Nyt jo näin lämmin.
Tähän aikaan aamusta on tämä katuosuus parhaimmillaan. Talojen seinät kylpevät
valossa. Auringonsäteet keimailevat autojen puskureissa, ujuttautuvat
häpeilemättömästi sisään avonaisista ikkunoista, valaisevat kodit, saavat
ärtyneet ihmiset hyräilemään ja häkkilinnut laulamaan kilpaa puistikon
varpusten kanssa. Valo hieroo keltaiseksi rapattua seinää saaden sen näyttämään
rasvaiselta munakkaalta, maasta nousee kuivuneen viemärin lemu ja lämpimän
asvaltin tuoksu. Puistikon penkiltä kuuluu korkin naksahdus, sitten tutut
rasahdukset. Muutama minuutti vielä, vain vähän aikaa enää, mutta kuitenkin sen
verran, että ehtii nostaa keittiöjakkaran kadulle ja istahtaa, kaivaa farkkujen
taskusta bensasytyttimen ja rintataskusta savukkeen, tämän kaiken hän tekee
täyden kahvimukin kanssa taiteillen, näennäisen rentona, hetki aikaa rentoutua,
tämän hän on lukenut lehdestä. Tähän hän vielä tulee laittamaan terassin, jos
saa luvan. Pelkästään aamiaisen ajaksi, se on selvää, siksi kunnes aurinko
kääntää kadun tälle puolelle selkänsä. Muutama pöytä ja ainoastaan
kaksinkertainen määrä tuoleja, että ohi pääsee kulkemaan, ettei kukaan pääse
valittamaan. Ei tässä mitenkään vilkas liikenne ole, jalankulkijat tuntee
melkein jokaisen, jollei nimeltä niin tavoilta, tämä on kuitenkin kadun
loppupää, täältä joko lähdetään tai tänne palataan, läpikulkumatkalla ei olla
koskaan, ja jos sellaista yritetään, poiketaan välttämättä hänen baariinsa.
Nämä perusteet hän on pitänyt takataskussaan viikkokausia. Terassi olisi
helposti purettava, nostettavissa sisälle ne harvat tuolit ja pöydät, tai
sitten jos häntä todella kuunnellaan, ne voidaan siirtää auringon perässä kadun
toiselle puolelle. Hän voi sen aina aamulla pystyttää tai kuka vain, ei ole
vaativa homma, joku muu kattaisi ja tarjoilisi, hän rakentaisi ja purkaisi ja
olisi aina saatavilla jos tulisi ongelmia, mutta tarjottimeen hän ei suoraan sanoen
halua enää koskaan elämässään tarttua. Aamupäivisin tarjoiltaisiin kahvia ja
croissanteja, niin hän on suunnitellut, ei missään tapauksessa lihapiirakkaa
eikä olutta, tähän hän ei missään nimessä lähde, tätä hän ei aio ehdottaa
vaikka tietää hyvin kuten hänen kuulijansakin tietävät, että kahvilla ja
croissanteilla ei tehdä rahaa. Ei sen väliä, hän ajattelee, ja ajattelee
samalla aurinkoa joka hymyilee hänelle niin kuin avonaisten ikkunoiden takana
vihelteleville naapureille. Pelkästään naapurisovun takia hän ei yritä saada
katuosuutta vallattua asiakkailleen, ei tietenkään, hän ei ole ahne, hän haluaa
vain olla kansainvälinen, ja sitten jos he kuuntelevat häntä ja luottavat
häneen, hän voi osoittaa että tämä kaupunki on valmis liittymään muiden, parempiensa,
vapaamielisempien joukkoon. Valmis ja valmis. Hän keinuu seinää vasten silmänsä
sulkeneensa ja kuvittelee itsensä ulkomaille missä kaikki on sallittua ja
ihmiset sen tähden onnellisempia. Hän tekee torkkuvaa asentoa, antaa Camelin
kärytä sormessaan toimettomana, yrittää parhaansa mukaan käydä
välimerellisestä, ja samaan aikaan pää laskee kuluvia sekunteja, melkein kuuluu
kuinka tikittää. Hän on sulkenut silmänsä myös siksi, ettei näkisi ketään,
ettei tarvitsisi puhua mitään, ei näin hyvissä oloissa haluaisi joutua
tekemisiin kenenkään kanssa, ei kävellä heidän päänsä sisään. Hän ei kaipaa
seuraa, ei aamuisin eikä päivisin, vain lämpöä hän hamuaa, hetken edes, vain
hän ja auringonpaiste vielä sen hetken, kun se tähän paistaa, ja se paistaisi
kaksikymmentäkaksi minuuttia ja muutaman sekunnin päälle, sen hän oli laskenut
ja ottanut myös huomioon kesän etenemisen ja päivien vääjäämättömän
lyhenemisen. Elokuussa tähän ei kannattaisi nostaa enää muuta kuin lehtiharava.
Sekunnit vaihtuvat
minuuteiksi, hänen ruumiinsa tuntee kellon käynnin. Savuke hänen veltossa
kädessään on sammunut, sylissä pitelemänsä kahvi jäähtynyt, hän valuttaa sen
hiljalleen maahan, kivijalkaa pitkin, kaivaa farkkujen kellotaskusta, siinä
missä taskunauriita pidetään, siis kortsutaskusta, amerikkalaisen sytyttimen ja
kaivaa ryppyisestä askista uuden savukkeen. Hän yrittää polttaa silmät kiinni,
teeskennellä monitaituria, nukkuvaa polttelijaa, nojaa talon seinään korkealla
keittiöjakkaralla, ei kovin luonteva näky, ei niin että olisi ketään pettänyt,
sen arvaa että kohta joku tulee häiritsemään.
– Excuse me, are you Rip…?
***
Tämä tapahtuu
kesäkuussa 1990 hieman ennen kello kymmentä aamulla. Nuorehko, vasta muutamaa
viikkoa aiemmin pestinsä saanut ravintolapäällikkö valmistautuu hakemaan maahan
juuri saapunutta tequila-erää, ensimmäistä koko maan historiassa, sen mitä
nuori mies historiaa tuntee. Odotellessaan kellon etenemistä kohti kymmentä
ravintolapäällikkö, jonka kohta tulemme tuntemaan paremmin nimellä Rip, keittää
kahvit ja katselee aamuauringon viipaloimaa hiljaista katukuilua, ei ihmisiä,
ne ovat jo töissä tai maaseudulla lomalla, ei ketään paitsi mustia lintuja ja
muun muassa kitaralaukkua kantavan irokeesitukkainen kaveri, joka päätyy
kapakkaa vastapäätä olevaan puistikkoon istumaan. ”Vanha viina haisee tänne
asti”, ravintolapäällikkö tuumiskelee, hän tuntee työntekijänsä. Hän yrittää
soittaa pomolleen, sillä päällikkönäkin hän on vain suuren ravintolaketjun
renki, hän haluaisi keskustella terassista ja uusista pöydistä ja tuoleista ja
kaikkein eniten hänen mieltään painaa kysymys uusista tuhkakupeista. Hän ei saa
pomoaan kiinni ja päätyy ainoastaan flirttailemaan ravintola-yhtiön
puhelinkeskuksen kanssa. Kello ei ole vielä lähelläkään kymmentä, hän ehtii
hyvin käydä istahtamassa ulkona aamukahvilla. Sen pienen hetken kunnes, kuten
tavallista, häntä häiritään.
***
Sitä saisi niin
paljon enemmän aikaiseksi ja niin edelleen. Sisälle palattuaan hän kulkee
tarkoituksettomasti sinne tänne, kiirehtii vaikkei ole kiire, edestakaisin salin
läpi keittiön kautta takaisin aulaan, poimii kolmannella kerralla tuulikaapin
ohi mentyään sanomalehden postiluukun alta, katsoo vessat, naisten vessan
erityisen tarkkaan, ei näy verta, inhoaa verta, palaa saliin ja hetken
emmittyään flipperin kohdalla laittaa johdon pistorasiaan. Ilman täyttää pauke
ja kolahtelu, kone virittäytyy. Äänet ja auringonpaisteen kanssa kilpailevat
välkkyvät valot lataavat myös häneen virtaa, hän ei ole enää yhtä
äänettömyytensä kanssa. Hän ottaa juoksuaskeleen ja hyppää, iskee salin kattoa
kannattelevan, ikihonkaa paksumman tolpan päähän teipattua pahvikylttiä, jonka
toisella puolella lukee Cheers, toisella puolella vuosiluku 1940 ja
oluenroiskeiden, kuolleiden kärpästen, hämähäkinverkon ja tupakan kellastama
teksti: Bertolt Brecht asuu yläkerrassa, älkää herättäkö vanhusta.
Teksti ei merkitse mitään, ei hänelle, koko yläkerta on vitsi, jatkuva ongelma
joka ei poistu ennen pikaista kuolemantapausta. Yläkerta ja sen
kuulonhuoltoliittoon ja työsuojeluviranomaisille valittava rouva, joka ei
suostu lähtemään asunnostaan edes ravintolayhtiön tarjoamaa runsasta korvausta
vastaan, on saanut ravintolayhtiön laskemaan ravintolan kattoa kolmekymmentä
senttiä ja tuhlaamaan satatuhatta markkaa äänieristyksiin, jotka ovat
tuoreimman työsuojeluviranomaisten mittausten mukaan laskeneet yläkertaan
kantautuvaa mökää yhden desibelin. Ravintolapäällikkö laittaa soimaan House of
Loven esikoislevyn, hyppyyttää neulan yli ensimmäisen raidan löysäilyn ja
työntää namikat yhtyeen hittikappaleen käynnistyessä juuri niin pystysuoraan
kuin mahdollista. Näin hän karistaa viimeisetkin unenrippeet silmistään, näin
hän toimii vain piristyäkseen. Hän pitää äänentason juuri sillä tasolla kuin
heille on luvattu ja mikseripöydän volume-namikoiden kohdalle ruuvattu
lattarauta antaa ymmärtää, ja on varma että nyt, kun sali on tyhjä, yläkertaan
kaikuu sen verran lujemmin, että sveamamman kähärät oikenevat ehkä viimeistä
kertaa. Näin hän haluaa edes auttaa vanhusta ja ravintolayhtiötä toivottuun
lopputulokseen kun ei kerran raha ei ystävällinen puhe riitä. Vai vielä Bertolt
Brecht.
Rip, nuori
ravintolapäällikkö, nostettuaan musiikin äänentason mieleisekseen ja saatuaan
itsekseen kolahtelevan ja juttelevan flipperin seurakseen, on valmis
lähestymään pimeää. Hän menee kellariin, siellä on hänen toimistonsa, entisessä
kylmävarastossa. Kellarissa on paljon muitakin huoneita, useimpiin hän ei edes
välitä tutustua, siellä kummittelee, onneksi konttori on huoneista, tai
selleistä, siitähän kellari nimitys tuleekin, eikö totta, ensimmäinen. Alas
hiivittyään, kovaäänisen musiikin ja etäisesti naksuttelevan ja rupattelevan
flipperin sekä kahvintuoksun keittiön luoman valheellisen turvallisuudentunteen
myötä, hän palaa muina miehinä takaisin ylös. Muina miehinä tarkoittaa, koska tätä
esitystä hän tekee vain itselleen, että hän tulee esiin ilme tuimana, leuka
hieman rytyssä, katse kohdistettuna betoniaskelmiin, selvästi näkee että hän on
fokusoitunut tehtäväänsä eikä mihinkään muuhun. Hän tuo mukanaan kassakoneeseen
kuuluvaa muovikaukaloa, johon laitetaan setelit ja kolikot, seteleitä ei näy,
kolikoita senkin edestä, kaukalon päällä helkähtelee baarin jokaisen loven
avaava avainnippu. Siksi tuima ilme ja tasapainottelu on tärkeää, erityisesti
jos laatikkoa kannattelevien, tosin eihän se mitään paina, molempien käsien
sormien ympärille on takertunut tyhjä pullo. Kaiken tämän lisäksi
ravintolapäällikön leuan alla on uusi, rypytön savukeaski. Baarin taakse
päästyään, laskettuaan pullot tiskialtaaseen ja työnnettyään rahakaukalon
kassakoneeseen, Rip kaataa itselleen mukillisen kahvia, lusikoi runsaasti
joukkoon sokeria ja repii auki uuden savukeaskin. Kahvia maistettuaan, se on
liian kuumaa, hän huuhtelee tuomansa pullot vesihanan alla, pullot näyttävät
olevan jolleivät homeessa niin ainakin hämähäkinverkoissa. Hän pyyhkäisee
pulloja hätäisesti, ottaa vihreän, täyden korin, poistaa sieltä osan, ja
vaihtaa tilalle juuri huuhtelemansa, asettaa uuden, tyhjän vihreän korin äsken
järjestelemänsä päälle, täyttää sen niin ikään äsken pois ottamillaan
pulloilla, kori ei tule täyteen. Rip muikistaa suutaan tyytymättömänä. Hän ei
enää halua palata kellariin. Hän työntää keittiöstä lähtevän heilurioven auki
ja menee määrätietoisin, joskin myös toiveikkain, askelin flipperin ohi ja
levysoittimen ohi baarin perälle, sinne missä on vesivanerilla peitetty
biljardipöytä on. Hän nostaa vihreää veraa suojelevan vanerikannen, löytää
viinipullon ja kahvilikööripullon, löytää sohvan alta lisäksi ulkomaalaiselta
näyttävän viinapullon, jonka aikoo laittaa punaiseen koriin, aivan sen
keskelle, niin hän saa korit täyteen haluamallaan ja vastaanottajaa
toivottavasti tyydyttävällä tavalla. Hän maistaa kahvia, onko se jäähtynyt, ja
nostaa korit takaovelle, vilkaisee kelloa, menee puhelimelle, soittaa.
– Ei ole vielä tullut?
hän varmistaa, mahdollisimman kuivasti. – Jep, soitan uudestaan myöhemmin.
Rip on laskemassa
kuulokkeen alas.
– Tai hei kuule…! hän
vaihtaa puheensa flirtintapaisen, sillä hän pitää yhtiön puhelinvaihteen
pirteästä äänestä. – Voisitko mitenkään etukäteen vihjaista, sitten kun hän
herää toimiston soffalta, Rip naurahtaa, – että minä niistä tuhkakupeista,
aivan niin, niistä taas, niistä peltisistä korkinavaajista, kyllä…
Ja taas hän
naurahtaa, oikeastaan hörähtää, aivan turhaan, näin hän kuivattaa flirtin
äänestään ja muuttuu hetkellisesti pelleksi, kuulemiin. Hän laskee luurin,
vilkaisee kelloa, kaivaa taskujaan, käy uudestaan salin perällä, nostaa sohvien
pehmusteet ja saa saaliikseen kaksikymmentäpennisen. Se ei riitä mihinkään, hän
jättää sen sinne.
Hän on
kaksikymmentäviisivuotias, hieman alle satayhdeksänkymmentä senttimetriä pitkä
ja painaa kuusi tuoppia juotuaan melkein seitsemänkymmentä kiloa. Hänen
ohimoillaan on pälvi ja hänen kynsissään on valkoisia laikkuja jonkun
vitamiinin puutteen takia. Hänellä on polvista revenneet vaaleansiniset
farmarit ja valkoinen kauluspaita ja turhan järeät kaivosmiehen saappaat. Hän
näyttää kireältä, aina samalta, näin nyt yksin ollessaan, ja hän puhuu paljon
itsekseen, mutisee, kiroilee, ähkii pelille, kellolle, puhelimelle joka ei soi.
Seurassa ollessaan hän on erilainen, se on jo melkein ammatin velvoittama
pakko. Seurassa hän on empaattinen, valmis kuuntelemaan, hymyilevä ja
ymmärtäväinen. Joskus vapaalla ollessaan hän pääsee eroon tästäkin, silloin hän
on täynnä itseään, silloin hänen äänensä on kuuluvin, silloin hän kilpailee
sutkausten määrässä ja volyymissä telkkarin komediaohjelmien kanssa. Hänen
silmiensä alakuloa ei mikään kuitenkaan pysty peittämään. Silmiä joista
ahdistuneisuus aina paistaa, oli hän sitten yksin, töissä ihmisten ympäröimänä
tai vapaalla, sen pienen hetken saatuaan siimaa ennen kuin seuraava aamu ja
seuraava työpäivä koittaa. Hänen monotoninen äänensä joka ei intonaatiota tunne
ja hänen alakuloiset silmänsä jotka eivät syty nauramaan silloinkaan, kun hän
itse kertoo kaikkein hervottomimman jutun siinä puoli kahden aikaan yöllä,
tekevät hänestä oudon. Hänestä eivät saaneet selvää hänen rakkaat ystävänsä
jotka katosivat hänen päästyään ravintolapäälliköksi, eivät liioin hänen uudet
asiakkaansa jotka eivät edes vaivaudu muutaman juoman juotuun. Hän myy paljon
drinkkejä melkein joka ilta. Maanantaisin ei niin paljon.
Tänään on maanantai,
aamu kymmentä vaille kymmenen. Rip huomaa saman vilkaistuaan olkapäänsä taakse,
ja keskeyttää pelin. Hän antaa pallon vieriä mailojen läpi, ruuvaa flipperin
etujalat alemmaksi, samaan kohtaan kuin Raha-automaattiyhdistyksen mies ne oli
säätänyt, ja vetää sähköjohdon irti. On tärkeää vetää johto irti, jos haluaa
vielä pelata ilmaiseksi. Johdon irrottamalla muisti tyhjenee, pelistä siis, ja
niin katoavat päivän parhaat tulokset ja vapaapeli on aina päivän parhaan
hallussa. Rip kiskaisee hartioilta revenneen kauhtuneen farkkutakin niskaansa,
nappaa kassakoneen muovilaatikon päältä avaimet, helisyttelee niitä kuin Tarzan
teilaamiensa natsien kunniamerkkejä, katkaisee kahvinkeittimestä virran, kaataa
kuusi kuppia viemäriin, hapuilee savukeaskia taskustaan, tönii vihreät ja
punaiset korit takaovelle, avaa oven ensin, maistaa aurinkoa.
– Excuse me, Rip…?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti