Tielleen tulleista
häiritsijöistä piittaamatta hän hakee kadunpäähän poikittain parkkeeraamansa
auton takaoven eteen. Auto on Ford Ranchero, toffeenvärinen lava-auto, jonka
hän on hiljakkoin ostanut luotolla. Edellinen ravintolapäällikkö, vaimonsa
kanssa Itäkeskuksessa avattuun pitseriaan siirtynyt monikätinen puuseppä, oli
rakentanut omin käsin baarin viisi metriä pitkän tiskin, mutta hoitanut
kuljetukset kuriiripalveluna. Rip, määrätietoinen mutta kädentaidoiltaan
heikompi uusi päällikkö aikoo kohentaa Eerikinkadun numerossa 43 sijaitsevan
korttelikapakan tulosta hoitamalla tarvikekuljetukset itse. Ennen kello
kymmentä hän lähtee matkaan, näinhän on sovittu, ja törmää ovellaan
toistamiseen ulkomaalaiseen näköiseen naiseen ja tämän kahteen lapseen, joiden
perimä on ilmeinen. Heillä on jokin hätä, jano ainakin. Tarjottuaan naiselle ja
lapsille juomat ja lukittuaan visusti oven, hän jatkaa autolla katua ylös.
***
Siinä ne nyt taas
ovat. Nainen kahden lapsen kanssa, nainen näyttää pelästyneeltä, kääntyy, ei
voi olla, toistamiseen nähtyäänkään, lasten äiti, tumma, jostain kaukaa,
idästä, lapsilla on hiekanvärinen tukka ja vaalea iho. Nainen on nainen vaikka
näyttää nuorelta, mahdoton sanoa minkä ikäinen se on, viisitoista vai
kolmekymmentä, ne ovat aina tuollaisia. Nainen näyttää pelästyneeltä ehkä
siksi, että peruutan auton melkein sen kylkeen, ei vaan vierelleen, hän on
kapuamassa lasten kanssa viinakorien yli, hetken aikaa näyttää siltä kuin he
olisivat joukolla pyrkimässä takaovesta sisään.
– Olette auki? hän
kysyy noustuani autosta, en ole huomaavinani, keskityn heittelemään koreja
pressun alle.
– Are You Open?
En tiedä menikö se
niin, ehkä sieltä puuttui ärrä, ehkä puuttui, perinteiden mukaan pitäisi
puuttua. Vilkaisin naista, tyttöä, laskin heti perään katseeni, en edelleenkään
sanonut mitään, aivan lukossa koko mies. Se mitä minun olisi pitänyt sanoa,
oli: hei, nyt on maanantai, kello kymmenen, herää.
Naisen sijaan
vilkaisin lapsia. ja erityisen pitkään ja merkitsevästi, ne näyttivät alle
kouluikäisiltä, tietenkin näyttivät, muutenhan ne olisivat koulussa, toisaalta
on loma-aika, sitten ne voivatkin olla koululaisia, mitä väliä, minun ravintolassani
ei lapsia käy kuin myymässä vappumerkkejä ja niitähän meillä ostaa joka toinen
ja kaikki vihreän liiton kumpparimiehet.
– Emme me ole open,
vastaan pitkään harkittuani.
– Saako teiltä
jäätelöä? nainen jatkaa lespaavalla englannilla.
Hänen äänensä on
kiihkeä, nopea, se on niiden rytmi, ja ice cream -sanan kuultuaan lapset
näyttävät läkähtyneiltä kuin koulutetut koiranpennut, mitä jos he sittenkin
tulevat jostain kauempaa, ovat turisteja ja tilausäiti on viemässä niitä
nähtävyydeltä toisaalle – aivan sama edelleen. Kello tulee kohta kymmenen.
Myönnetään, on kuuma päivä tulossa. Mutta että kymmeneltä jäätelöä, minulta,
tämän kadunpäätteen päässä. Nappasin viimeisen korin oviaukkoa tukkimasta,
vaistosin samassa että tämä on vaaran paikka, että nyt keittiöön pääsee kuka tahansa, varsinkin
liinatukkainen rasavilli. Viskasin korin niin nopeasti kuin pokeriani
menettämättä kykenin lavan alle, korvia riipi, kun kuulin miten vihreän
muovikorin karhea alapinta raapi lavan virheetöntä, vastamaalattua pintaa.
– Seis, paikka!
