Kuinka monta kertaa me olimme yrittäneet päästä Anitasta eroon, minäkin.
Mutta hän oli niin hyödyllinen, huvittava ja hyödyllinen, samankokoinen perse,
pesukone, karseat jutut, ei ujostellut päivääkään, sai minutkin nauramaan.
Syksyt olivat huonoa aikaa, aina, jos on hänenlaisensa henkinen taso, kasteli
pimeys ja märkä Anitan ruudin, teki hänestä itsesäälisen kasan tuhkaa. Syksyllä
häneltä myös loppuivat rahat. Muina aikoina hän tienasi hyvin, se oli totta. En
epäillyt yhtään. En epäillyt yhtään etteikö hän olisi tienannut hyvin, joskus,
yhtenä kautena kesässä, sirkuksen käärmenaisena. Pakko hänen oli jotain
ansaita, ei Goalle pääse pummimalla. Sinne pääsee ehkä kerran Pellen roudarin
kainalossa, mutta sen kerran vain. Eppujen roudarin kanssa oli päässyt Leville.
Anitan köyhyys ajoittui syksyyn, nyt oli marraskuu, kovat ajat edessäpäin.
Seuraava tilipäivä koittaa joulukuussa, joulukuun toisella viikolla, tai vähän
ennen aattoa. Silloin Anita tapaa käydä Kampin sosiaalitoimistossa, käy siellä
säännöllisesti kolme kertaa vuodessa, jouluna, huhtikuussa ja syyskuussa – joka
on kesän viimeinen kuukausi Anitan kalenterissa. Hän käy sosiaalitoimistossa
Kampissa, se on tärkeää, sen tähden hän asuu siellä missä asuu, juuri siellä,
prikulleen, päästäkseen hyvään paikkaan asiakkaaksi. Anitan kämppään on
riittänyt väliaikaisia asukkaita samasta syystä, samoilla perusteilla, enemmän
kuin olisi tarpeen, mimmi valitsi kuohkeimmat päältä, valintaperusteet
riittivät lievittämään syksyn ja talven taloudellista ahdinkoa. Kampin
sosiaalitoimisto, sossu numero yksi, famous fatta. Siellä oli liian vähän
ongelmatapauksia, se oli siisti paikka verrattuna Hakaniemeen, siellä oli
jokaisen vuoden lopulla oma henkilökohtainen ongelma henkilökunnalla, kun
kaikilla meni niin hyvin kantakaupungissa, ei riittänyt asiakkaita, ja vuoden
lopussa oli jakamatonta rahaa arkussa vielä vaikka kuinka. Ne piti saada
kulutettua loppuun, arkkuun vuoden alussa lapioidut määrärahat, sitä oli tietty
määrä, siitä nimi määräraha, ja se määrättiin joka vuosi uudestaan sillä
perusteella mitä edellisenä vuonna oli käytetty, sillä tavalla laskettiin
Kampin toimiston tarve. Ja jos arkkuun jäisi jotakin, se olisi ikävää, ylijäämä
menisi sitten Hakaniemeen, se ei olisi niin ikävää, mutta seuraavana vuonna
Kamppiin ei annettaisi enää yhtä suurta määrärahaa. Onneksi oli Anita, ja
muutama väliaikainen asukas siellä juuri niin, sillä kadulla. He täyttivät
sosiaaliviraston asettamat määreet hyvin luovasti ja auttoivat saamaan arkun
tyhjäksi ennen vuodenvaihdetta.
– Kun goottitonttu ilmestyy pienessä hiprakassa mutta
hyvin meikattuna kerjäämään joulukuussa rahaa, sitä ei voi vastustaa kukaan, se
on niin kuin niin vastustamaton, kuin taivaanlahja, ja rahaa sataa
säkkikaupalla.
Ja Anita nauroi suu auki, suurilla hampaillaan.
– Ei tarvitse kuin käydä kääntymässä. Viidentoista
minuutin haastattelu ja pullat taskuun. Ei se kestä edes sitä, hän rypisti
kulmiaan ja laski sormillaan. – Puolet ajasta menee siihen, kun Tantta-tätinen,
se virkailija hakkaa ATK:taan. Viisituhatta markkaa viidessätoista minuutissa,
Anita hymähti. – Sen minä sain viimeksi.
–
Se on parinkymmenen tonnin tuntipalkka, minä laskin ilman sormia päässäni. –
Aika hyvin.
– Mutta nyt olen puhki, tarjoatko vielä yhden?
– Voin ostaa lähtiessäni, minun pitää mennä töihin.
– Kiitos kulta, voitko ostaa piikkiin pari, minulla on
päänsärkyä, tajuatko, tarjoan ne tavalla tai toisella takaisin, ja sitten hän
nauroi taas niillä niin vietävän syötävillä hampaillaan, – tai sitten voit
tulla käymään.
Halvemmaksi tulisi Anitalle, jos minä tulisin käymään, käymään vain,
sillä en koskaan tule olemaan. Viimeiseksi hänen kanssaan. En minä pane sitä
vastaan vaan hänen puskaansa, mutta minä olen mies joka tulee vain
käymäseltään. On niin kiire, maailma auki.
Me olemme Tunnelissa, levykaupan viereisen kioskin kassalla, Anita
laskee rahoja, joita hänellä ei marraskuussa liiemmälti riitä, erottelee
ostoksia, pois suklaapatukka, kokis jää, pois tervapastillit, Erotica jää, pois
kortsut. – Du behöver inte dom med mig, hän sanoo. Minä seison hänen takanaan vaivautuneena,
yritän haroa tervapastilleja takaisin, seison tanakasti sillä se on varsin
yleistä Anitan seurassa, tällaisissa tilanteissa, ja hänen samankokoisesta
takapuolestaan, joka on oman autoerotiikkani huippu. – Vad…? kysyn epävarmasti.
Luulen että tämä on taas puhumme-kielillä-leikki, jota pelataan hotelleissa,
mentäessä respan ohi aamiaiselle, silloin kun ei ole huonetta mutta vatsa
kurnii, hölskyy, silloin kannattaa esittää olevansa ulkomaalainen, jos vatsa
kurnii, muuten tässä maassa kuolee nälkään. – Etsä tartte mitään juomunäkkejä
mun kanssa, kulta! Anita täräytti niin, että levykaupan vinyyleille kumartuneet
friikit nostavat koukkuista niskaansa meidän suuntaan, katselevat varovaisesti
vain ikkunan läpi, nynnyt, eivät avonaisesta ovesta, ja siksi niiden, ja se on
niille aivan oikein, päät litistyvät kaksiulotteisiksi, ja painuvat taas
takaisin levykansien pariin, säälittävästi huojuen, tai säälivästi, olkiaan
kohauttaen huojahdellen, mistä sen tietää., Anita tunnetaan musapiireissä.
– Okei sitten, kuiskasin. – Minä maksan.
– Okej då, hän matki suurta suutaan ilkeästi vääntäen
ja lakaisi kaiken, myös pastillit ja kortsut kassiinsa, lisäsin joukkoon vielä
tikkarin. – Fröken är bra, Anita sanoi miespuoliselle kioskityypille. Tämä ei
ollut kuulevinaan, hänellä oli vaikeuksia saada korttimankeli toimimaan.
– Anna se tänne.
Otin höylän, kiskaisin sen kortin yli, allekirjoitin,
me lähdimme. Mieluummin tein sen niin, itse, kun annoin jonkun amatöörin silpoa
minun rakkaimpani. Anitan jälkeen. Tietenkin.
– Ei!
Erotica oli jäänyt Anitan kainaloon, sitä en ollut
maksanut, se oli vahinko, siksi älähdin. Mitään ei tapahtunut, kukaan ei
huutanut, ei ainakaan minun kuulteni. Anita jatkoi harppomistaan vietävän
urheilullisilla jaloillaan, jotka eivät olleet koskaan juosseet muualla kuin
kassojen jälkeen vartijoita pakoon, en edes tiedä huomasiko kioskityyppi
lehtensä kadonneen, lehti hukkui Anitan rintoja peittävän punaisen neuleen
poimuihin, hänen povensa taakse, huomasi tai ei, tyyppi tuskin olisi sanonut mitään,
mitä väliä yhdestä, hän oli vain töissä siellä, sen minä olin kuullut sen
itsensä suusta, meillä, silloin kun minä olin tiskin toisella puolella. Nyt
minä olen matkalla sinne, tiskin toiselle puolelle, töihin, kahdeksalta alkaa
vuoro, montako olen juonut, ensin pitäisi viedä Anita kotiin, hän on mäsässä.
Hän ei halua jäädä yksin. Hän ei ole jäänyt yksin. Hän tulee hulluksi
kämpässään, siinä miniatyyrihuoneistossa, joka on suunniteltu kääpiöille.
– Älä nyt liioittele, ärähdin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti