KIMPPAKÄMPPÄ

Tämä on TÄMÄN aloitus, tästä voi tulla jotain. Rip kirjoittaa nopeasti muistiin kaiken tarpeellisen, mitä yöllä tuli mieleen. On hankittava peruselintarvikkeet, näkkileipää, teetä, sokeria, sitten viemäriputken räjäyttäjää, kloriittia ja mäntysuopaa, kertakäyttöhanskat, hiusverkko, muovinen, jotain sumutetta, raikastinta, ja kaavin nurkissa elävää mustaa marmelaadia vastaan. Kämppä on rempattava pikaisesti, muuten tästä ei tule mitään. Pitää kohentaa asumismukavuutta, sen mukana vuokra laskee, toivottavasti. Vuokraisäntä on nojatuolissa liikkumattomana videoita katseleva buddha, jonka nivelet alkavat liikkua vasta iltaisin, myös sille on tehtävä jotain, temmattava se irti, saada tekemään jotain muutakin kuin mennä iltaisin autolla kaupungille ja palata taksilla, auto jää sille tielleen, joka kerta, ei siinäkään ole laitaa, siellä se kerää parkkisakkoja kuin ruostetta. Huolet kasautuvat päällesi, kun alat elää niissä. Niin opasti Poi, videoiden ääreen muurautunut mietiskelijähylje, mister Walrus, jonka luokse kuljetaan hattu kädessä, mieluiten tuore lehti ja munkkipossu, pujotellaan Pizzataxin levylaatikoiden, hampurilaisten styroksikuorien, makkaraperunoiden pahvigondoloiden, puolen litran maitotölkkien ja jääpalat vedeksi alleen kusseiden kokismukien ja vichypullojen ja sohvalta lattialle ja takaisin ja taas patjan kautta kirjojen ja lasitavaran yli itsestään kulkevien tyynyjen ja sohvapäällysteiden reunustamaa kujaa pitkin. Älä anna huolien liikuttaa itseäsi, sanoo hän, ja istuu päivät pitkät meriheinältä haisevassa laiskanlinnassa, joka natinan perusteella ei tulevaa vuotta yhtenä kappaleena näe, päivät pitkät ja yöstä pitkälle aamuun istuu siinä, ohjaa luottokortilla ostamaansa cd-soitinta kaukosäätimellä, nukkuu välillä, avaa silmät, kiukuttelee, jokin kaihertaa, juo litran sitruunasoodaa, vaihtaa asentoa, kelaa videoita, aina samoja, viittä kasettia. Kun liikaa tekee, Poi sanoo, tekee virheen. Talon katto on alkanut vuotaa. Ei vuotanut ennen. Vasta kun Rip muutti sisään alkoi vuotaa. Mukavuudenhalu maksaa liikaa, sanoo Poi, kun Rip niittaa sänkynsä päälle apulantasäkkiä suojaksi happamalta sateelta. Katolta valuva sulavesi napsahtelee iltaisin hänen vuodekatokseensa, saa hermot kireälle, liittymään hetkeksi buddhan seuraan, palaamaan ylös kun tulee kylmä, ylhäällä on lämmintä, hänen huoneessaan on kamiina ja sitä saa käyttää, siitä vain, puut saa puutarhasta, poista juuret ensin. Poille talon kunnostaminen on mietelause, ei ongelma, eikä ole, Rip saa tehdä mitä haluaa, myös remontin, se ei liikuta Poita, kuten todettua, mutta saattaa miellyttää perikuntaa, joka voi saada talosta sillä tavalla paremman hinnan, kuka tietää, tämä tarkoittanee myös sitä, että heidän on siinä tapauksessa jätettävä tämä linna. Siispä ajattele hetki ennen kuin toimit. Mieti nenääsi pidemmälle ja istu alas, ei täällä mikään haise. Ei mätä, ei märkä, ei homehtuneet sukat, ruuantähteiden ja juomatölkkien pohjalla kasvava sieni, se on kaikki vain omassa päässäsi. Ennen ei ollut hullummin, Poi moitti, ennen ei tullut vesi sisälle kuin hanoista, ennen ei vetänyt jalkoihin, vasta kun alivuokralainen ryhtyi polttamaan omenapuita ja orapihlajaa, sulaa lumi katolta ja nurkissa viheltää viima. Kun on tarpeeksi valitettu, sätitty ja paiskottu ovia, lähdetään yhdessä baariin, Rip töihin, videobuddha päivystämään levysoitinta. Lähdetään koht'sillään, ja kun hetki koittaa, nousee Poi tuolistaan hämmästyttävällä nopeudella ja on jo autossa, kun Rip vielä asettelee sameaksi harmaantuneen rokokoopeilin äärellä hiuksiinsa muotovaahtoa. Ränsistyneen puutarhan pimeyttä viiltää autostereoista nouseva Kate Bushin Saxophone Song. Rip tuuppaa hartioillaan kuistin ovea kiinni, ei laita lukkoon, ei kannata, viimeksi avatessa vääntyi avain. Takaisin tullessa ovi kiskotaan yksissätuumin auki, jos ei onnistu, niin kuin ei melkein koskaan, sisään tullaan kellarin kautta, kosteaan sementtiin maatuvaa koksikasaa väistellen ja polkupyöriä ja skootteria, jos ylös päästyä kädet ovat mustat, ne pyyhitään eteisen sanomalehtipinoihin päällisin puolin ja viimeistellään perintösohvaan ja grillin servietteihin.

Rip törmää odottamattomiin ongelmiin

Nyt jo näin lämmin. Tähän aikaan aamusta on tämä katuosuus parhaimmillaan. Talojen seinät kylpevät valossa. Auringonsäteet keimailevat autojen puskureissa, ujuttautuvat häpeilemättömästi sisään avonaisista ikkunoista, valaisevat kodit, saavat ärtyneet ihmiset hyräilemään ja häkkilinnut laulamaan kilpaa puistikon varpusten kanssa. Valo hieroo keltaiseksi rapattua seinää saaden sen näyttämään rasvaiselta munakkaalta, maasta nousee kuivuneen viemärin lemu ja lämpimän asvaltin tuoksu. Puistikon penkiltä kuuluu korkin naksahdus, sitten tutut rasahdukset. Muutama minuutti vielä, vain vähän aikaa enää, mutta kuitenkin sen verran, että ehtii nostaa keittiöjakkaran kadulle ja istahtaa, kaivaa farkkujen taskusta bensasytyttimen ja rintataskusta savukkeen, tämän kaiken hän tekee täyden kahvimukin kanssa taiteillen, näennäisen rentona, hetki aikaa rentoutua, tämän hän on lukenut lehdestä. Tähän hän vielä tulee laittamaan terassin, jos saa luvan. Pelkästään aamiaisen ajaksi, se on selvää, siksi kunnes aurinko kääntää kadun tälle puolelle selkänsä. Muutama pöytä ja ainoastaan kaksinkertainen määrä tuoleja, että ohi pääsee kulkemaan, ettei kukaan pääse valittamaan. Ei tässä mitenkään vilkas liikenne ole, jalankulkijat tuntee melkein jokaisen, jollei nimeltä niin tavoilta, tämä on kuitenkin kadun loppupää, täältä joko lähdetään tai tänne palataan, läpikulkumatkalla ei olla koskaan, ja jos sellaista yritetään, poiketaan välttämättä hänen baariinsa. Nämä perusteet hän on pitänyt takataskussaan viikkokausia. Terassi olisi helposti purettava, nostettavissa sisälle ne harvat tuolit ja pöydät, tai sitten jos häntä todella kuunnellaan, ne voidaan siirtää auringon perässä kadun toiselle puolelle. Hän voi sen aina aamulla pystyttää tai kuka vain, ei ole vaativa homma, joku muu kattaisi ja tarjoilisi, hän rakentaisi ja purkaisi ja olisi aina saatavilla jos tulisi ongelmia, mutta tarjottimeen hän ei suoraan sanoen halua enää koskaan elämässään tarttua. Aamupäivisin tarjoiltaisiin kahvia ja croissanteja, niin hän on suunnitellut, ei missään tapauksessa lihapiirakkaa eikä olutta, tähän hän ei missään nimessä lähde, tätä hän ei aio ehdottaa vaikka tietää hyvin kuten hänen kuulijansakin tietävät, että kahvilla ja croissanteilla ei tehdä rahaa. Ei sen väliä, hän ajattelee, ja ajattelee samalla aurinkoa joka