Anita

Missä minä olen, niin hän miettii, siellä sun täällä joka paikassa, joka paikkaan sattuu, sattumalta hän on siinä, eri kirjoilla eri paikassa kuin päänsä. Kuteet eri paikassa kuin musa, kuten hän sanoisi, kamera muualla kuin negatiivit. Tämä on hyvä kämppä, niin hän ajattelee, haluaisi ajatella, ajatteli muuttaessaan, vuokra on miltei nimellinen, maksaa tuskin mitään. Tämä on vihoviimeinen kämppä, hän ajattelee juuri tällä hetkellä, on ajatellut jo pidemmän aikaa, täällä tulee hulluksi. Televisio on mätä, ja televisio on tärkeä, kerrankin sieltä tulisi läpiyön katsottavaa elokuvia ja musiikkia, vaan ei tästä televisiosta, sen lämpeneminen kestää tunnin, ei sitä kestä, siksi hän pitää sitä auki kaksikymmentäneljä tuntua vuorokaudessa, on pakko jos haluaa katsella ohjelmia, ja hän ei maksa sähköstä, ei kukaan maksa hänen tietääkseen. Minä olen sekoamassa, niin hän ajattelee. Ensin hän sekosi asunnon kääpiötuoleihin, kääpiökeittiöön ja kääpiösänkyyn, aivan kuin siellä olisi asunut Lumikki. Mutta tyttö tai nainen tässä asuu, tämän asunnon omistaa, kääpiö silti. Minusta tulee entistä pöllömpi täällä, hän tietää sen. Ja jollei sentään kääpiö niin väärä ja kumara. En tiedä mikä on naisen standardi, hän tuntee sen olevan polvenkorkeudella, saa selkänsä kipeäksi tiskialtaan äärellä, polvensa kuolioon kyykistymällä pikkulasten vessanpöntölle, kaikki on niin pientä, muttei suloista, vähän aikaa hän otti pikkupuutteet huumorilla, vähän aikaa, sillä hän on tasan yhtä joustava kuin tukisukka, ei enempää. Keittosyvennyksen ja olohuoneen ikkunoista, ne ovat ainoat huoneet, tuskin sitäkään huoneiksi kääpiöitä nekin, loistaa vastaan puhtaanvalkoiset, valonheittimin valaistut seinät ja tummat ikkuna-aukot, pitkä ja kalpea, seinä, ei muuta, kadulle nähdäkseen joutuu taipumaan linkkuun, se ei ole mikään ongelma näissä kääpiöasetelmissa. Jokainen ikkuna ylhäältä alhaalle ja oikealta vasemmalle, yhteensä kaksikymmentäviisi ikkunaa hänen näkökentässään, on peitetty sälekaihtimilla öin ja päivin, sälekaihtimien takan palavat valot joka yö. Sieltä katsellaan häntä, se on selvää, joku tarkkailee, tässä maailmassa jossa ei ole enää jumalaa ei äitiä ei isää, tarkkaillaan kuitenkin, yöt ja päivät, kahdenkymmenenviiden sisään tunkeutuvan ikkunan voimin, nimenomaan öisin, koska hän oli päivät poissa, näkymättömissä, sängyssä alamaissa, ja valvoi yöt, niin tekivät nekin jotka pitivät valoja päällä jokaisessa ikkunassa, kun hän valvoi, kun hän oli kapeaharteinen vetävälanteinen alaston jättiläinen miniatyyrimaassa, pienet rinnat, ajamaton häpy, hän joutuu varjelemaan kaikkea sitä upeuttaan noiden tähden, niiden varalta, noiden näkymättömien ryssien tuolla, jotka haluavat tietää hänestä kaiken, ikkunoidensa, sälekaihtimiensa takaa, kohta ne tulevat sisään, ovat täällä. Mitä ne Anitasta ajattelevat, ja niin hän avaa päiväpeittoon kietoutuneen vartalonsa kameralle, mitä te minusta haluatte, minun naurettavuuteni?

Maatessaan illan tullen, kun vihdoin pääsee jalkeille, kun ilta on tullut, kun kaduilla ei enää liiku autoja, kun kaupat ovat menneet kiinni, kun hän herää: hän istuu kääpiön istuttavalla sohvalla katsomassa matkatelevisiosta maksullisen kanavan elokuvia negatiiveina, niissä on suojaus, niitä ei näe oikein jollei maksa, miksi hän maksaisi, hän on vain kääntymässä, muuttamassa päivän yöksi, ei television tähden vaan ollakseen yksin. Negatiivina näkyvät elokuvat ovat kohdallaan hänen elämässään näin niin kuin on kohdallaan tämä asunto pienen pieni ja ikkunoiden takana aukeava umpimielinen seinä joiden jokaisessa valaistussa, sälekaihtimin varustetussa ikkunassa on kamera kuvaamassa hänen päivästä iltaan vetreytyvää vartaloaan. Hän on vastapäätä vihollista, on aina ollut. Pimeässä ikkunassa, siinä peilaillessa, hän näkee jalkansa epämuodostuneina, vartalonsa kolhona ja epäseksikkäänä, hän tuntee lihastensa käyvän jännittyneiksi, jäsenet nytkähtelevät kuin näkisivät päiväunia, hän haluaa nukkua pois tästäkin päivästä, korjaan, illasta, hän masturboi salaa, päiväpeitteen alla, ei usko että kaksikymmentäviisi kameraa huomaa mitään, hän haluaa nukkua pois tästä asunnosta, herätä uuteen päivään, kohta joku soittaa ja kutsuu ulos, jonain päivänä vielä, hän valvoo ja näkee hereillä maailman negatiivina, niin, ja sekin vielä, hän on varma että pääsee viimeinkin leffaan. Kun hän ottaa kesken negatiivisina jatkuvien filmien torkut, siinä kohtaa kun mainokset tulevat ja mainokset näkyvät aina valoisina ja kirkkaina ja oikein, kun hän silloin ottaa torkut ja muistaa vaarinsa, Mannerheimilta ristin saaneen ritarin, joka aina näissä väleissä, viidentoista minuutin, puolentunnin tauon aikana käy ulkona kävelyllä, köpöttelee visakoivuisella kepillään puiston yli lähimpään ravintolaan ja ottaa viskimoukun ja ehtii juuri ajoissa takaisin katsomaan seuraavan elokuvan, hän ymmärtää olevansa vaarinsa sukua, joka kerta, kun mainokset alkavat, ja hän sulkee silmänsä, värikkäinä välkkyvät, oikeissa väreissä välkkyvät mainokset särkevät hänen silmiään, hän on tottunut negatiiveihin, ei kestä räikeää todellisuutta, ja niin hän torkahtaa vaariaan muistellen, siinä sohvalla torkkuessaan, ja vetää parasta rooliaan, masturboi hiljaa ja torkkuu, tietää, olettaa että jossain on varmasti radiolähetin, siksi ei sano mitään, ei arvostele ketään, kielteisesti, muuten saa kärsiä seurauksista, se on varmaa, jollei heti niin seuraavan kerran kulkiessaan yksin jollain pimeällä kujalla, niitä nyt ei hirveästi ole, niitä riittää! Silloin ne ajavat Ladalla hänen päälleen, se on selvää, kuten sekin, että hänen on pakko päästä muuttamaan pois tuosta asunnosta, antaa se takaisin kääpiölle, joka tiettävästi on muuttanut rikkaiden kaupunginosaan tekemään rahaa seksitempuillaan teatterintekijöille. Mutta miten se on mahdollista! Muuttaminen kesken kaiken, kun päivät jotka on tarkoitettu pelehtimiseen paperi-ihmisten kanssa, hän uhraa nukkumiselle. Miten on mahdollista paeta, jos ainoa mahdollisuus siihen on öisin kun kaikki muut nukkuvat! Tämä systeemi on todella ottanut kiepin hänestä. Päivisin hän ei uskalla astua kadulle. Hän pelkää sateenvarjotemppuja. Ennen päivittäistä kuolemaansa, ennen varmaa höperöitymistään, hänen on vaihdettava levyä, muutaman kerran, käännettävä suunta. Nukkuessaan hän kuuntelee Breliä kasetilta, kasetti kääntyy itsekseen hänen kylkiensä unen tahtiin, se tekee hänen unistaan hieman pateettisia, tarkoitan, se teki hänestä pateettisen, ja Brelistä entistä surullisemman kun kerran kasetti on vanha ja utuinen.

Uin itsesäälissä afgaanimatolla.

Hän kirjoittaa sisarelleen, oluessa ja pillereissä. Itse asiassa hänellä ei ole tietoakaan mitä materiaalia matto on ja mistä kotoisin, hän ei tiedä edes pillereistä, hän on vain syönyt kaikki jotka miljonääriksi ryhtynyt kääpiö on jättänyt jälkeensä, hän syö myös ehkäisypillerit kaikki peräkanaa, kuin flopatakseen yli päivät joita hän ei enää jaksaisi nukkua, hän syö kolmekymmentä pilleriä ja kuvittelee asettuneensa syksyn kynnykselle. Kahdenkymmenenkuuden minuutin välein hän kääntää levyn, käy vessassa, tyhjentää vaahtoavan vatsansa tai rakkonsa, riippuu vähän, pikainen vilkaisu peiliin, yhä kamalammaksi muuttuu.

Aamuisin, kun ihmiset ovat töissä, iskee toivottomuuden tunne. Muut menevät töihin, vievät lapsia tarhaan, avaavat putiikkinsa, purkavat vakoilunauhansa. Unettomina aamuina hän istuu ikkunalaudalla, silkkihuivien, norsupatsaiden ja simpukankuorien keskellä, levysoitin pyörii, It’s a very happy day, we are at lots of fun fun fun. Hän katsoo ulkona olevaa keskipäivän tyhjyyttä ja pelkää. Kaivaa vaatekaapeista, meikkikaapeista, lääkekaapeista ja avainkaapeista esiin kaiken mitä löytää, järjestää riviin, ei tunne suurinta osaa. Ne ovat ties mitä vaan ja mitä vastaan, koleraa, malariaa, pilkkukuumetta, miehiä, lapsia. Hän on syönyt jo päänsärkylääkkeet ja rauhoittavat ja ehkäisypillerit. Käärii afgaanimaton sivuun, tai mitä nyt onkaan. Asettuu lattialle. Hakee kannullisen vettä, irrottaa partaterän varresta, terässä on punertavia ihokarvoja, sillä on siistitty kääpiön sääriä tai pillua, hän nirhaa suonen auki ja upottaa käden vesikannuun. Nyt hän on viisastunut vahingosta. Edellisellä kerralla haava tyrehtyi, hänellä oli kai niin paljon vitamiineja veressä ja haava oli poikittain, niin ei sitä tehdä. Juo olutta ja viskiä ja odottaa. Käsi puutuu punaiseksi värjäytyvässä vedessä, kovin hitaasti sitä taas tulee. Välillä joutuu nousemaan, kääntääkseen levyn, sotkuista puuhaa, veri- ja vesipisaroita siellä täällä. Ehtii nukahtaa kesken kaiken kuolemaa. Nukkuu märällä lattialla pitkälle päivän hankalimman hetken yli, herää hämärän tullen käsi syvällä kaatuneessa vesikannussa, kuivana ja verestä kokkareisena. Ryhtyy siivoamaan. Kuivaa lattian paidoillaan. Rullaa maton takaisin, vain siltä varalta, että joku saa päähänsä tulla käymään, siirtää lasipöydän sohvan eteen ja asettaa koriste-esineet niin kuin ne olivat, kun hän muutti tähän asuntoon. Innostuksen puuskassaan, jos näin voi enää sanoa, hän tulee pölyrätillä pyyhkäisseeksi liian laajalta alueelta ja osuu seinään. Hän tuijottaa seinässä olevaa läikkää juodessaan lämmintä vettä, on laskenut sitä hanasta ja liottanut siinä roskapussista keräämiään eilispäivän teelehtiä, maku on samanlainen kuin postiluukusta tulvivista mainoslehdissä. Hän huuhtelee vesikannun, täyttää uudelleen, laittaa siihen punatukkaisille tarkoitettua hennaa ja ryhtyy pesemään seinää. Siitä tulee hieno, kirkkaan vaaleanvihreä, melkein silmiä särkee. Yrittää olla roiskuttamatta vettä nurkissa ja oven kohdalla mutta epäonnistuu, likainen vesi tekee viiruja kaikkialle. Joutuu pesemään myös karmit, ja kirjahyllyn, hetken miettimisen jälkeen myös sivuseinät. On valmis vasta yöllä ja lopen uupunut. Raajoja särkee, oikeaa kättä varsinkin, vasenta rannetta vihloo, se ei taivu enää, onneksi se on vain vasen ranne, kuolevan ranne on oikea. Televisiossa näkyy uutisia, tällä kertaa positiivina, kuvaruudussa sillan ylittää autoletka. Hän huudahtaa. Ne ovat täällä. Politrukki ja pomppa, väki taputtaa, vanhukset, mielenosoitus tuolla takana jossain, näkyy huonosti, ei niitä paljon ole. Kuka tuo on? Kuka se oli? Hän konttaa lähemmäksi kuvaruutua. Helvetin telkkari, oikein toimiessaankin näyttää kaiken aivan väärin, tai sitten, voi olla, että se on hänen päänsä. Huojuu television äärellä, käsi vesikannussa, huojuu kuin rukoilisi, jooga-asennossa, turpea ryssä puhujapöntössä, mielenosoittajat, kolme tyttöä ja banderolli, nyt hän näkee, erottaa, kadulla seisovan auton luona käsiään huitovan miehen, auton päällä tanssii mielenosoittajia. Hän käy suihkussa, teippaa ranteensa laastariin, pukee vaatteet pitkästä aikaa, osa menee väärinpäin, ja avaa varmuusketjun.

Siellä he ovat. Tämä on kesä ennen Kannasta, tämä on sade ennen yötä. Tyttö on lyyhistyneenä bussipysäkille. Hänen tukkansa on sekaisin ja silmillä, kasvoja pitkin valuu verinoroja, hän on lyönyt päänsä katuun. Hänen pitäisi käydä ehkä sairaalassa, lääkärissä, päivystyksessä, ja juuri tätä Rip pohtii – miten hitossa hän tytön sinne saisi, tässä säässä, kun kaupungin kaikki taksit ovat kyyditsemässä tärkeitä ihmisiä jossain muualla. He kävelivät. Rip kuunteli naisen pahasuisuutta, tytön kieli teki tästä naisen, jopa vanhan akan, sietämättömän, ja silti kauniin, raivoissaan hän oli kauniimpi kuin koskaan, kun hänen pehmeät, lempeät, hieman lapselliset piirteensä kovettuivat ja hänen silmistään väistyi hailakka myötämielisyys ja sen tilalle tuli tiikerin raivo – mitä kohtaan? Rip ei ymmärtänyt. He kävelivät, ei ollut pitkä matka. Aurinkoisena aamuna, kun jalka on kevyt, silloin kun se on, nuo muutamat korttelit olisi taittanut muutamassa minuutissa, suorastaan rientänyt, takki auki ja hymy karehtien, jatkoilta lähdettyä, kun rahvas kävelee vastaan aamusta stressaantuneena, nenäänsä nyrpistellen sille jota aamu naurattaa, sille onnelliselle jolle on käynyt mielessä, että nyt voisi käydä vierailulla nuoren naisen luona joka on aina avannut ovensa, käydä siellä peseytymässä ennen nukkumaan menoa, käydä toivorikkaana, paljon sanoja suussa, hötöä ja moskaa, on niin paljon asiaa jota ei saa sanottua kuin hieman juoneena. Sillä tavalla se olisi mennyt, ja oli mennyt, aurinkoisena aamuna kun hymyilet elämälle niin kuin se hymyilee takaisin, molemmat yhtä viattomina, ja puhtaina, aamulla kaupunki on puhdas, se kimaltelee! Nyt oli toisin. Ilta oli sysimusta ja märkä, niin kuin toinen syksy, ja sitä maaliskuu onkin. Rip kannatteli veristä naista, naista joka sähisi hänen otteessaan, puhui rumia, puhui kauheita, siksi he eivät voineet poiketa matkalla minnekään, eivät sairaalaan, viileisiin odotushuoneisiin joissa aina kaikuu, eivät rauhalliseen, lämpimään, kuivaan kapakkaan paikkailemaan haavoja ja hengähtämään, yhtä utopiaa on istahtaminen alas ja rauhoittuminen, on ainoastaan sade ja nainen jonka veriset hiukset hakkaavat Ripin poskea ja jonka verta kimalteleva kaula uhkaa liata hänen takkinsa. He tulivat tytön neuvomalle kadulle, Rip sai tytön antamaan avaimet hänelle, sai työnnettyä heidät rappuun, haparoi valokatkaisijaa, vilkkuen ja välkkyen lamput syttyivät käytävään ja portaikkoon, ohkainen tikutus aikakatkaisun merkiksi lähti nakuttamaan. Rip tarttui tyttöä kainalosta, tunsi tästä lähtevän eläimellisen tuoksun, veren ja parfyymin ja nahan. Hän auttoi tyttöä ylöspäin vaikkei tämä tuntunut olevan kovin kivulloinen, ainakin hän puhui koko ajan, vaimentaneena kehenkään tai mihinkään kohdistumattoman raivonsa talon säällisiin tapoihin, tyttö ei huutanut enää, hän mutisi, hän suhisi, vaikea saada selvää mistä oli kyse. Valot sammuivat, ei se mitään, he olivat melkein perillä. Silloin joku vaisto sai Ripin pysähtymään ennen kuin he pääsivät kolmanteen kerrokseen. Ehkä syynä olivat rappuun syttyneet valot, ne jotka syttyivät uudestaan, nyt kun aikakatkaisu oli sammuttanut Ripin sytyttämän käytävävalon, he olivat taivaltaneet puoli kerrosta pimeässä, tuuletusparvekkeiden ikkunoiden kautta kajastavien katuvalojen avittamina, puoli kerrosta jäljellä ja valot syttyivät itsestään, eivät tietenkään itsestään. Ehkä juuri silloin Rip päästi otteensa tytöstä ja antoi tämän valahtaa portaille, hän otti pari taka-askelta, katsoi ylös. Tyttö puolestaan takertui porraskaiteeseen, kiroili, manasi miehiä, paha suu noin nuorella ja kauniilla, ja veti itsensä tasanteelle, kaivoi taskujaan etsiessään avaimia jotka olivat Ripin kädessä, tämä pyöritteli niitä kädessään, helisytteli, se oli merkki, hei, täällä ne ovat, avaimet, pitäisikö nyt sanoa jotakin, hihkaista, tai heittää avaimet tytön eteen, mitä jos heittää ohi ja ne lentävät vahingossa kaiteen välistä takaisin pohjakerrokseen, tyttö kiroili, teki sitä omalla tavallaan koko ajan, märät kädet sotkeutuivat märän nahkaviitan kosteisiin taskuihin, sisätaskut tulivat ulos, samoin nenäliinapaketti, kolikkokukkaro, kampa ja tamponipakkaus, hänen ei tarvinnut kantaa huolta ovesta, se oli ollut raollaan koko ajan ja aukeni itsestään, osuen vauhdilla tytön ohimoon. Ovi lakaisi tämän tasanteen nurkkaan kuin tuulilasinpyyhkijä kuolleen perhosen, suruvaipan kenties, tyttö horjahti, hänen polvensa antoivat periksi, hän löi päänsä naapurin postiluukkua vasten niin että rämähti, putosi takalistolleen ja kiljaisi. Jossain alkoi koira haukkua, jossain televisio vaimeni, tyttö huusi kovempaa, hän huusi kivusta. Rip kääntyi kannoillaan, oviaukkoon oli ilmestynyt pitkä, riukujalkainen haamu, Rip huomasi niittivyön ja niittirannekkeet ennen kuin lähti juoksemaan portaita alas, kaksi askelmaa aina kerrallaan ja kaiteesta tukea pidelleen sadankahdeksankymmenen asteen kiepahdus kummallakin tasanteella, viimeisellä loikalla meni viisi rappua, eteismatto pehmensi tömähdystä, matto oli myös märkä, kostea kuin koiran turkki, sadepisaroiden ja kuran liottama sieni, ja Rip liukastui, veti spagaatin, kömpi ylös ja heilahti ulos, hänen ruumiinsa läpi kulki tärinä, hänen silmänsä tummenivat sään mukaiseksi, niihin ilmestyi tumma, läpitunkematon kajo, silmät olivat kuin luolan suuaukot, sellaiset joiden perukoilla viimeinenkin leirinuotion tuhka on jo sammunut. Hän kääntyi oikealle, epäröi, kääntyi vasemmalle, joko hän ei tiennyt missä hän oli tai ei osannut päättää, hän näki miltei yläpuolellaan hohtavat kirjaimet, neonvalaistus, miksi kummassa hän ei ollut kiinnittänyt niihin huomiota aiemmin, heidän tullessaan Eerikinkatua alas niin kuin vain rakastavaiset voivat, verissään ehkä mutta tosissaan.