PISTOKOE numero 1

Auttaisitko?

Selkä on vihoitellut…

Niinpä niin, muoriseni.

Auli oli ovella vastassa, hymyili jäykästi. 

Oletko tuonut meille mitään ruokaa?

Totta kai. Jälkiruuaksi on vihreitä sitruunoita.

Tarkoitatko lime-hedelmää?

                      Jokin Aulin äänessä nosti karvat pystyyn, jokin joka ennusti tuomiopäivää, jonka tuloon Ripin oli jatkuvasti varautunut. Hän katsoi alaistaan uudemman kerran, tunnisti hymyn. Samalla tavalla hymyili kuin saatuaan suonenvedon, enhän minä tässä mitään, kohta kuolen kumminkin pois. Tai sillä tavalla jäykästi kuin tapasi hymyillä niille kahdeksantoistavuotiaille tytöille, jotka perjantai-iltaisin ryhtyivät purkamaan sydänsurujaan. Auli oli kärsiväilmeinen äidinkorvike. Rip osasi arvostaa sellaista sisäsyntyistä ominaisuutta ihmisessä, melkein aina, ei kovimmassa kiireessä, mutta muuten. Hän jaksoi yhtälailla paneutua kahdeksantoistavuotiaiden tyttöjen sydänsuruihin, tosin ainoastaan sivukorvalla, se oli opettavaista. 

Rip työntyi alaisensa ohi keittiöön, laski foliolla peitetyt jääkylmät chili con carnet käsistään, puhalsi sormiinsa, siirsi maitopurkit chilikönttien päältä tiskipöydälle samoin kuin suolapaketin ja kaksi kookasta keltaista sitruunaa ja viisi pientä vihreää, riittäisivätköhän ne sittenkään, vilkaisi alaistansa uudemman kerran ja varmistui näkemästään, osasi arvata väkinäisen hymyn ja presidentinlinnan vastaanotolle valmistautuneen olemuksen perusteella, sillä kahdeksantoistavuotiaiden sydänsuruja ei ollut sillä hetkellä liiemmälti tarjolla, että luvassa oli ongelmia. Jäykkä hymy, etäinen, ja samalla äidillinen, ikään kuin karjalaismuori olisi huolissaan lapsestaan, yrittäisi valaa tähän voimaa ja empatiaa, ja tietäisi silti että se epähedelmä päätyy koskeen. Ongelmia. Joskus Aulin ongelmat olivat naurettavia. Asiakas halusi Pisang Ambonia eikä Auli kehdannut sanoa, ettei heillä ollut, tamponeja. Joskus Aulin ongelmat oli yhdellä puhelinsoitolla hoidettu, joskus riitti kun antoi rahaa, jotta tämä sai käydä ostamassa jonkin siivoustarvikkeen, esiliinan tai kenties jopa pikkuleipäpaketin liiton sallimalle kahvitauolle, joskus oli oksennus matolla tai oluttynnyri tyhjentynyt. Sama hymy, äidillinen, viileän kärsivä, etäisen ovela, peittää huonosti vahingonilon, kuten kahdeksantoistavuotiaiden tyttöjen kohdalla. Nämä olivat aina liian kiihtyneitä ja ottaneita ja itseään täynnä huomatakseen kuulijansa vastaanoton himertyneen silmälasien linsseihin.  Rip ei ollut ottanut.

Mitä siinä virnuilet?

Samalla kun Auli valmistautui kertomaan miksi oli niin jähmettynyt, hän kiskoi suojakseen etäisyyden suojaviittaa, sukupolvet toisistaan erottavaa, ottaakseen täysillä vastaan sen miten ja millä keinoin Rip tällä kertaa kestäisi kuulemansa.

Täällä on tarkastaja, Auli kujersi keimaillen kuin tanssityttö.

Ripin päässä löi tyhjää.

Joko taas!

Kuin tyhjille seinille puhuisi kun alaisilleen puhuu. Aili oli tiedonannosta suoriuduttuaan liihotellut tiehensä. Rip siirsi salamannopeasti chiliastian oluttynnyreiden päältä jääpalakoneen taakse ja peitteli sen farkkutakillaan. Vasta viime viikollahan se... Pahuksen maitoauto. Mitä se taas... Pullukan aistillinen valkoinen laborantti mikä lie, uusia hämähäkinverkkoja nuuskimassa, uusia pistokokeita ja mäkätysten uusinnat, mikä sen nimi oli, Silvia Mansikkajotain, tai jos sittenkin – jos nainen sittenkin oli vain unohtanut kynän, tahallaan jonkun pipetin päästäkseen uudemman kerran juttusille, vaihtaakseen uudet hajumerkit, aloittaakseen puhtaalta pöydältä. Ikävää että tänään Ripillä on kiire. Mikäli terveystarkastajaa kiinnosti nuoren miehen vartalo, niin menee ensi viikkoon, silloin hän saattaa olla jälleen iskussa, mikäli tälle yölle varatut suunnitelmat toteutuvat, eipä silti, jollei Aulia olisi, voisi hän pikaisesti nostaa kissan pöydälle, ei se olisi kuin minuuttien juttu, auton ovetkin uskalsi ehkä jättää lukitsematta ja juomat pressun alle, se vietävän lumottu ternillä tärkätty meijeri saisi laulaa luojansa kunniaa, kohta. Rip tarkisti maitopurkkien päiväykset ja punnitsi sitruunoita kädessään, toivottavasti ne eivät olleet pilaantuneita, vilkuili ympärilleen, eikö täällä olosuhteisiin nähden olekin kaikki kunnossa. Mitä se täällä taas... Jollei hänen takiaan. Todella, mikä ihme se nyt olisi, mahdollisuus oli pakko ottaa huomioon näin pitkän kuivan kauden lomassa, mutta jos se ei tullut hänen tähtensä vaan kettuilemaan, olisi parasta jättää loput chilit autoon ja pitää kädet ristissä, ettei täti keksi katsoa farkkutakin alle, ja jos keksisi kyseessä ei tulisi enää olemaan pelkkä paljas hetki päiväkahvilla, jos tulisi olemaan muutenkaan. Ehkä terveystarkastaja oli palannut varustettuna paremmalla arsenaalilla, mikroskoopilla ja kaasunaamarilla, ja apujoukkojen kera, Rip kävi katsomassa takaovella näkikö epäilyttävää liikennettä, joukkojenkuljetusautoa tai laboratoriotakeissa kulkevia verikoiria. Viime kerralla, päivälleen viikko sitten, terveystarkastaja oli aloittanut tuhahtelunsa heti ovesta sisään päästyään ja melkein lauennut kylmiöllä, naista oli suorastaan kuvottanut asioiden nykyinen tila, oikein puistattanut niin että menneiltä vuosikymmeniltä oleva mehiläiskeko oli hötkynyt naisen pään päällä, kun tämä oli kuvotuksensa tunteen ääneen lausunut tarkoittamatta kuitenkaan erityistä likaisuutta tai huonoa hygieniaa, jonka voisi kirjata raporttiin. Naista kuvotti kylmiön tyhjyys. Huomattuaan ettei leikkeleille, salaateille ja juureksille tarkoitetussa kaapissa ollut muuta kuin pari koria siideriä, karahvivalkoviiniä ja maitopurkki nainen oli ryhtynyt voivottelemaan katkerasti maailman tilaa ja menoa, nähnyt sen kaiken mädän ja pahuuden tiivistyneenä kylmiön lattialla seisovaan vesitilkkaan, surrut rahan valtaa ja ihmisten välinpitämättömyyttä ja ollut entistä haluttavampi vain toinen korkokenkäjalka oven sisäpuolella venytellen, tiukka takamus heilahdellen lämpimän puolella, vanha kettu, ei astunut sisään, pelkäsi ravintolapäällikön lukitsevan hänet sinne, toivoi sitä salaa, unelmoi ehkä entisestä, kun kylmiöt olivat täynnä eikä ovessa ollut kahvaa kuin ulkopuolella.

Pidättekö te limonadit lämpimässä? nainen oli keksinyt kysyä tyhjän kylmiön tyhjyyttä arvioidessaan, ovella vaappuessaan, puolittain sisällä, puolittain ulkona, vasen kylki sinisenä, oikea lämpimänä.

Ilman muuta.

Eivätkö asiakkaat valita?

Asiakkaat? Ei, mutta tökötti valittaisi, jos se olisi kylmää.

Tökötti? Anteeksi mutta miettikää vähän ketä ja miten puhuttelette.

Tarkoitan että meillä on pyssylimsaa ja tiiviste säilytetään lämpimässä, jottei se hyydy, ja kyllä, siihen laitetaan kylmä erikseen.

Taidatte olla niitä viisastelijoita.

Voi olla ja pirunmoinen kiire on myös.

Tietenkin Rip olisi halutessaan voinut olla astetta nöyrempi, pahoitella keittiössä vallitsevaa sekamelskaa ja tervehtiä terveystarkastaja Mansikkajonkun keralla sekä ilolla että surulla vanhoja hyviä aikoja. Niitä ei vain hänen muistaakseen ollut liiemmälti ollut, hänen nuoruudessaan, joten ehkä tämän takia sekä sen tähden, että vaalea nainen valkoisessa takissa ja kumihansikkaissa oli niin tavattoman nuivalla ja väärällä tavalla nostalgisella tuulella, ja toisaalta myös siksi, että Ripille keittiö oli olemassa vain paperilla, ulkonäön puolesta siitä oli toki kaikenlaisia jäänteitä jäljellä mutta käytännössä keittiö oli varasto, ei Rip jaksanut alkaa teititellä vanhempaa naista.

Täällä oli joskus niin toisenlaista.

Vanhempi nainen kumihansikkaissa sanoi äänessä juuri se väärä värinä.

Kuinka kauan siitä on, kun olette käynyt meillä viimeksi?

Ripin oli pakko kysyä, sillä hänen tietääkseen kapakka oli ollut samassa tilassa jo vuosia. Nainen ei ollut vastannut, mikä oli epäilyttävää, tuollainen vaikeneminen, se toi väistämättä mieleen erinäisiä mahdollisuuksia, niin kuin että joku vehkeili häntä vastaan, vainosi häntä, ehkä joku kapakasta liian juopuneena poistettu valkokaulusmeklari tai joku kateellinen entinen työtoveri oli usuttanut terveystarkastajan tänne. Nainen ei ollut vastannut suoraan kysymykseen vaan oli kaivanut koeputken esiin ottaakseen näytteen kylmiössä värjöttelevästä maitopurkista, kumartunut kurkottelemaan purkkia pylly kylmiön ulkopuolella, varonut edelleen menemästä kokonaan sisälle ja tuhlannut kaikkien asianosaisten aikaa nyrpistelemällä sikkaranenäänsä lattialla olevalle vesilätäkölle ja kylmiön katossa hurisevan kompressorin ritilöiden välistä riippuvalle epämääräisenväriselle mönjälle, joka saattoi koostua nestemäisestä pölystä ja hyönteisen jäänteistä. Terveystarkastaja oli ylettynyt koukkimaan maitopurkin haltuunsa, tarkistanut parasta ennen -päivämäärän, osoittanut sitä voitonriemuisena, tästä purkista ei muuten tarvitse erikseen lähteä tekemään homeviljelmää. Rip oli ensin aikonut tarjota naiselle kupillisen tunteita tasaannuttavaa kahvia ja sen lisäksi aivan kelpoa maitoa, mikäli terveystarkastaja käytti, kun tämä lemmenkutsu ei ollut tehonnut, hän oli viitannut naisen mukaansa, ulos, kadulle, kävelyttänyt tämän Kukkuraan, vakuuttanut niin naiselle kuin kassan takana kaupan omaisuudeksi luokiteltavaa naistenlehteä selaavalle teiniprinsessalle, että hänellä on edelleenkin hallussaan kuitti, joka todistaa vanhan maidon kanssa toimivien rikollisten löytyvän täältä eikä hänen kylmiöstään, siis tiivistettynä, maito oli ollut halpaa jo ostettaessa ja sen sai siksi halvemmalla, ja Rip oli langennut, säästäväinen mies kun oli, ja jos kerran kauppa sai myydä vanhentunutta tavaraa ulos, miksi hän ei saisi, kun kyseessä on sentään ainoastaan kahvimaito, jolloin maidon paksuutta tervehditään tavallisesti pelkästään hyvällä kunhan ei piimäksi mene. Terveystarkastaja oli moittinut purkkaa jauhavaa kassatyttöä perin ylimalkaisesti, ei uhannut sulkea liikettä tai läpsäissyt tyttöä, mikä olisi ollut kohtuullista, kaupat eivät nähkääs kuuluneet hänen toimipiiriinsä, mutta sana kiirisi eteenpäin, luonnollisesti asiaan puututtaisiin, myöhemmin. Tuon kuultuaan Rip tuli entistä vakuuttuneemmaksi, että terveystarkastaja oli lähetetty nimenomaan häntä vastaan rikkomaan. 

He olivat palanneet lyhyttä hanhenmarssia takaisin ravintolan keittiöön. Terveystarkastaja oli jatkanut siitä mihin oli jäänyt, oli mitannut pakastearkun lämpötilan ja moittinut sen sisässä olevan jään ja lumen paksuutta, oli koputellut saviastioissa olevia papujauhelihapöperöitä, tentannut mistä ne tulivat, sillä sokeakin näki, etteivät umpijäiset ruoka-annokset olleet tämän keittiön irvikuvan tuotteita, ja miten ne oli tuotu, se häntä erityisesti kiinnosti, täsmällisesti kerrottuna, ja Rip oli kertonut, aivan niin kuin totuus satuttaisi, että liekkihotellin gourmet-keittiöstä ne hänelle tuotiin pakasteautolla, samalla kun nainen oli kurkistellut jääpalakoneeseen ja kehottanut nuorta miestä katsomaan myös, ja niin he olivat katsella pyllistelleet aivan kuin totuus löytyisi jääpalakoneesta, Rip kiskoen sisäänsä naisen mietoa, tummelimaista hygieniahajua ja yrittäen olla hamuamatta poskiaan kutittavia maitoautonvaaleita hiuskiehkuroita suuhunsa.

Liikaa vettä pohjalla.

Niin, ne tahtovat vähän sulaa ajan kanssa…

Se on tukossa, tilaa korjaaja.

Maitoauto oli oikaissut selkänsä ja pyyhkäissyt häntä turpaan hinkeillään, siirtynyt tiskialtaalle, pyöräyttänyt kumihansikkaan suojaamaa sormeaaan viemäriaukossa ja sipaissut homeisen sormenpään koeputken reunaan ja sulkenut putken korkilla.

Mitäpä sitä näissä oloissa voi muuta odottaakaan…

Kaikenlaista muutakin joutavaa mutisten terveystarkastaja oli tarkistanut tiskikoneen lämpömittarin, nap, nap, naputellut sitä vaaleanpunaisella etusormen kynnellä, kumihansikkaan hän oli heittänyt täyden roskakorin päälle, ja tietenkin siitä roskakoristakin oli löytynyt sanottavaa, oli avannut tiskikoneen kannen, nähnyt harmaana seisovan veden koneen pohjalla, tarkistanut koneeseen liitetyt pesuaine- ja huuhteluainekanisterit, pyyhkinyt kätensä huolella talouspaperiin, nyrpistänyt sikkaranenää, joka oli kuin luotu siihen tarkoitukseen ja keräämään sadevettä.

Ennen oli toisin…

Silloin pestiin käsin vai?

Niin, ja huolella.

Rip ei ehtinyt vastata, kun Auli törmäsi sisään heiluriovista. Tällä oli pyyheliinalla peitetty tuhkakuppiröykkiö sylissään, ja yhtä häveliäästi, kun Auli yritti peittää sen mikä ei jäänyt keneltäkään huomaamatta, hän yritti kääntyä tuhkisten kanssa tiskialtaalle kunnes rämäytti ne käsistään alas niin, että tuhkapilvi nousi jo ennestään harmaan pyyheliinan läpi.

Kuuluuko tuo heidän tehtäviinsä?

Terveystarkastaja tarkoitti heillä tarjoilijoita.

Siivooja taitaa olla myöhässä...