Huudahdin niin, että
päässä kilahti. Työnsin lapsia kauemmaksi ovensuusta, mulkaisin naista, sen
otsaa, hän oli niin lyhyt, palasin sisälle, kiireellä, niin että olin kompastua
Lainatavaran kumimattoon, riensin baariin korvat höröllä, sisälle eivät
ainakaan tule saatana. Otin pyramidiksi kootun, meillä kaikilla on luppoaikaa,
muovimukitornin huipulta kolme mukia, sormi epäröi hetkisen limupistoolin
napeilla, mitä niille antaa, tuossa kulttuurissa, millaiset vanhemmat niillä
on, saavatko ne edes juoda sokerivettä, pitäisikö antaa maitoa, se on vanhaa,
perjantailta, ja painoin s-kirjainta. Sooda riittää, kuplavesi, se on firmalle
ilmaista, hiilihappo tulee panimolta, vesi, se kai maksaa, en tiedä, taloyhtiö
maksaa, kai, nämä ajatukset kulkivat lävitseni nopeammin kuin salama, olin niin
hiton numeroiden orja ja taseiden, etten edes oikeasti harkinnut tarjoavani
niille muuta kuin s-kirjainta, ilmaista vissyä. Sitruunaa ei ole, ei edes
koristeeksi, tai on tuossa joku kantapala lauantailta, hyvin kuivahtaneita, ei
kehtaa, ei edes ulkomaalaisille. Palaan takaovelle kolme mukia kourassa, nainen
kyttää ovensuussa ikään kuin olisi tulossa kaupustelemaan kampoja tai uskontoa,
lapset molemmin puolin, onko niitä laillista käyttää tuollaisessa hommassa, nyt
alkaa hieman sapettaa.
– Jäätelöä? nainen,
sen täytyy olla tyttö, toistaa, nyt suomeksi.
– Tässä, minä sanon,
ja pusken heidät sivuun ovensuusta, – soda-pop, lisään varmistukseksi. –
Voitte jättää kupit tuohon, näytän jalkakäytävää. – Ei maksa mitään, lisään
vaikkei nainen sitä kysykään.
***
Tarjottuaan juomat ja
lukittuaan visusti baarinsa oven ravintolapäällikkö heittäytyy vuoden
seitsemänkymmentäyhdeksän mallia olevan Ford Rancheron leveälle penkille ja
siirtää vaihteenvalitsimen D-asentoon. Hän on miltei ja mielenosoituksellisesti
polkaisemassa kaasua, saadakseen vähän ääntä aikaan ja asvalttiin kuminjäljet,
kunnes muistaa lavalla olevat juomakorit, puree hammasta, avaa radion
rauhoitellakseen hermojaan, ja lähtee liikkeelle kevyellä kaasujalalla kuin
olisi kuskaamassa ruumisautoa. Hän siirtää auton juohevasti keskikaistalla
tietäen, ettei tällä katuosuudella kulje tähän aikaan ketään, ja jos kulkee
eivät he kaksi eivät mahdu toistensa ohitse toisen väistämättä, Rip ei aio
väistää, siitä pitää huolen hänen autonsa puolitoistametrinen etusäleikkö,
jonka piti riittää säikyttämään japseilta riisipuikot kurkkuun.
***
RAINER
Kyllä tämä tästä,
piimää ja makkaraa, pitää ottaa seinästä kiinni, likainen kuin mikä mutta
minkäs teet, tuosta on parempi napata, juoksurännistä, ottaa kiinni, huh, se
liikkuu, toivottavasti ei tule koko taloyhtiö alas, varovasti nyt, ettei hiha
nappaa kiinni ränniä kannattelevan vanteen ruuviin. Ei tästä ilman kävelykeppiä
oikein, hiivatin hiiskatti, tule mitään. Viime talvena hattukauppa oli vielä
auki, siellä mahtoi olla joskus jonkinlaisia keppejä, tosiaan, keppejä, ei
mitään kunnollista, jotain italialaista tikkua, likka kyllä sanoi että
sairaalasta saisi sairaalan sauvan, invalidin sauvan, ei hiiskatissa, en minä
sellaista, siirryn sitten suoraan pyörätuoliin tai ruumisautoon, jos niin
pitkälle mennään, voi runous, tässä ehtii tulla pissahätä ennen kuin ehdin
perille asti, kermaa ja leipää, ei vaan makkaraa, mitä sieltä nyt puuttui,
nuuskaa voisi kanssa, paljonko minä otin rahaa, onko kukkaro missä, on se
siellä, helisee kyllä, tässä se on kaikki mitä elämästä on jäljellä, tästä jos
pitäisi tehdä värssy, muisto viimeisestä päivästä, tuupertui kadulle lätäkköön
kainalossa nuuskaa ja pissaa, mitä minä sanoin, ei olisi pitänyt laittaa
liivejä, kiristävät, mitä tuo tuossa tööttäilee iso laiva, keinahtelee vieläkin
vaikka on pysähtynyt jo aikoja sitten, melkein kuin ne muiluttajien kärryt, jaa
se on tuo, señor jefe, paljonko se tienaa, vain onko se se, näkee huonosti, jaa
se avaa oven, pitääkö muka mennä sinne sisään, en minä, minä olen menossa
kauppaan, ei se kuule, pääseekö tuosta auton välistä, se on seisonut kauan
pölystä päätellen, hiekkaa tämä on, tuntuu kämmenpohjassa saakka, seissyt
samassa paikassa koko talven, vieläköhän niissä henki pihisee, pitäisi kai
soittaa tai laittaa likka asialle, en minä sinne mene enkä autoon, kauppaan
tässä ollaan menossa, on se iso ja leveä penkki, jos nyt hetkeksi vain, vai tällaisen on poika
hankkinut, aikamoinen syöppö, mitä? Sulje tuo toosa eihän tässä kuule omaa
ääntään, hemmetin leveä ovi ja mikä penkki, kuin ennen vanhaan, kyllä tässä
kelpaa friiduja kiksauttaa, mitä? Oletkos päässyt kokeilemaan, elämässä
ollenkaan, mitä? Että olenko minä, kysy vain koska viimeksi. Käyntikortteja, no
joo, omiksi tarpeiksi. Vai että viisisataa. Ei kellään ole niin paljon ystäviä,
ei edes tirehtööreillä, pojalla alkaa nousta pissa päähän, tiedän ettei niin
pitäisi sanoa, vanhan ukon oikutteluja, mitä niitä häpeilemään, parasta että
nousen etten pilaa hienoa autoa, voi pian houkutella kaupungin kaikki naiset
juoksemaan perässä, kun haistavat meikäläisen uroon, tuhat? Se on paljon, en
tiedä jaksanko. Kunhan nyt ajankuluksi yritän. Ei tässä muuten mitään, ei ole
asiakkaita, ei paljon ketään, kaikki mennyttä, jäljellä olevat pystyy
luettelemaan kaikki, annas kun aloitan, mitä? Ei ole tullut käytyä, on enemmän
tullut istuttua omissa oloissa, lääkärin määräys, ja niin, mitä, ei koskaan
perjantaina, sen kieltää jo likka, kun se tulee aina istumaan. Tuntikausiksi
muka tiskaamaan, rahaa se kerjää, niin ne aina. Kaikki? Minä en, siinä olet
oikeassa, minä en. Mitä? Ei minun ikkunani anna kadulle, mitä se sellaisia
utelee, kellarista kyllä näkyy ja näkyisi paremmin, jollei Hildebrantien romu
olisi ikkunan edessä, vai että jonoa? Kaikenlaista, ihanko totta, jaa se tuhat
sitten, satasella, tai en minä tiedä mitä tuollaiselta viitsii veloittaa
muutamaa kymppiä enempää. Kaksisataa? Johan nyt, miksi ei. Sillä saa aika
komean kävelykepin. En minä tiedä minne sen hukkasin, eipä huolta, aina ne on
löytyneet. Eivät ole kuin sateenvarjot? Mitä se puhuu. Eipä kai, mitkä hiivatin
sateenvarjot. En tiedä, tai vähän niin kuin muisti, mitä? Ei rahan, mitä se
tarkoittaa, vanhan pää ei pysy mukana enää. Virvokkeina? Mitä se tarkoittaa,
nuori kloppi, puhuu ihan hepreaa, ihan kuin likka, se se osaa olla joskus
pahana, pelkää ettei jää perintöä kun pappa vetää kaikki kitaansa, ettei jää
enää mitään, mitä se huolehtii, on kuitenkin painokone, sitä se ei osaa muuttaa
rahaksi, sitä se pelkää. Osta painokone, mitä. Saisit painaa itse omat
käyntikorttisi, ei se mitään nykyaikaa ole sillä veivata, ei mitään offsettiä
eikä xeroxia, pelkkää mustetta vaan ja lihasvoimalla, eikö se tuollaiselta
tikkunekulta muka luonnistu. Onko teillä konjakkia? Ei kotimaista, una
mierda, saisi olla ranskalaista mieluiten espanjalaista mucho fuertea,
entiendes? Kylläpä tuli yhtäkkiä kiire, nähdään, nähdään, soitellaan ei
soitella, puhelin ei toimi, käymään vain, katsellaan, mutta mitään en juo
tarjoan vaikka tyttärenpojalle sitten sille maistuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti