Se oli ennen vaaleja, täytyi olla, olimme lähteneet viikoksi Lontooseen ottamaan osaa kaupunkisuunnittelua koskevaan seminaariin, erityisesti meitä kiinnosti maanalainen, että miten se oli suunniteltu heillä verrattuna meihin, meille selvisi että hieman paremmin. Mutta niillähän on se savimaa, hyvä kaivaa sellaiseen, ja ennen oli enemmän edullista työvoimaa, etten sanoisi ilmaista. Vetelä otti osaa vielä käytännön tutustumisretkiin, luuli että pääsee ilmaiseksi tuubiin, ei lukenut oikein huolella seminaarilappua, se vietti yhden aurinkoisen päivän tutustumalla Lontoon viemäriratkaisuihin, skatologinen trippi, Vetelä tuumasi, ja oletan että sen tripin tähden, hän oli niin altis ottamaan osaa surullisenkuuluisaan tequilailtaan. Toinen syy miksi Vetelä lähti viemäreihin, oli aivan meidän oma syy, tätä en ole ennen tainnut kertoakaan. Meillä oli vaikeuksia saada edes audienssia kaupungin transportation-osastolta, liikennevirastolta vai miten sen nyt sanoisi, sillä osa meistä, enkä nyt syyttä suotta enkä turhaan osoita tässä kohtaa Vetelää, niin osa meistä taisi näyttää, Vetelä siis, miten sen sanoisi nätisti, roskalaatikkoasukeilta, kumpparit jalassa ja sarssihousut ja monesta kohtaa repeillyt ja koinsyömä flanellipaita, jossain Appalakeilla ulkoasu olisi mennyt täydestä muttei oikein knallin ja sateenvarjon maassa. Vaikka melle kyllä todettiin, että kannattaisi käydä jälkitunneilla, after hours siis, kokeilemassa jonkun pintadiskon ovella pääsisikö jonon ohi, auttoi kuulemma mitä kummallisemmalta näytti, niin sinne Sepon olisi pitänyt yrittää, se meni stten viemäreihin, sinne ei tarvinnut audienssia, sen kun vain oli sovittuun aikaan Towerin-juurella, tapaamispaikka sitä taisi hämätä.
Niin silloin me emme vielä olleet rekisteröityneet puolueeksi, joten ei myöskään saatu puoluetukea eikä mitään muitakaan tuikitarpeellisia tukia, joita muut puolueet kahmivat kuin vaahtoa ammeesta. Niin että meidän oli ihan turha keräillä taksikuitteja tai hankkia puolueen nimissä uusia vaatteita tai teatterielämyksiä, edes hotellihuoneen hinnassa liitto ei tullut vastaan kuin sen verran, että antoi meille muutaman osoitteen, jossa perinteisesti oli saanut asua halvalla. Sen listan ne olivat saaneet Lepakon punkkareilta, amen. Ja niin sinä kävi, että kun meitä oli pariton määrä, niin siihen ränsistyneeseen kuusikymmentäluvulla parhaat päivänsä nähneen hotelliin kirjautuessa meille ilmoitettiin, että vapaina on vain kahden hengen huoneita ja yhden meistä täytyy kenties jossain kohtaa myöhemmin ehkä jakaa huone, jos sinne on tulijoita nimittäin. Olihan siinä se takaportin mahdollisuus, ettei tulijoita olisi, kannatti kokeilla, elämä on yhtäriskinottoa ja nopanheittoa. Se ei tullut tietenkään kuuloonkaan, silloin, nuorina ja ehdottomina, että olisi kimpassa maksettu hinta neljästä vuoteesta ja päästetty yksi meistä nauttimaan siitä privasiteetin luksuksesta, johonkin se raja vedetään solidaarisuudellakin, se raja vedetään siihen, että minä olin eniten varoissani ja minua ei kiinnostanut tuplamaksu eikä haitannut yhdessäasuminen Anselmin kanssa, se on siisti ja säällinen kaveri. Niin, me olimme siinä hotellin vastanottotiskillä heittämässä kolikkoa siitä miten huoneet jaetaan kunnes päätimmekin lähes yksissä tuumin, etä Vetelä menee lottoarvontahuoneeseen, koska kaveri haisi viemäriltä jo valmiiksi, jo ennen niihin uppoutumistaan, se oli ollut kuukauden Lapissa, luontokojussa ja pikkulintuja lypsämässä, mitä ikinä sekään tarkoittaa, on jäänyt ala väliin, vaikka kyllä minäkin olen osani saanut poliisin vastustamisesta luonnonsuojelun nimissä, ei se siitä ole kiinni. Vastustettiin Ruoholahden puutalojen purkamista ja asuttiin sellaisessa hetken aikaa itsekin, silloin vaimon kanssa, se on nyt Radio Cityn tiedottaja.
