PISTOKOE numero 2

Mutta tämä oli tapahtunut viime viikolla, ja sen jälkeen oli tapahtunut kaikenlaista. Ainakin sen verran että heillä kävi, toistaiseksi, siivooja seitsemänä päivänä viikossa, sen Rip oli saanut pomonsa kanssa neuvoteltua, että jo imagosyistä olisi parasta, ettei hänen, ravintolapäällikön, ja eläkkeelle valmiin vanhuksen tarvitsisi rypeä vessanpönttöjen kimpussa, että kyllä sillekin työlle tekijänsä löytyy, hänen työpaikkansa on täynnä potentiaalisia vapaaehtoisia, kaikki siivoojat ovat muusikoita ja päinvastoin, kyllähän isopomo sen tietää, ja tämä oli myöntänyt kuulleensa asiassa olevan jotain haisua ja perää ja mylvinyt naurusta Ripin korvaan. Neuvottelu oli tapahtunut puhelimessa, kasvotusten he eivät toisiaan olleet nähneet kuin silloin, kun olivat kirjoittaneet työsopimuksen. Sen verran asiat olivat edenneet lukuunottamatta sitä, että tänään siivoojaa ei ollut käynyt, mikä ei sekään ollut ihme, sillä muusikot, erityisesti pääkaupunkilaiset, olivat yhtä täsmällisiä liikkeissään kuin tuulilasia pitkin valuva vesipisara, jonka kulkua saattoi tieteellisesti tutkittuna pitää säännönmukaisena tiettyjen lakien puitteissa ja vesipisaran reittejä pystyi kaikenlisäksi ohjailemaan vetämällä rasvaisia sormenjälkiä auton tuulilasiin, temppu jossa sinänsä ei ollut mitään järkeä, jos auto oli oma, mutta rasvainen somenjälki pystyi määrittämään sattumanvaraisen vesipisaran liikehdinnän tasolla samalla tavalla kun kaupungin katuverkostoon oli joku piirtänyt oluenhuuruisen katkoviivan, jota itäisistä kaupunginosista keskustaan eksyneiden muusikonalkujen linttaan poljetut saappaat seurasivat kuin se katkoviiva olisi ollut pyhiinvaeltajien reitti vaikka se olisi todellisuudessa ympyrä, ja näistä kehämäisistä, rasvaisten kulkureittien piirtämistä ajatuksista pääsee eroon vääntämällä tuulilasinpyyhkijän katkaisijaa ja painamalla runsaasti sataprosenttista denaturoitua pesuainetta päälle.

Rip aikaili keittiössä. Hän katseli ympärilleen ja tunsi lyhyen lämpimän helpotuksen tulvan hulahtavan lävitseen nähdessään siistiin riviin kuivumaan laitetut tuhkakupit ja roskasäiliöön vaihdetun uuden jätesäkin, hän huomasi myös tajuamatta ensin mitä huomasi, että hänen likaiset työpaitansa olivat kadonneet käsipyyhehyllyltä. Rip muistutti itseään, että ostaisi Aulille ainakin pari kahvikeksipakettia kiitokseksi, sitten hän sipaisi tukkansa ryhtiin, pesaisi kätensä ja kuivasi ne huolella ollakseen valmis kättelemään kenet tahansa kuka tulisi olemaan vastassa varmistettuaan ensin vielä hetken aikaa jalkaa polkemalla ja vetkuttelemalla, ettei Auli tulisi palaamaan sieltä minne oli kadonnut, ei tulisi eikä paljastaisi hänelle minkä tason urkkija oli kylässä, siitä hyvästä on vähennettävä yksi keksipaketti, ainakin syötävä mielenosoituksellisesti rouskutellen osa. Toisaalta voihan olla, ettei Auli tiennyt minkä perässä terveystarkastaja, jos se oli se, oli, ja pysyi siksi poissa, ettei vain kävisi niin, että muori näyttäisi hetkellisesti lätänaamaiselta paistinpannulta, viraltapannulta, epätietoiselta, eläkkeelle valmiilta. Rip kurkisti vaivihkaa baariin vain todetakseen ettei hänen kassakoneensa kimpussa häärivä tyyppi tosiaankaan ollut hometta etsiskelevä White Lady (gini, triple sec ja sitruunamehu), ravisteltava happaman viileä maitoauto vaan harmaan kalju puu-ukko, joka hämärästi muistutti jostain, vaitiolovelvollisuus, ei saa juoruilla.

Rip sai ajatuksenpäästä kiinni juuri ennen kuin mies nosti kaljun päänsä ja näki hänet kurkkimassa heilurioven pikkuikkunassa. Mies kuin ilmetty postimestari, aivan identtinen, kaksonen, valtion virkamies, saattoi olla myös poliisi, sitä luokkaa kun on vanhoissa mustavalkoelokuvissa, piippu puuttuu, miten saattoi olla noin käsi hänen kassalaatikollaan, Aulin oli täytynyt hakea se kellaritoimistosta, ja jos, niin Auli tiesi mistä oli kyse ja jos tiesi niin muorin olisi pitänyt olla käsiraudoissa tai suukapuloituna tai muuten mukana juonessa, ripustettuna lihakoukkuun, ravintolan viimeinen kinkku, oliko Rip kuullut rääkäisyn, avunhuudon, haistoiko veren, inhoaa verta. Auli oli hakenut rahalaatikon ylös, hyvä, se tarkoitti että tämän täytyi tietää mikä puu-ukko oli miehiään, sitten taas oli myös niin, että Aulille kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa, kehua olevansa tarkastaja, vanhuksiin vetoaa virkavalta ja kaikenlaiset kuriositeetit, kerrankin muori oli taluttanut invalidiksi itseään kutsunutta nahkatakkista motoristia keittiön vessaan, nahkatakki ei pystynyt käyttämään pisuaaria ja pönttö oli ihan kakassa, ja paaskat, Rip oli todennut, noita varten on sitten puu, penkki ja puistotie ja saatana pullo pois povitaskusta, se on meidän valkkaria, aivan varmasti on, Auli menee nyt ja antaa olla viimeinen kerta kun lankeaa noihin hamppeihin vaikka söpöjä ovatkin, kuollessaan. Siinä sitä ollaan hänen rahojensa kimpussa, Ripin otsaa alkoi kuumottaa. Eikä se pullo ollut heidän, se oli unkarilaista, muttei se mitään, hänellä oli oikeus takavarikoida pullo, se vain todisti että kyynärsauvalla raahustanut motoristi oli käyttänyt samaa temppua aiemmin jossain hienommassa paikassa. Pahanmakuista se unkarilainen, oli pitänyt kaataa puolet viemäriin. Niin kuin ei tässä päivässä olisi ollut jo tarpeeksi vastuksia nousi vielä tuokin siirappisen makea muistikuva kurkkuun. Rip työntyi oven takaa baariinsa muina miehinä, etsien katseellaan jonnekin unohtamaansa savukeaskia, tervehti puu-ukkoa lähinnä ynähtämällä ja puolihuolimattomasti vilkaisemalla ikään kuin tietäen missä mennään ja samalla välittämättä tipan vertaa. Jos tämä oli ryöstö, hän ajatteli, Auli saisi monoa, ja jo sen tähden että kehissä oli viaton mummo, kannatti esiintyä luontevasti ja vaarattoman oloisesti ja silti olla valmiina pomauttamaan tyyppiä välittömästi ennen kuin tulisi ruumiita. Rip tarttui puhelimen lähettyvillä olevan vesikarahvin kahvaan, puristi sitä, kokeili jännittää hauistaan, tällä muuten tulee jonkin verran rumempaa jälkeä... Jos tyyppi on niitä samoja kuin se hänelle Rancheron myyneen spiidipään kaveri, se poliisinvirkapuvussa pankkeja ryöstänyt konstaapeli, steroidiportsareitten paras kaveri.

Päivää.

Kitit se mikään rosvo ole. Rip keksi tämän yhdestä sanasta, ei sanan sisällöstä sinänsä, harvemmin pelkkä päivää mitään paljastaa, ellei ole kyseessä pyramidin aukaissutta löytöretkeilijää tervehtivä muumio, jolloin siitä voi jo jotain päätellä ja vierittää hautakammiota sulkeva pyöreä myllynkivi takaisin paikalleen ja häipyä takaisin Englantiin, tai toisaalta miksei päivään sisällölläkin ollut merkitystä vaikkei se merkinnytkään mitään sanan sisällöllä vaan sanan hajulla, sillä ei mikään todellinen rosvo lemahda tervaleijonapastilleilta, jollei sitten ole mädät hampaat, jolloin se tulee Tallinnasta, ja siinä tapauksessa sillä taas ei ole varaa pastilleihin, se kuluttaa kaikki rahansa luoteihin.

Samat sanat.

Rip ei tarttunut ojennettuun käteen. Tämä ei ollut mikään presidentillinen valtiovierailu vaan tuo oli tunkeutunut luvatta hänen valtakuntaansa, aivan sama jos Auli oli päästänyt puu-ukon sisälle, silti se on sama asia kuin tunkeutua eläkeläisten seksipuutarhaan esiintymällä nuivana puutarhatonttuna, kun tulee Aulin läpi sisään, mitä herranjumala hän nyt ajattelee, mutta kättä ei ojenna, toinen käsi puristaa vesikarahvia, toisen työntää röyhkeästi taskuun, tapaa kovan amerikkalaisen bensasytyttimen, samassa tulee mieleen missä viimeksi samainen sytkäri napsui hänen sormissaan ja sama tupakantarve nakersi hampaita, ja taas pyrki esiin muistikuva jostain, ei postimestarista vaan lähempää.

Auli teistä jo mainitsikin...

Harmaanvalju kalju, ei pihaelämää, edes lomalla, pitihän siitä jo käsittää, heti, ilman mitään mielikuvitustuotteita, ei tuollainen ole varas muuta kuin painajaisissaan. Päälaki pölyinen, hohtamaton beesi nukkamatto joka on jäänyt imuroimatta. Nukkamaton laidalta laskeutuva uurteinen otsa törmäsi kulmakarvoihin ja silmälaseihin, naarmuisten ikkunoiden takana elottomat silmät, kaulaa kuristamassa raidallinen solmio, harmaan takin alla päänahanvärinen kauluspaita, rintataskussa ravintolayhtiön halpa muovikynä, taskussa rintanappi, hiihtomerkki tai ammattiliiton merkki. Ja henkselit tietenkin, koska ei ollut vyötä. Jalassa ryppyiset kävelykengät, vakosamettimokkasiinit. Ripin käteen työnnettiin kortti.

Erik Vikström.

Käyntikortissa luki sama nimi, tittelin kohdalla prokuraattori, kortin kulmassa ravintolayhtiön tunnus, muuten melko ilmeetön kortti, liikaa tyhjää tilaa Ripin makuun.

Rutiinitarkastus, sanoi lyijynharmaa mies, joka puupalttoossa olisi näyttänyt lyijykynältä. Normaali proseduuri näissä oloissa.

Rip joutui pinnistelemään, monestakin syystä. Kuuleminen oli yksi syy. Kun iso lyijykynä sanoi mitä sanoi, sanat tulivat ulos yhtä selkeästi kuin se tavara mitä Krunikan tippaklinikan lääkärit latelivat sanelukoneeseen. Tuollaisen seurassa ei olisi kyennyt olemaan yhtä drinkkiä kauempaa kuukahtamatta. Rip ei tarjonnut tarkastajalle tai mikä lie kahvia, ei siksi että pelkäisi kuukahtamista vaikka pelkäsikin eikä varsinkaan tämän vuorokauden puitteissa aikonut kuukahtaa muuhun kuin täydelliseen orgasmiin, mutta hän ei kahvia turhille tarjoile vaikka vastapesty pannu, tämänkin hän oli huomannut, porisikin etikanraikkaana aivan hänen takanaan. Auli oli keittimen ladannut. Ei varmasti itseään varten, Auli oli teenjuoja, ei myöskään nuoren päällikkönsä tähden, siihen hän oli liian, miten nyt sanoisi, ylimielisen vanha. Rip ei aio tarjota kahvia, ei halua tarjota Aulin tekemään kahvia, jollekin josta ei oikein tiedä mikä se on, ei ainakaan tylsillä käyntikorteilla itsensä esitteleville tunkeilijoille, joiden toinen käsi on hänen rahoissaan, palkita moisesta hävyttömyydestä, niin tuumi Rip, tätä sen kummemmin päässään sanoiksi kykenemättä pukemaan, sillä hänen analyyttisempi aikansa meni siihen, kun hän seurasi kuinka hänen ainoa alaisensa keikkui tyhjien ja silmiinpistävän siistien pöytien välissä kuin olisi palvelemassa juuri satamaan saapunutta lähetystöä joskus viisikymmentä vuotta sitten. Aulin keho puhui viattomuudesta ja vapautuneisuudesta, siitä miten joku osaa animalistisella tavalla ottaa ilon mistä tahansa mikä ei kosketa häntä itseään. Auli meni salissa pöydältä pöydälle kuin kurtisaani, jo vuodesta 1940, asetteli Coltin lommoisia tuhkakuppeja huolella keskelle pöytää, laittoi hyvin ja pieteetillä, pelti ei kolissut, tuolien jalat eivät kolahdelleet pöydänjalkoja vasten, meni sulavasti kuin korallien keskellä sukkuloiva tuhti pingviini, ja niin nousevat mieleen ajat, ei Ripin, sillä hän ei ollut silloin edes vielä syntynyt, mutta vanhemman ja tietävämmän ikäpolven ajat, terveystarkastajien ja sisäisten tarkastajien ammoisat ajat, jolloin tuhkikset olivat kristallia ja niiden alla valkoiset liinat, ja korttelin jokainen kissa seurasi Aulin kintereillä himosta naukuen kotiin asti. Ei muusta syystä kuin siitä, että verevimmillään käyvä nuori karjalaisneito oli ollut viimeiset kaksitoista tuntia kainaloitaan myöten ahvensopassa.

Kassatarkastus.

Prokuraattori Vikström suhisi hiljaisella äänellä, ja lisäsi moittivaan sävyyn, huomattuaan ravintolan nuoren päällikön poissaolevan katseen sekä levottomalta kuulostavan savukkeensytyttimen näpertämisen:

Poltatteko te tiskin takana?

Rip palasi tähän päivään, hyvästä syystä, muisti että hänellä oli tulikuumaa tavaraa autossa, ei sisällä edes, turvassa, siellä oli hitaasti sulavaa chili con carnea, jonka kylmäketju katkeaisi viimeistään tunnin päästä, jollei jostain päälle pamahtaisi ukkonen ja rakeet, chilistä viis, lavalla oli omaisuus tai kuolema, mielikuvan vavisuttamana hän ravisti itsensä kokoon ja mietti mitä Vikström oli sanonut.

Edessäkö pitäisi?

Se ei ole suotavaa…

Pidetään sitten taukoja useammin.

Pohjakassanne, tarkastaja sanoi tyynynpehmeällä, pyyhkeeseen tukehtuvalla äänellä.

Oli muuten viittä vaille, etten pitänyt teitä ryöstäjänä.

Liikaa rahaa, ymmärsittekö?

Sanokaas uusiksi, Rip pyysi, hän alkoi pitää tästä Vikströmistä, tämän äänen tyynystä puserretusta suhinasta, joka toi mieleen sekä telttaretket että vuotavan venttiilin.

Pohjakassas -

Prokuraattori Erik Vikström huomasi mitä oli tekemässä ja rykäisi.

Kaksi markkaa kuusikymmentäviisi penniä.

Rip siirtyi lähemmäksi tervapastilleilta tuoksuvaa kellastunutta miestä ja omaa kassalaatikkoaan.

Siis mitä?

Kahdentuhannen markan pohjakassanne ylittyy kaksi markkaa ja kuusikymmentäviisi penniä, prokuraatori osoitti omaan nahkakukkaroonsa siirtämiään ylijäämiä. Sen voi tarkistaa jos haluaa, mutta olen itse tarkistanut ylijäämän jo kaksi kertaa. Sen lisäksi kassassanne on kymmenen äyriä ja tämä toinen vierasmaalainen…

Saksan markka, Rip sanoi.

Onko teitä siis huijattu?

Huijattu? Ei ole koskaan.

Tarkempaa vastausta Rip ei halunnut antaa. Hän halusi ajatella, että kyseinen ulkomaankolikko oli vain hänen ja hänen asiakkaidensa välinen tekninen yksityiskohta, esimerkki, että Saksan markka oli kassalaatikossa mallikappaleena niille, jotka olivat lähdössä Länsi-Berliiniin, sillä heikäläisten markka oli samankokoinen ja ilmeisesti samanpainoinen kuin täkäläinen kaksikymmentäpenninen, ja jollei tätä nyt kaupassa tai sikäläisissä kapakoissa kannattanut kokeilla, niin kadunvarsien tupakka-automaateissa kaksikymmentäpenninen oli melkein kymmenen kertaa itseään kovempaa valuuttaa.

Miksi teillä on siis tämä Saksan, prokuraattori veti kolikkoa kauemmas okulääreistään, Liittotasavallan markka?

Oletteko koskaan olleet Länsi-Saksassa? En minäkään, mutta jos menette, kannattaa ottaa pötkö 20-pennisiä mukaan.

En ymmärrä.

Minä ymmärrän. Ja mikä juttu se nyt on, että puuttuu, ei vaan, kuulinko oikein, että on liikaa kaksi markkaa ja kuusikymmentäviisi penniä? Pitäähän sitä aina sen verran olla! Eikö ole muuten niin, että jollei ole liikaa, sitten puuttuu, eikö? Koskaan ei ole oikeaa summaa, se on vähän kuin lumen kanssa, tai veden, täytä lasi piripintaan ja yli valuu, jollei valu, lasi on vajaa.

Varsin valaiseva yritys, mutta tuskin kelpaa johtokunnalle.

Kenelle?

Jos kassalaatikossa on ylimääräistä, se kuuluu talolle.

Sitähän minäkin, että pahan päivän varalle me sitä.

Talolla tarkoitan yhtiötä. Kassassa pitää olla aina tasan kaksituhatta markkaa.

Mitä jos löytää markan lattialta, valuuko silloin vesi yli?

Teknisesti ottaen sekin markka kuuluu talolle. Mutta ymmärrän mitä ajat takaa. Se markka laitetaan muualle kuin tähän kassalaatikkoon, kai teillä on joku lasi tippejä varten.

Meillä ei sellaisia tunneta, Rip katsoi kassalaatikkonsa sisältöä joka oli levitetty ruskeanharmaalle kankaiselle nenäliinalle. Tuo punainen klemmari kyllä saattoi ollakin sellainen…

Prokuraattori nosti liinalta punaisen klemmarin, joka oli nätimpi kuin tavanomaiset kuparinväriset, nosti hyppysillään kuin ne olisivat pinsetit, erotti seuraavaksi liinalta hiuspinnin, ruuvin ja paperinpalan jossa oli puhelinnumero.

Nämä eivät kuulu kassalaatikkoon myöskään.

Yhtiö saa toki pitää ne, jos tahtoo.

Yhtiön sisäinen tarkastaja ei ottanut kantaa Ripin ironiseksi tarkoitettuun heittoon vaan kääräisi pikkuesineet nenäliinan sisään, kumartui roskaämpärille ja ravisti sisällön sinne. Siinä meni Saksan markka ja Ullan puhelinnumero, eivät lopullisesti, Rip pani tyydytyksellä merkille, että myös tämä roskaämpäri oli tyhjennetty ja puhdas, sinne käden työntäminen ei tuntuisi missään. Prokuraattori penkoi ruskeaa, messinkisolkista salkkuaan, joka toi hämärästi mieleen jotain, mitä Rip oli melko vast'ikään nähnyt, ja otti esiin vauvantukalle tarkoitetun harjan, suki kassalaatikon kaukalo kerrallaan puhtaaksi.

Teillä tuntuu käyvän paljon luottokorttiasiakkaita? hän kysyi aikaisempaa sovittelevampaan sävyyn.

Ei oikeastaan, Rip vastasi, myös pehmeämmin. Kai niitä käy saman verran kuin muuallakin.

Kun teillä käy noita rokkareita, niin ei niin paljon luulisi…

Ei niillä mitään kortteja ole.

Mutta pohjakassan kuittimäärä osoittaa että…

Toimittajilta niitä tulee. Ja kulman kundeilta, ja tavallisilta, pankkivirkailijoilta, kirjanpainajilta ja sellaisilta, tavallisilta, Rip äänsi myötäsukaan.

Ja niiltä rokkareilta?

Keittiössä Aulin liike pysähtyi tiskikehikon ylle ja samassa Rip keksi, että muumiot olivat jutelleet keskenään.

Niillä nyt ei siis todellakaan tule kuin käteistä, Rip vakuutti.

Kannattaa todellakin olla erityisen varovainen vastaanottaessa heikäläisten taholta mitään muuta, erityisesti tällaisessa paikassa.

Olen aivan samaa mieltä.

Tämä tässä, prokuraattori Vikström oikoi kassakoneen pohjalta löytämänsä ryppyisen sulkulistan. On nähdäkseni kolme viikkoa vanha.

Minä tunnen asiakkaani ulkoa, Rip puolustautui ja pehmensi saman tien: Ikävä kyllä. Tunnen niiden lompakon sisällön myös, jokaisen, pennilleen.

Prokuraattori taitteli sulkulistan huolella neljään osaan ennen kuin repi sen suikaleiksi ja pudotti suikaleet roskaämpäriin.

Pankit uusivat sulkulistat joskus peräti kolme kertaa viikossa, eli teillä on noin yhdeksän kappaletta vanha paperi käytössä.

Taitaa se olla noinkin, tai siis oli käytössä. Tulee kai turhan harvoin käytyä pankissa.

Mistä te vaihtorahat sitten saatte?

Asiakkailta. Rip vastasi harmaan lyijykynän tyhjään katseeseen virnistämällä poikamaisesti, joskus se tehosi, ei aina, varsinkaan lyijykyniin. Täällä meillä uidaan pikkuhiluissa, hän selvensi, seteleitä kun nähdään hypätään kattoon riemusta, tietenkin aina vain palkkapäivinä sellaista tapahtuu. Ja myönnettäköön että täällä käy pankkivirkailija, asiakkaana siis, eri pankista tosin kuin meidän oma, mutta se on parempi, kannattaisi vaihtaa pankkia, jos minulta kysytään. Tämä virkailija tuo niitä tullessaan, kolikoita, töiden jälkeen, eikä ota komissiota, Rip painotti.

Prokuraattori Vikström mietti hetken.

Ne pitää ne listat sitten erikseen hakea, eikö totta?

Totta, totta sekin on.

Mitä jos teidän pankkivirkailijaystävänne toisi ne?

Aamen. Loistava idea.

Niin he löysivät toisensa, yhteisen kielen jota pimputtaa. Heidän yhteisestä sävelestään olisi voinut tehdä dueton, urbaanin folkin sulkulistan hankkimisesta. Mutta johtuen toisen nuorekkuudesta ja toisen keski-ikäisyydestä he eivät lähteneet yhteiselle kiertueelle. Prokuraattori Vikström ainoastaan rykäisi, kaivoi taskustaan yskänpastillin ja palautti ravintolapäällikön takaisin numeroiden pariin.

Eikö teille ole opetettu, että nämä tulisi siirtää pankkiin saman tien? hän kysyi melkein ystävällisesti, hivellen sormiensa välissä kuittinippua, nuuhkaisten sormenpäitään, haistaen pankkikorttilomakkeista lähtevän tutun kalkkerin ja kopiokonemusteen hajun. Sillä nämähän ovat aivan rahankaltaista tavaraa.

Mutta huonosti kelpaavat varkaille. Ja pankki ottaa kaksi markkaa jokaisen kuitin laskemisesta.

Se on ikävää, mutta mitä se tähän kuuluu?

Tällä tavalla säästyy.

Millä tavalla? Vikström katseli harmaiden, kuivien sormiensa välissä pitelemäänsä paksuhkoa lomakenippua niin kuin se pitäisi sisällään, jossain sottaisten allekirjoitusten, tahrojen ja kosteusjälkien, tunnisterivien ja numeroiden, erityisesti numeroiden, välissä jonkin salaisuuden.

Rip ajatteli. Ei tarkkaan eikä sanallisesti, hänen päänsä kävi läpi käyttäytymisvaihtoehtoja. Näpäyttääkö takaisin äkisti, purra, vai käyttäytyä kuin, jos näissä kielikuvissa pysytään, koira joka haluaa olla väleissä isäntänsä kanssa jatkossakin mutta jonka olisi nyt välttämätöntä opettaa isännälle miten naapurin ovi avataan.

Meillä käy aina samat asiakkaat, hän aloitti.

Ja ne jotka käyttävät kortteja, osaan luetella ulkoa. Joten kokoilen niitä, tositteita, ja sitten yhdessä, heidän tilipäivänsä aattona, kirjoitetaan asiakkaan kanssa kokonaan uusi lappu, yksi ainoa lappu, johon lasketaan kaikki edelliset synnit yhteen.

Ei niin saa tehdä.

Säästyy kaksi markkaa per lappu.

Tjaah…

Tyypit pitävät tästä käytännöstä kovasti, tällä tavoin heille ei satu vahingossa tilinylityksiä, kaikki ovat tyytyväisiä.

Prokuraattori mietti pitkään, käänsi kylkensä sen merkiksi, katseli pullorivistöjä kuin etsien niistä vastausta vaikka ne sisälsivät pelkästään viinaa, jäi katselemaan maissisiemenpusseja ja niiden taakse rakennettua käyntikorttitaulua, johon oli lisätty myös kutsukortteja, vapaalippuja, korvakoru ja kondomi, keskimmäisenä oli Ripin vaaleanpunaisella huulipunalla, löytötavaraa naisten vessasta, kehystämä terveystarkastaja Silvia Mansikkasillan, lääk.kand, kortti, josta Rip oli raaputtanut sukunimen jälkimmäisen ässän näkymättömiin. Prokuraattori tarkasteli Mansikkaillan käyntikorttia tarkkaan, siltä tuntui, ja hänen olemuksensa pehmeni, joskaan ilme ei muuttunut, ehkä kulmakarvoissa oli havaittavissa pientä vipinää. Vikström hipelöi vasemmassa nimettömässä olevaa sormustaan, ja jos Auli olisi ollut tässä ja nyt ja huomannut saman, he olisivat purskahtaneet nauruun, todennäköisesti ja jälkikäteen, eivät siinä tilanteessa. Prokuraattori Vikström nykäisi terveystarkastajan käyntikortin irti Ripin huolella rakentamasta kollaasista, oli laittamassa korttia puvuntakkinsa rintataskuun, siellä missä oli myös vanha, mustalla kuluneella nahalla päällystetty silmälasikotelo, huomasi Ripin tarkkailevan häntä.

Voinko lainata tätä...?

Ottaa siitä vaan, ei ole meikäläisen vuosikertaa.

Biljardipöydän seuduilta kuului iloinen naurunhelähdys, pöytää nukkaharjalla pyyhkivä Auli katsoi silmät säteillen ravintolapäällikköään, sillä katseidenvaihdolla heidän aikaisemmat naljailunsa olivat poispyyhkäistyjä ja unohdettuja.