Eihän meillä maanantaisin siivoojaa käy, tuhkakuppien tyhjentämisestä kolistelun taidetta tekevä Auli oli huudahtanut. Maanantaisin ja tiistaisin minä siivoan, niin ovat johtajat laskeneet että on parasta, sanovat ettei alkuviikosta tule sotkua.

Ei se päivän perään katso, terveystarkastaja puisteli mehiläiskekoaan tuskaisena.

Sitä minäkin! Aulin hymy oli säteilevä, hänen silmälasien takana silmät ovelina viiruina, Aulin kasvojen ala- ja yläosa puhuivat varsin usein eri kieltä.

Toisaalta tuhkakupit eivät kuulu minun tarkastuskertomukseeni, en silti voi olla tuntematta inhoa...

Oi niitä aikoja, kun sai tehdä vain sitä mikä oli omaa alaa, Auli huokaisi kuin itkijänainen, ja vaihtoi terveystarkastajan kanssa lämpimän kosteat katseet.

  Oi niitä aikoja? Rip toisti. Sitä kärpästen ja ihran aikaa, mitä? Sen jälkeen on kieltämättä kaikki mennytkin päin helvettiä.

Silloin oli sentään ammattiylpeyttä...

Tämän sanottuaan terveystarkastaja oli tunkeutunut baariin, heittänyt tuomitsevan katseen niin pesusta harmaantuneisiin muovituoppeihin kuin pesemättömiin viinamittoihin, puistellut tukkalaitettaan puistatuksen tunteita näin huonosti esittäen nostettuaan rypsiöljypullon sieraintensa tasalle ja pääsi lopulta huutamaan kauhusta avatessaan rasvaisen paukkumaissikattilan kannen. 

Tämä pitää pestä!

Sitä mitään pestä.

Siis mitä? Tämähän on kuin Pandoran laatikko!

Siis millä sen pesee, se mitään irti lähde.

                      Ottakaa yhteyttä valmistajaan!

Rip oli luvannut tehdä sen, ei vain ollut mitään tietoa kuka laitteen oli toimittanut tai mistä se oli tullut, se oli ollut täällä ennen hänen aikaansa, kuului kalustoon samalla tavalla kuin jukeboksi tai flipperit.

Muistan vielä kun täällä oli valkoiset pöytäliinat ja tarjoilijat annostelivat kalakeittoa kulhoista…

Rip oli repinyt niskavillojaan tietämättä mistä popparikattilan kantta kiinni ja auki vinguttava nainen puhui, oli kysymässä oliko tässä vielä muuta, olisi niin paljon tehtävää, kiire painaa päälle.

Minäkin muistan!

Aulin terävä ääni juoksevan veden ja rämisevien peltituhkisten päällä kuin luistimenterä.

Meillä tarjoilijattarilla oli liinat käsivarrella ja lautaset olivat porsliinia ja miehillä puku päällä!

Luistimenterä sulki vesihanan kuuluakseen paremmin.

Antakaas olla!

Rip oli korottanut ääntään säilyttääkseen edes jonkinlaisen auktoriteetin tilanteessa, jossa naispuoliset muinaisjäänteet yrittivät ottaa vallan. Hän keräsi viinamitat ja lainehtivat olutritilät ja ryntäsi keittiöön, kävi viskaamassa rojut Aulin ja tuhkakuppien seuraksi tiskialtaaseen.

Olisit sinäkin hiljaa...

Ennen oli sentään ammattiylpeyttä.

Terveystarkastaja oli seurannut perässä ja toisti itseään.

Ihan varmaan! Rip oli suuttunut. Ennen aikaan sika riippui vartaassa kellarissa ja Auli vuoli siitä siivut heti tuoreelta, näytäpä sitä etusormeasi, muoriseni!

Eipäs liioitella, nuori mies.

Myös Auli oli vaikuttanut loukkaantuneelta, hänellä todellakin oli pala pois sormesta, mutta se ei ole sellainen yksityiskohta, josta päällikön olisi ollut soveliasta huomauttaa. Anteeksi Rip ei ollut pyytänyt, tuskin pyytäisi, ei kuulunut repertuaariin.

Mutta tämä siis oli tapahtunut viime viikolla.

...