Regina käy kellon alla

Tarjottuaan juomat ja lukittuaan visusti oven ravintolapäällikkö heittäytyy penkille ja siirtää vaihteenvalitsimen D-asentoon. Hän on mielenosoituksellisesti polkaisemassa kaasua kunnes muistaa lavalla olevat juomakorit, puree hammasta, avaa radion, siirtää auton keskikaistalle, Rip ei aio väistää, siitä pitää huolen auton puolitoistametrinen etusäleikkö. Katua ylös, vauhdilla yhden kaasunpainalluksen, ei edes sen hetken vertaa että vaihde kerkeisi nytkähtää ykköseltä toiseksi korkeimmalle pykälälle, jarrua. Rip tönäisee samalla, vahingossa autostereoiden äänentoiston lujemmalle, kanavalla Radio City, uutiskatsauksessa puhutaan tulevan yön auringonpimennyksestä. Rip heittäytyy penkin yli makuulle ja saa avattua apukuskin puoleisen oven, huutaa kilpaa radion kanssa kadulla raahustavaa miestä käymään täällä.

***

REGINA

Juuri tuollainen liian iso auto, niin iso ettei se mahdu pöksyihin. Siitä seuraa onnettomuus, elinikäinen taakka, elin aiheuttanut, syvälle tunkeutuva, sisään porautuva, elimen luovutus takaisin omistajalle, housut kiinni, liikenneonnettomuus, sitä tarkoitin, liftari kyydissä, nuori tyttö, tuskin täysi-ikäinen, naistenvankilaan matkalla, miksi? Törmää koululaiseen, tiellä juoksevaan, ei suojatietä, ei liikennevaloja, tietenkään. Salaavat tapauksen, miksi? Mikä saa liftaritytön vaikenemaan, se että hänellä on vielä suurempi salaisuus kannettavanaan, niin juuri kannettavanaan, onko hän raskaana? Ei siitä saa enää nykyisin salaisuutta niin kuin ennen. Hänellä on mukanaan kiellettyjä lääkkeitä, just det, hän on viemässä niitä naistenvankilaan, äidilleen, ei! Vaan tyttöystävälleen, liftari on biseksuaalinen, hän on karussa kotoa, niin!

***

Jos hyppäämme hänen kyytinsä, vierelleen, tai jos haluaa leikkiä hengellään, lavalle, pressu voi olla hyvinkin joustava, kuinka vain, ollaan sitten varkain täällä, salakyydissä, pressulla kierien, ja ehditään vilkaista taakse, vilkaisemme taakse, kaikessa rauhassa oikein kunnolla, ja koska emme ole ratissa meillä on aikaa tarkkailla oikein kunnolla jalkoihinsa tai pikemminkin askeleihinsa keskittynyttä naista, jonka huulet tuntuvat tai näkyvät liikkuvan, ja jos vain voisimme olla aivan hänen lähellään, rinnallaan, tai tulisimme vastaan, tosiaan, jos niin, niin joutuisimme väistämään häntä, menemään kyljittäin joko seinän viertä tai astumaan jalkakäytävältä autojen joukkoon, väistäisimme joka tapauksessa, sillä nainen kulkee keskellä katua niin keskittyneenä seuraavaan askeleeseen samaan aikaan puhuen, ohittaessamme hänet, tai kun hän nyt menee ohitsemme, me kuulemme hänen äänensä, hiljaisen, jankkaavan, hän mutisee yhtä ja samaa, ”onnettomuus”, elinikäinen”. Ja jos palaisimme takaisin autoon, katon alle, penkille, tai sittenkin lavalle, ja katsoisimme huolellisesti taakse, koska me voimme, meidän ei tarvitse katsoa koko ajan eteen, me voimme kääntää päätä ympäriinsä kuin pöllö, ja siksi me edelleen näemme naisen viivasuoran askelluksen ja alaspäin luodun katseen ja erityisesti huulet jotka liikkuvat, näkisimme toki, ei epäilystäkään, ne liikkuvat koko ajan aina siihen asti kunnes auto kääntyy Albertinkadulle ja nainen jää jälkeen, jatkaa suoraan kohti koirapuistoa ja jää mielestä kohta.

***

Sydänkohtaus, pyyhi pois. Ainoastaan auto-onnettomuus. Lapset, entä lapset, kun niitä voisi olla, ei ole. Lepakko niskassa, kellarin ikkunasta syöksyvä hiiri. Mistä tuo tuli? Aina pitää selittää, kuin omille lapsille, kuin opettaja, hitaasti ja rautalangasta, jos ne sitten saa käsittämään, lukija käsittää myös, rautalangasta, rautalangasta, myös itselleni, tärkeintä että itselleni. Henkilö on, kuka? Auto-onnettomuuden silminnäkijä, edellä heittelehtivä auto, sitten ojassa, mitä on tapahtunut? Sydänkohtaus? Ei, se pois, pyyhittiin. Mitä jos käy käsiksi tyttöön? Normaalia, käytetty. Heittelehtivä auto, poliisi ei tiedä, takana ajava henkilö näkee, tietää ja antaa vinkin, tarkistakaa onko kaiteessa naarmuja, ei niin lähellä vaan kilometriä aiemmin, onko sorassa renkaan jälkiä. Tästä me juttelimme jo aamulla, muksut aina vastaan, täynnä puberteettista angstia, sellaisia nuoret ovat.

Se oli aivan normaali tilanne, ajoimme rauhassa, matkalla mökille, minäkö olen silminnäkijä? Vai Eerikki joka on juuri saanut ajokortin? Pitää perustella miksi hän on ajanut kortin täällä kantakaupungissa, miksi meidän pitäisi asua täällä? Ei tietenkään tarvitse, mutta en jaksa ryhtyä etsimään sopivaa maalaispaikkakuntaa, ei jaksa ryhtyä keksimään heille ympäristöä, räystäät tippuvat, ensimmäisenä pitää luoda lumet, sellaista se on, pelkkää kylmää ja vaivaa, kyllä sen mummosta muistaa, terveisiä sinne yläkertaan, tuuleeko siellä? Amerikkalaisen auton kuljettaja, kuollut, menehtynyt vammoihinsa, niinhän ne sanovat, ollut yksin autossa, niin lukee raportissa, apukuskin puoleinen penkki on tyhjä, missä on liftarityttö? Häntä ei kukaan edes osaa kaivata, tytöstä ei kukaan muu tiedä, siis ei kukaan tiedä, mutta missä hän on, ja kertomuksen kannalta olisi parempi, jos hän olisi jättänyt jonkun huomaamattoman jäljen autoon, sellaisen jonka henkilö – Eerikki? – vain voi tunnistaa, ja miten, eihän hän tiedä tytöstä mitään, tuskin on ajatellut montako päätä autossa istuu, tytöstä ei kenties edes näy mitään, nyt se tulee, ratkaisu: Eerikki jatkaa mökille, joka on melkein seuraavassa tienristeyksessä, mökkitie, itse mökille on vielä matkaa, kun hälytysajoneuvot ovat tulleet, hän jatkaa matkaa, annettuaan tietonsa, jatkaa mökille, saatuaan sen lämpimäksi, niin juuri, ainaista lämmitystä ja lumenluontia, on kyllä kesä, ja yöllä! Hän saa vieraan, yöllä, kun on niin hämärää että jokainen risahdus pelottaa, tyttö tulee, jää pihalle, Eerikki kuuntelee oven toisella puolella, pelkää, ei tiedä pelkääkö enemmän eläimiä vai mökkivarkaita, irtolaisia, avaa kuitenkin oven, kun kuule tytön vetävän henkeä, ehkä niiskaisevan, niin tarina lähtee aukeamaan. Onko kuski nähnyt hirven tai pelästynyt tai ollut kääntämässä kasettia tai keskittynyt mihin, johonkin sivuasiaan, tätä pohtivat samaan aikaan yövuoron poliisit, ei se voi olla hirvi, kukaan muu ei ole nähnyt mitään erikoista, ei mitään mieleenpainuvaa, tie on ollut puhdas, kaikki on ollut rauhallista, ei mitään syytä miksi auto olisi voinut ryhtyä heittelehtimään. Poliisit tekevät listaa huomisesta, aikatauluttavat Eerikin kuulustelun iltapäivään, ”poika taitaa olla aika järkyttynyt”. ”Tarkistitko oliko sillä korttia?” ”Tietenkin, kun otin nimen ylös, ja sillä oli kasikympin lätkä takaikkkunassa.” ”Mitä se todistaa?” ”Harva kortiton pitäisi sellaista, vai oletko huomannut?” ”No niin no”. Puhelin soi, faksi alkaa raksuttaa. Hämeenlinnan jättämä ilmoitus pikkupojan katoamisesta vilistää poliisien sormien läpi. ”Täytyy ehkä tutkia tietä taaksepäin?” ”Tietenkin tietenkin.” ”Aamulla, kun ei ole liikennettä.” ”Niin, niin.” ”Jos se oli hirvi, oletteko ajatelleet?”

Hirveä, karhua, onko teillä? Mikä vuoronumero? On tässä. Heinäkuu, tarkoitan numero seitsemän, no niin, katsotaanpa, mitähän me tänään syötäisiin, montako meitä on? Kolme. Tai neljä. Sen verran, kuulostaa hyvältä, paljonko maksaa, oh, en minä sitten voi, laitetaan vain kaksisataa grammaa, niin juuri, alkupaloiksi, vai että oikein sataseitsemänkymmentäviisi markkaa, teillä edelleen laatu maksaa, se on oikein, ja sitten broileria. Kiitos. Miksi minä aina punastelen! Miksi rupean änkyttämään noiden takia. Pitäisi aina antaa mennä ruotsiksi, aina, silloin loppuu tuo ironinen hymyile kuule, varo vain etten laita sinua kirjaani, teen sinusta hakkelusta, juuri niin, lihamyllyn läpi, teen sinusta kouluttamattoman juntin, mistä te näitä saatte, kuka teille näitä pyytää, tuleeko näitä poliiseilta, onnettomuuksista? Hyvää päivänjatkoa, Pierre, teurastaja, butcher, Boucher, butch, niin juuri! Hei hei. Myötähakkaaja vastakarvaan nauraja, niin juuri elinikäinen puute. Rakastava aviomies, jos taustalla on väkivaltaa perheessä, siitä seuraa sydänkohtaus, minimissään, domestic violancé, vähän ranskaa kehiin, voi kun pitkästä aikaa pääsisikin, koulussa sai aina turpiin kotikissa saa nyt, siirtää lapsena kokemansa vääryydet vaimoonsa, niin se olisi luontevinta rautalankaa taas ja paljon, fan myöskin, unohdin hiivan, ei saa leipää muuten, pakko se on saada, pakko poiketa tuonne, Kukkuraan, siellä on se kassatyttö aina tyrkyttämässä niitä lappusia ja nauraa minulle, ei edes hymyile sisäänpäin niin kuin kirjoissani vaan päin naamaa, joskus jopa avoimesti, mitä minä sen lappusilla, hiivaa, ei muuta, jätän kassit tuulikaappiin, kai niin voi tehdä, kai voi tehdä mitä tahtoo, hetkinen, karhut, hirvet, onnettomuus, Eerikki mökillä ja tyttö, nyt tarkkana, hemmetin hurjastelijat, kerta vielä äänimerkkiä niin heristän! Avaa ikkunan ja huutaa. Onko tuo sähköikkuna kun noin liukuu. Huutaa minulle. Kaheli, nuori, miksei, syyllinen, tuollainen potentiaalinen raiskaaja. En vastaa sen huutoon, olen noiden yläpuolella ainakin sen kolme kerrosta, en ole huomaavinani noita, tuollaisia ei parane huomata tai huomaa olevansa ties missä. Ne ovat juuri tuollaisia, mekaaniset hirvet, nuoret miehet, ennalta arvaa mitä päässä liikkuu, siinä mielessä huonoja syyllisiä, mikä sitten eteen? Ainakin pitää ottaa selvää automerkeistä, amerikkalaisista, lehdessä varmaan on, automyyntipalstalla, amerikkalaiset ovat pahimpia, Anglialla ei saa koululaista hengiltä tai epäillä hirveen törmänneeksi, sen pitää olla iso ja pahanaamainen, muuten ei saa uskottavasti pahaa esiin, pitää olla jotain jotta pikkupojan ja voiman ero selkiytyy, rautalankaa, piikkilankaa, poika on lentänyt ojassa olevaan piikkilankarullaan, ruosteiseen, painunut syvälle horsmien joukkoon, onko Hämeenlinnassa niitä, pitää tarkistaa, miten? Ajaa bussilla se matka, joskus, miksi, minne minä menisin, Tampereelle, mitä siellä on, pökeröjä.

2 Rip jatkaa keskeytymätöntä otettaan

Tielleen tulleista häiritsijöistä piittaamatta hän hakee kadunpäähän poikittain parkkeeraamansa auton takaoven eteen. Auto on Ford Ranchero, toffeenvärinen lava-auto, jonka hän on hiljakkoin ostanut luotolla. Edellinen ravintolapäällikkö, vaimonsa kanssa Itäkeskuksessa avattuun pitseriaan siirtynyt monikätinen puuseppä, oli rakentanut omin käsin baarin viisi metriä pitkän tiskin, mutta hoitanut kuljetukset kuriiripalveluna. Rip, määrätietoinen mutta kädentaidoiltaan heikompi uusi päällikkö aikoo kohentaa Eerikinkadun numerossa 43 sijaitsevan korttelikapakan tulosta hoitamalla tarvikekuljetukset itse. Ennen kello kymmentä hän lähtee matkaan, näinhän on sovittu, ja törmää ovellaan toistamiseen ulkomaalaiseen näköiseen naiseen ja tämän kahteen lapseen, joiden perimä on ilmeinen. Heillä on jokin hätä, jano ainakin. Tarjottuaan naiselle ja lapsille juomat ja lukittuaan visusti oven, hän jatkaa autolla katua ylös.

***

Siinä ne nyt taas ovat. Nainen kahden lapsen kanssa, nainen näyttää pelästyneeltä, kääntyy, ei voi olla, toistamiseen nähtyäänkään, lasten äiti, tumma, jostain kaukaa, idästä, lapsilla on hiekanvärinen tukka ja vaalea iho. Nainen on nainen vaikka näyttää nuorelta, mahdoton sanoa minkä ikäinen se on, viisitoista vai kolmekymmentä, ne ovat aina tuollaisia. Nainen näyttää pelästyneeltä ehkä siksi, että peruutan auton melkein sen kylkeen, ei vaan vierelleen, hän on kapuamassa lasten kanssa viinakorien yli, hetken aikaa näyttää siltä kuin he olisivat joukolla pyrkimässä takaovesta sisään.

– Olette auki? hän kysyy noustuani autosta, en ole huomaavinani, keskityn heittelemään koreja pressun alle.

– Are You Open?

En tiedä menikö se niin, ehkä sieltä puuttui ärrä, ehkä puuttui, perinteiden mukaan pitäisi puuttua. Vilkaisin naista, tyttöä, laskin heti perään katseeni, en edelleenkään sanonut mitään, aivan lukossa koko mies. Se mitä minun olisi pitänyt sanoa, oli: hei, nyt on maanantai, kello kymmenen, herää.

Naisen sijaan vilkaisin lapsia. ja erityisen pitkään ja merkitsevästi, ne näyttivät alle kouluikäisiltä, tietenkin näyttivät, muutenhan ne olisivat koulussa, toisaalta on loma-aika, sitten ne voivatkin olla koululaisia, mitä väliä, minun ravintolassani ei lapsia käy kuin myymässä vappumerkkejä ja niitähän meillä ostaa joka toinen ja kaikki vihreän liiton kumpparimiehet.

– Emme me ole open, vastaan pitkään harkittuani.

– Saako teiltä jäätelöä? nainen jatkaa lespaavalla englannilla.

Hänen äänensä on kiihkeä, nopea, se on niiden rytmi, ja ice cream -sanan kuultuaan lapset näyttävät läkähtyneiltä kuin koulutetut koiranpennut, mitä jos he sittenkin tulevat jostain kauempaa, ovat turisteja ja tilausäiti on viemässä niitä nähtävyydeltä toisaalle – aivan sama edelleen. Kello tulee kohta kymmenen. Myönnetään, on kuuma päivä tulossa. Mutta että kymmeneltä jäätelöä, minulta, tämän kadunpäätteen päässä. Nappasin viimeisen korin oviaukkoa tukkimasta, vaistosin samassa että tämä on vaaran paikka, että nyt  keittiöön pääsee kuka tahansa, varsinkin liinatukkainen rasavilli. Viskasin korin niin nopeasti kuin pokeriani menettämättä kykenin lavan alle, korvia riipi, kun kuulin miten vihreän muovikorin karhea alapinta raapi lavan virheetöntä, vastamaalattua pintaa.

– Seis, paikka!

Huudahdin niin, että päässä kilahti. Työnsin lapsia kauemmaksi ovensuusta, mulkaisin naista, sen otsaa, hän oli niin lyhyt, palasin sisälle, kiireellä, niin että olin kompastua Lainatavaran kumimattoon, riensin baariin korvat höröllä, sisälle eivät ainakaan tule saatana. Otin pyramidiksi kootun, meillä kaikilla on luppoaikaa, muovimukitornin huipulta kolme mukia, sormi epäröi hetkisen limupistoolin napeilla, mitä niille antaa, tuossa kulttuurissa, millaiset vanhemmat niillä on, saavatko ne edes juoda sokerivettä, pitäisikö antaa maitoa, se on vanhaa, perjantailta, ja painoin s-kirjainta. Sooda riittää, kuplavesi, se on firmalle ilmaista, hiilihappo tulee panimolta, vesi, se kai maksaa, en tiedä, taloyhtiö maksaa, kai, nämä ajatukset kulkivat lävitseni nopeammin kuin salama, olin niin hiton numeroiden orja ja taseiden, etten edes oikeasti harkinnut tarjoavani niille muuta kuin s-kirjainta, ilmaista vissyä. Sitruunaa ei ole, ei edes koristeeksi, tai on tuossa joku kantapala lauantailta, hyvin kuivahtaneita, ei kehtaa, ei edes ulkomaalaisille. Palaan takaovelle kolme mukia kourassa, nainen kyttää ovensuussa ikään kuin olisi tulossa kaupustelemaan kampoja tai uskontoa, lapset molemmin puolin, onko niitä laillista käyttää tuollaisessa hommassa, nyt alkaa hieman sapettaa.

– Jäätelöä? nainen, sen täytyy olla tyttö, toistaa, nyt suomeksi.

– Tässä, minä sanon, ja pusken heidät sivuun ovensuusta, – soda-pop, lisään varmistukseksi. – Voitte jättää kupit tuohon, näytän jalkakäytävää. – Ei maksa mitään, lisään vaikkei nainen sitä kysykään.

***

Tarjottuaan juomat ja lukittuaan visusti baarinsa oven ravintolapäällikkö heittäytyy vuoden seitsemänkymmentäyhdeksän mallia olevan Ford Rancheron leveälle penkille ja siirtää vaihteenvalitsimen D-asentoon. Hän on miltei ja mielenosoituksellisesti polkaisemassa kaasua, saadakseen vähän ääntä aikaan ja asvalttiin kuminjäljet, kunnes muistaa lavalla olevat juomakorit, puree hammasta, avaa radion rauhoitellakseen hermojaan, ja lähtee liikkeelle kevyellä kaasujalalla kuin olisi kuskaamassa ruumisautoa. Hän siirtää auton juohevasti keskikaistalla tietäen, ettei tällä katuosuudella kulje tähän aikaan ketään, ja jos kulkee eivät he kaksi eivät mahdu toistensa ohitse toisen väistämättä, Rip ei aio väistää, siitä pitää huolen hänen autonsa puolitoistametrinen etusäleikkö, jonka piti riittää säikyttämään japseilta riisipuikot kurkkuun.

***

RAINER

Kyllä tämä tästä, piimää ja makkaraa, pitää ottaa seinästä kiinni, likainen kuin mikä mutta minkäs teet, tuosta on parempi napata, juoksurännistä, ottaa kiinni, huh, se liikkuu, toivottavasti ei tule koko taloyhtiö alas, varovasti nyt, ettei hiha nappaa kiinni ränniä kannattelevan vanteen ruuviin. Ei tästä ilman kävelykeppiä oikein, hiivatin hiiskatti, tule mitään. Viime talvena hattukauppa oli vielä auki, siellä mahtoi olla joskus jonkinlaisia keppejä, tosiaan, keppejä, ei mitään kunnollista, jotain italialaista tikkua, likka kyllä sanoi että sairaalasta saisi sairaalan sauvan, invalidin sauvan, ei hiiskatissa, en minä sellaista, siirryn sitten suoraan pyörätuoliin tai ruumisautoon, jos niin pitkälle mennään, voi runous, tässä ehtii tulla pissahätä ennen kuin ehdin perille asti, kermaa ja leipää, ei vaan makkaraa, mitä sieltä nyt puuttui, nuuskaa voisi kanssa, paljonko minä otin rahaa, onko kukkaro missä, on se siellä, helisee kyllä, tässä se on kaikki mitä elämästä on jäljellä, tästä jos pitäisi tehdä värssy, muisto viimeisestä päivästä, tuupertui kadulle lätäkköön kainalossa nuuskaa ja pissaa, mitä minä sanoin, ei olisi pitänyt laittaa liivejä, kiristävät, mitä tuo tuossa tööttäilee iso laiva, keinahtelee vieläkin vaikka on pysähtynyt jo aikoja sitten, melkein kuin ne muiluttajien kärryt, jaa se on tuo, señor jefe, paljonko se tienaa, vain onko se se, näkee huonosti, jaa se avaa oven, pitääkö muka mennä sinne sisään, en minä, minä olen menossa kauppaan, ei se kuule, pääseekö tuosta auton välistä, se on seisonut kauan pölystä päätellen, hiekkaa tämä on, tuntuu kämmenpohjassa saakka, seissyt samassa paikassa koko talven, vieläköhän niissä henki pihisee, pitäisi kai soittaa tai laittaa likka asialle, en minä sinne mene enkä autoon, kauppaan tässä ollaan menossa, on se iso ja leveä penkki, jos nyt  hetkeksi vain, vai tällaisen on poika hankkinut, aikamoinen syöppö, mitä? Sulje tuo toosa eihän tässä kuule omaa ääntään, hemmetin leveä ovi ja mikä penkki, kuin ennen vanhaan, kyllä tässä kelpaa friiduja kiksauttaa, mitä? Oletkos päässyt kokeilemaan, elämässä ollenkaan, mitä? Että olenko minä, kysy vain koska viimeksi. Käyntikortteja, no joo, omiksi tarpeiksi. Vai että viisisataa. Ei kellään ole niin paljon ystäviä, ei edes tirehtööreillä, pojalla alkaa nousta pissa päähän, tiedän ettei niin pitäisi sanoa, vanhan ukon oikutteluja, mitä niitä häpeilemään, parasta että nousen etten pilaa hienoa autoa, voi pian houkutella kaupungin kaikki naiset juoksemaan perässä, kun haistavat meikäläisen uroon, tuhat? Se on paljon, en tiedä jaksanko. Kunhan nyt ajankuluksi yritän. Ei tässä muuten mitään, ei ole asiakkaita, ei paljon ketään, kaikki mennyttä, jäljellä olevat pystyy luettelemaan kaikki, annas kun aloitan, mitä? Ei ole tullut käytyä, on enemmän tullut istuttua omissa oloissa, lääkärin määräys, ja niin, mitä, ei koskaan perjantaina, sen kieltää jo likka, kun se tulee aina istumaan. Tuntikausiksi muka tiskaamaan, rahaa se kerjää, niin ne aina. Kaikki? Minä en, siinä olet oikeassa, minä en. Mitä? Ei minun ikkunani anna kadulle, mitä se sellaisia utelee, kellarista kyllä näkyy ja näkyisi paremmin, jollei Hildebrantien romu olisi ikkunan edessä, vai että jonoa? Kaikenlaista, ihanko totta, jaa se tuhat sitten, satasella, tai en minä tiedä mitä tuollaiselta viitsii veloittaa muutamaa kymppiä enempää. Kaksisataa? Johan nyt, miksi ei. Sillä saa aika komean kävelykepin. En minä tiedä minne sen hukkasin, eipä huolta, aina ne on löytyneet. Eivät ole kuin sateenvarjot? Mitä se puhuu. Eipä kai, mitkä hiivatin sateenvarjot. En tiedä, tai vähän niin kuin muisti, mitä? Ei rahan, mitä se tarkoittaa, vanhan pää ei pysy mukana enää. Virvokkeina? Mitä se tarkoittaa, nuori kloppi, puhuu ihan hepreaa, ihan kuin likka, se se osaa olla joskus pahana, pelkää ettei jää perintöä kun pappa vetää kaikki kitaansa, ettei jää enää mitään, mitä se huolehtii, on kuitenkin painokone, sitä se ei osaa muuttaa rahaksi, sitä se pelkää. Osta painokone, mitä. Saisit painaa itse omat käyntikorttisi, ei se mitään nykyaikaa ole sillä veivata, ei mitään offsettiä eikä xeroxia, pelkkää mustetta vaan ja lihasvoimalla, eikö se tuollaiselta tikkunekulta muka luonnistu. Onko teillä konjakkia? Ei kotimaista, una mierda, saisi olla ranskalaista mieluiten espanjalaista mucho fuertea, entiendes? Kylläpä tuli yhtäkkiä kiire, nähdään, nähdään, soitellaan ei soitella, puhelin ei toimi, käymään vain, katsellaan, mutta mitään en juo tarjoan vaikka tyttärenpojalle sitten sille maistuu.