Niinhän siinä sitten kävi, että tämä nuori jannu, joka oli omien sanojensa mukaan juuri tullut Australiasta, oli sillä esittää todisteeksi joku kengurupyyhe ja postikorttikin, tuli kovasti ruskettunena ja hivenen ottaneena meidän huoneeseen, siis meidän, ei Sepon, siis Vetelän, Seppo on sen ristimänimi, ja niin meidän hieno suunnitelma päästä eroon Sepom villasukista ja lintukirpuista ei toiminut, kun ne olivat vastaanotossa sössineet jotain perustavanlaatuista, jota ei voinut enää peruuttaa, koska sitten niiden hieno kirjanpito olisi mennyt sekaisin. Oikeasti se tequilajannu sai meidän huoneen siksi, että oli, toisin kuin me, maksanut huoneen luottokortilla ja meidän huoneessa oli toimiva televisio toisin kuin siinä toisessa, Vetelälle annetussa huoneessa, mutta sitähän me emme tienneet, ettei siellä televisio toiminut, emme me sinne olleet telkkaa tulleet katsomaan, se oli tullut. Melkoinen Australiankävijä, eikö siellä saanut katsoa tarpeeksi englanninkielisiä ohjelmia, se ei ymmärtänyt mitä me tarkoitimme, sanoi ettei se siitä ole kysymys vaan sitä, että se ei jaksa liikkua enää metriäkään ennen kuin jatkaa seuraavalla koneella Helsinkiin, ja kas huoneessahan onkin baarikaappi, jos se nyt mitään merkitsi, ja se sai siihen avaimen, me emme saaneet, me käteisasiakkaat, jonkinlaatuista diskriminointia tuommoinenkin.
Minä muutin Vetelän kimppaan, tuumin sen niin, että kai sitä viikon kestäisi ja olisi se sillä tavalla järkevämpää, jos pitäisi vähän koostaa muistiin, että mitä seminaarista oli jäänyt käteen, ja Anselmi, senhän tietävät kaikki, se on niin maailmoja syleilevä ja kaikille uusille kokemuksille apposen avoin kuin hauen suu.
Niin me viikko sumplittiin, ei sitä moni olisi kestänyt, mutta liiton miehet kestävät. Sen sanon että niiden Lepakon punkkareiden vihjaamiin hotelleihin päin en tästedes edes kuse, se on vissi, mutta muuten, elämä opettaa, joka päivä on uusi mahdollisuus, ei kai se loppupeleissä niin kamalaa ollut, tiistainahan tequilajannu vasta tuli, kun me olimme olleet siellä jo pari päivää, niin tiistaina se oli, ja kai se olisi voinut jatkaa Helsinkiin samantien mutta kun se halusi toipua aikaerosta ja nukkua ja kirjoittaa, kyllä, sillä oli sellainen punainen Olivetti, kerran näin sen kiertävänkin telaan arkin, yhtään vasaranlyöntiä en kuullut, nämä meidän huoneet nimittäin sijaitsivat vierekkäin, välissä oli yhteinen kylpyhuone, kätevä sanoisi joku, ja paskat, nimenomaan sitä, hyh sentään, ei ikinä enää, ei sittenkään vaikka kerrottavaa riittääkin, niin kuin näemmä riittää, kun nyt oikein lähtee purkautumaan.
Tequilamieheksi me häntä kutsuimme koko ajan, tai tequilajannuksi, en niin tarkkaan enää muista, enkä todellakaan muistaisi miehen oikeaa nimeäkään, jollei nyt olisi käynyt uudelleen ilmi. Vai oikein Rip. Oliko se niin? Muisti ei tarraa tuohon millään. Onko ihan oikea nimi? Vai lyhenne jostain. Tuollainen nimi herättää väistämättä monelaisia mielikuvia, tunnelmia, kuvia ja assosiaatioita suuntaan jos toiseen, täytyy myöntää, enkä nyt puhu yksin sarjakuvista, myös hautausmaat tulevat mieleen tai kuolinilmoitukset. Vai että on tequilamies nykyisin ravintolapäällikkö, juuri tuota minä en olisi halunnut kuulla. Herttinen sentään. Pukki kaalimaan vartijana, niinkö? Pikemminkin soita ojittava kaivurimies, josta jonain päivänä tulisi luonnonsuojelupuolueen uusi puheenjohtaja, sitä vertausta minä käyttäisin näin äkkipäätä heittämällä. Vai käyvät ne oikein kokoustamassa tequilamiehen kapakassa! Maailma on rusina, kuiva paikka ja niin pieni, että sen ottaa kerralla haltuun, totta vie. Onneksi jätin kaverit ajoissa, tai onneksi ja onneksi, kunhan päädyin siihen ainoaan oikeaan ratkaisuun monien unettomien öiden jälkeen ja totesin maltillisen oikeistolinjan vetävän minua enemmän puoleensa. Niin on minulla Alfa-Romeo mutta ei se mitään todista, ei se siitä ole kiinni, ehkä ennemminkin vaikutti, että pääsin sopuun vanhempieni, varsinkin isäukon, kanssa, ja sitä myöten sitten päädyin perheyritykseen takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti