka nauttinut prosenttipalkkaa, siinä sai tuloa jokaiselta myydyltä juomalta, se oli yksinkertaista. Mutta hiljalleen uppoava jatsilaiva ei myynnillä enää koreillut, jatsarit lipittävät kaksi tuntia samaa viinilasillista, Yöastian tarjoilijoiden tulonmuodostus oli riippuvaista dokaajista, ennen niitä oli riittänyt. Kymmenentuhatta markkaa kuussa häntä haastatellut ravintolatoimenjohtaja suostui maksamaan. Se on aivan kelpo palkka, näin aluksi, enää oli läpäistävä konsulttifirman persoonallisuustesti, josta ravintolayhtiön liiketoiminnanjohtaja ei ollut muodollisessa työhaastattelussa maininnut kuin sivulauseessa, ja jos Rip olikin kuullut mitä sanottiin, hän oli kuvitellut liiketoiminnanjohtajan suorittavan sen kahden kesken jonkun hotellin loosissa ylikalliin illallisen äärellä. Persoonallisuustestiä eivät olisi vaatineet hänen tulevat asiakkaansa, ne viimeisenä, eivät tiskijukan taustalla häärineet liekkihotellin perustajat olleet kiinnostuneet ravintolapäällikön pään sisällöstä, kukapa siitä koskaan olisi kiinnostunut, ajat nyt vain olivat tällaiset, sen myös ravintolatoimenjohtaja myönsi, että hänen ravintolaketjullaan on pokkaa heittää rahaa ulos ikkunasta, ei hän tarkoita uuden kokelaan palkkausta, palkkatoive sinänsä oli kohtuullinen, vaan että maksetaan mustetahratesteistä, sitä ei edes ravintolatoimenjohtaja itse ymmärrä. 

”Miksi olet tarjoilija etkä esimerkiksi kokki?”

Eivät ne tällaista kysyneet, eivät tietenkään, sehän olisi ollut järkevä kysymys, määrittänyt sen näkeekö henkilö itsensä mieluummin tuotannon alkupäässä tekijänä vai loppupäässä jakelijana tai jotain, ja jos valitsee tarjoilemisen eikä jotain, näkeekö siinä silloin työn helppouden määrittävänä tekijänä suhteessa keittiöhenkilökunnan työn vaativuuteen, vai onko henkilö luonteeltaan jo niin palvelualtis ja sosiaalinen, että haluaa tulla ulos kylmäkaapista ja asettaa itsensä tarjolle. Tällaisia Rip oli syvällä itsessään pohdiskellut ja oli olettanut, että tämänsuuntaisia kiperiä vaihtoehtoja hänelle esitettäisiin myös testissä, mitä vielä. Sen sijaan leveäolkaisten mahdottomaperäisten konsulttien rintojen välistä löytyi kortteja, jotka olivat kaikille muille kuin Ripille valtavan yllätyksellisiä. Tämän kuuli jollei huokauksista ja ähkäyksistä niin hikikarpaloiden tipahteluista deodorantin muodostaman usvaputken läpi lattialle. Rip oli toista maata, ei hikikarpaloita ollenkaan, hän kertoi ratkoneensa samat Rorschachit pariin otteeseen ennemmin, eikö sen puolesta puhu jo sekin, että hän osaa tuon vaikeanimisen lausua aivan vaivattomasti. Niin, armeijassa hän niitä ratkoi, ja tämän tunnustaessaan käveli saman tien heikoille jäille, sitten itsesuojeluvaisto varoitti, ja hän löi mahalleen, kieri ja kierteli, jää ritisi ja rätisi kuin sähkökeskuksessa, hän nosti päänsä ja aukaisi harmaanvihreät silmänsä ja katsoi konsulttitanttoja niin syvälle silmiin, että näki yhdestä puusta veistetyn häpyluun, vasta sitten oletti päässeensä turvallisesti takaisin kovalle maalle, kun tätimäiset jakkutytöt räpäyttivät vaaleansinisellä lakaistut silmänsä ja laskivat vuorostaan katseensa. ”Niitä tehdään siellä harjoitusmielessä, mahdollisia sotavankeja silmälläpitäen”, Rip selitti ja toivoi, etteivät testaajat tienneet armeijasta mitään, ja osui ehkä oikeaan, ainakin välttyi lisäkysymyksiltä, eikä mennyt jatkamaan valhetta pidemmälle, sitä varoi, viisaasti, sillä silloin helposti sotkeutuu omiin sanoihinsa. Siitä eteenpäin Rip päätti pitää ääntä pienemmällä ja olla kehuskelematta Rorschachin kustannuksella, mikä tuuri että pysäytti höperöimisensä siihen paikkaan, muussa tapauksessa tämä kertomus olisi turha ja meillä toinen ravintolapäällikkö, tai tämä kertomus olisi toinen ja tapahtuisi toisaalla eikä minua olisi syntynytkään. 

Luovat Konsultantat olivat katsoneet Ripiä kavahtaen ja sävähtäen, kun tämä oli iloissaan kertonut, jopa rehvastellut, löperöhuuli, tehneensä tässä vaikeassa tilanteessa eteen annetut testit aiemmin, ja vielä kahteen kertaan, käsittämätöntä. Creative Consultants ei tuntenut varasuunnitelmaa maalaisklovnien varalle, heillä ei ollut salkussaan vaihtoehtoisia testejä, ei rautalankaa, puisia pylpyröitä pujotettavaksi, ei palikkalaatikkoa, marmorikuulia, ei oikein mitään. Oli vain kaksi kahdella samankaltaisella junankuuluttajaäänellä varustettua neuvotonta naista, jotka kehottivat sulkemaan silmät ja kuvittelemaan, että tämä nimenomainen testi oli ainoa lajissan, ja ensimmäinen kerta, ja jollei kuvitteleminen onnistu, sillä kuka haluaa kuvitella ensimmäistä kertaa uusiksi, kun on vielä niin, että hereillä ollessa Rip laittaa silmänsä kiinni ainoastaan rakastellessa sekä lyödessään vasaralla sormeen, ja kumpiakin on viime aikoina sattunut harvemmin kuin salamaniskuja kellotapuliin, niin Rip ei aio kuvitella mitään, sillä sellaista ominaisuutta hänen nähdäkseen ei ravintolapäälliköltä vaadita. Siinä tapauksessa testi pitänee tehdä sitten samalla tavalla kuin sillä ensimmäisellä kerralla. Joka oli? Armeijassa, semmoinen perusjuttu.

 

”Mitä näet tässä kuvassa?” Se mikään oikea kuva ollut mutta haitanneeko tuo. Toisella tapaa vastaaminen oli Ripille helppoa. Hän virnisteli vasemmalla ja oikealla, edessä ja takana istuville muille testattaville, tuleville keittiöpäälliköille tai hovimestareille tai pomminpurkajille, jotka puolestaan vilkuilivat vaivihkaa Ripin suuntaan, naiset ilmeisen kiinnostuneina hänen komeudestaan, miehet miettien missä hän oli palvellut, ilmavoimissa vai salaisessa palvelussa, ei heille vaan mitään testejä armeijassa tehty. Niille toisille, niille kaikille muille kuin Rip, se ja senpäiväinen tässä ja nyt testi oli vakava paikka, sen näki Pukevan olkatoppauksista. Rip huomasi mielikuvituksensa lähtevän laukkaamaan, avasi silmänsä suojellakseen itseään, hymyili testaajattarille, raapi niskaansa, hypisteli korvakoruaan, nyppi lakkaa hiustupsusta jonka kampaaja oli hänelle muotoillut, ja vastasi persoonaallisuustestin kysymyksiin satakahdeksankymmentä astetta vasempaan kuin järki käski. Tällä metodilla hän hoitaisi homman kotipesään tyylistä välittämättä. Rip tiesi miettimättä mitä vastata, siksi oli varaa virnistellä ja hoitaa, kellon tikuttaessa, ulkonäköään, hän puhdisti kynnenaluset. Hän tiesi miten huippukonsulteiksi edenneet neidit halusivat erottaa eriöihin ne, joiden pää oli vinksallaan, sellaiset kuin tuon Ripin edessä oikealla olevan naisen, joka oli sortunut piirtämään epärealistista omakuvaansa, kun olisi pitänyt tyytyä virnistelevään tikku-ukkoon. Edessä oleva nainen piirsi itsestään turhan toiveikasta teinikuvaa, suurta tukkaa, enkelikiharoita, korut paikallaan ja terhakkaat rintojen nypykät, ei noin, sinä föönätty pehko, ei noin, ei noin, Rip puisteli päätään. Ei niille anneta mitään syvämietteistä alitajunnasta purskahtelevaa, ei mitään mihin takertua, johon hajota, uppoutua, josta lisääntyä, ei mitään sellaista kuin siinä julisteessa, jonka kaikki opiskelijat ovat liimanneet solukämppänsä seinälle, siinä missä partaisen miehen päästä tulee naisen vartalo ja tuhero on herran viikset. Tuollaiseen piirrokseen ne olisivat tyytyväisiä, mikäli haluaisivat saada jotain erikoista kirjoitettavaa testin tehneelle tilaajalle, mutta mihinkään näin köyhään ei Rip lankea, hän piirtää itsestään tikku-ukon, sitä hän on. Osio, jossa kahdeksaan ruutuun oli tehty algebraattisia sommitelmia, joista jatkaa mielensä mukaan ja jossa oli tarkoitus testata inspiraatiota silloin kun on tarjolla vain viivoja, kaaria tai pisteitä – se oli nimeltään Warteggin-testi kuuluisan Warteggin mukaan – ei pitänyt suhtautua niin kuin edessä oikealla pulpetin päällä makaava ylitupeerattu aulavastaava, joka myös tämän päivän jälkeen jatkaisi vanhassa toimessaan. Sillä jos kuvaan, jos sitä kuvaksi voi edes kutsua, jos ruutuun on piirretty alkutekijäksi ja houkuttimeksi pelkkä piste, ryhtyy rakentamaan omakuvaa naisesta, on niin maan korvessa ettei vesirajaa ollenkaan. Ei jumalakaan aloittanut niin pienestä pisteestä, ei ryhtynyt valtoimenaan kehimään hattaraa ylleen niin kuin aulavastaava, jonka urakehitys toppaa ei niinkään piirustustaitoon kuin mielikuvituksen puutteeseen ja sen kuvaksi tuontiin. Sotilassairaalassa Rip oli piirtänyt pisteen ympärille sian, piste oli töpseliturvan toinen sierainaukko. Tässä ja nyt, kolme vuotta myöhemmin, Rip piteli kiinni kynästään kevyellä kädellä ja piirsi pisteen ympärille laatikon, hahmotteli siitä vahvistinlaitteen, pyöritteli pallukoita pisteen viereen, mietti pitäisikö selvennykseksi kirjoittaa mikä laite on kyseessä ja mitä ovat pallukat, volume ja säätönappuloita, ja piste on se minne työnnetään kitaran piuha, se on sisäänmeno, on siinä aika tavalla siltikin freudilaisuutta, jos niin tahtoo, plugi niin kuin uroskappale ja sisäänmenoaukko, turha sitä ruveta kuvailemaan, mutta kun piuhan lykkää sinne ja vääntää nappulaa lähtee vehkeestä, tajusitko. Pyöritteli vain silmiään. Rip oli piirtänyt pisteen ympärille vahvistimen. koska muisti Itäkeskuksen pitserioihin erikoistuneen ravintolatoimenjohtajan kehaisseen, että oli nuoruudessaan soittanut lättähattuorkesterissa, ja Rip, piirtämällä vahvistimen jonka todisti vahvistimeksi kirjoittamalla laatikon sisään VOX, yritti näin vedota ravintolatoimenjohtajan mieltymyksiin ja osin myös todistaa oman kiinnostuksensa musiikkia kohtaan, että hän on kokolailla sähköä itsekin ja virtaa, ja ääni lähtee vahvistimesta, johon hän osaa niin tahtoessaan kytkeä virran, hän tiesi pyrkivänsä musiikkibaariin, ei pyrkivänsä sentään, häntähän oli kutsuttu, mutta siis. 

Kahdeksan kesken jääneen piirrosruudun ilmiselvin ansa oli ruudussa, jossa oli pelkkiä pisteitä, vähän enemmän ja pienempiä ja jotka oli vihjailevasti aseteltu puoliympyrän muotoon, niin että kuka tahansa olisi jatkanut pisteiden tekemistä sillä tavalla, että siitä olisi tullut polkupyörä tai kaulanauha, ja Ripin edessä oikealla valmistautui juuri kolmesataatuhatta puntaa maksava kruunajaiskruunu, lycka till. Rip lisäsi puoliympyrään kaksi pistettä suoraan ylös, pisteet hän vahvisti viivalla lukuunottamata suoran päässä olevaa ylintä, viimeistä pistettä, ja niin hän oli piirtänyt kysymysmerkin väärinpäin. Sellaisia käytettiin Espanjassa, jos joku halusi tietää, Rip oli lukenut siitä, hän oli avoin ulkomaille ja tiedonjanoinen, sen hän vain halusi ilmoittaa. Seuraava ruutu. 

Siihen tapaan hän jatkoi, mielensä lukinneena taka-alalle, myhäillen vierustovereilleen, jotka kuvittelivat hänet homoksi tai laskuvarjojääkäriksi, kuvitelkaa te vain paperille, teillä on elämä kyseessä, Ripillä se on vasta edessä, punaista mattoa levitetään, hänen tunteensa ovat tukahdutettuja, hän ei ajattele likaisia asioita, sillä sellaisia he ovat, ravintola-alalla, eivät mitään ruudinkeksijöitä, enemmänkin kuin hautaustoimiston väkeä, kuin katolisia pappeja rippituolin seinän takana, näkymättömiä, auliita, anteeksiantavaisia. Heillä on vaitiolovelvollisuus siinä kuin lääkäreillä, heidän päässään ei liiku mitään muuta kuin neljä senttiä kerrallaan, ja juuri tämän he vain halusivatkin tietää, Creative Consultantsin alle kolmekymmenvuotiaana virtahevoiksi levenneet naiskaunokaiset, ja sen Rip tarjoili heille hopealautasella. Sen Rorschachin umpihumalassa luoman musteläiskän, jonka Rip oli sotilassairaalassa nimennyt äitinsä vituksi hän kuuliaisesti kuvaili nyt läikähdykseksi Fernet Brancaa, sääli pöytäliinaa, sillä niin hän oli ajatusmaailmaltaan pelkästään työssään kiinni ja tunsi myös väkevämmät alkoholijuomat, oli niistä valmis oppimaan lisää, totta oli että hänen entisellä työpaikallaan oli ollut ainoastaan B-oikeudet, mistä seurasi että Rip oi lätrännyt enimmäkseen kaljalla ja lonkerolla, mutta kyllä hän osasi muutakin, sotaveteraanien päivätansseissa hän oli oppinut sekoittamaan vaikeitakin drinkkejä, ampiaisia ja viskisoodaa. Ei hän taidoillaan kerskaillut, jätti itsekehun taka-alalle, piti idinsä kurissa, ei antanut egolleen valtaa, tämän hän osaa, olla halutessaan ja haluttomanakin tosikko ja tylsä, ei yhtään huumorintajuinen, vitsikäs taikka kaksimielinen, niillä eväillä ei pärjää psykologisessa testeissä silloin kun pyritään johtopalleille. Niin hän saavutti nykyisen asemansa, oli melkein liiankin pätevä, niin hänen pomonsa sanoi puhelimessa, oli melkein liikuttavan puiseva, kysyi oliko Rip harkinnut koskaan ryhtyvänsä jollekin toiselle alalle.