hymyilee hänelle niin kuin avonaisten ikkunoiden takana vihelteleville naapureille. Pelkästään naapurisovun takia hän ei yritä saada katuosuutta vallattua asiakkailleen, ei tietenkään, hän ei ole ahne, hän haluaa vain olla kansainvälinen, ja sitten jos he kuuntelevat häntä ja luottavat häneen, hän voi osoittaa että tämä kaupunki on valmis liittymään muiden, parempiensa, vapaamielisempien joukkoon. Valmis ja valmis. Hän keinuu seinää vasten silmänsä sulkeneensa ja kuvittelee itsensä ulkomaille missä kaikki on sallittua ja ihmiset sen tähden onnellisempia. Hän tekee torkkuvaa asentoa, antaa Camelin kärytä sormessaan toimettomana, yrittää parhaansa mukaan käydä välimerellisestä, ja samaan aikaan pää laskee kuluvia sekunteja, melkein kuuluu kuinka tikittää. Hän on sulkenut silmänsä myös siksi, ettei näkisi ketään, ettei tarvitsisi puhua mitään, ei näin hyvissä oloissa haluaisi joutua tekemisiin kenenkään kanssa, ei kävellä heidän päänsä sisään. Hän ei kaipaa seuraa, ei aamuisin eikä päivisin, vain lämpöä hän hamuaa, hetken edes, vain hän ja auringonpaiste vielä sen hetken, kun se tähän paistaa, ja se paistaisi kaksikymmentäkaksi minuuttia ja muutaman sekunnin päälle, sen hän oli laskenut ja ottanut myös huomioon kesän etenemisen ja päivien vääjäämättömän lyhenemisen. Elokuussa tähän ei kannattaisi nostaa enää muuta kuin lehtiharava.

Sekunnit vaihtuvat minuuteiksi, hänen ruumiinsa tuntee kellon käynnin. Savuke hänen veltossa kädessään on sammunut, sylissä pitelemänsä kahvi jäähtynyt, hän valuttaa sen hiljalleen maahan, kivijalkaa pitkin, kaivaa farkkujen kellotaskusta, siinä missä taskunauriita pidetään, siis kortsutaskusta, amerikkalaisen sytyttimen ja kaivaa ryppyisestä askista uuden savukkeen. Hän yrittää polttaa silmät kiinni, teeskennellä monitaituria, nukkuvaa polttelijaa, nojaa talon seinään korkealla keittiöjakkaralla, ei kovin luonteva näky, ei niin että olisi ketään pettänyt, sen arvaa että kohta joku tulee häiritsemään.

– Excuse me, are you Rip…?

***

Tämä tapahtuu kesäkuussa 1990 hieman ennen kello kymmentä aamulla. Nuorehko, vasta muutamaa viikkoa aiemmin pestinsä saanut ravintolapäällikkö valmistautuu hakemaan maahan juuri saapunutta tequila-erää, ensimmäistä koko maan historiassa, sen mitä nuori mies historiaa tuntee. Odotellessaan kellon etenemistä kohti kymmentä ravintolapäällikkö, jonka kohta tulemme tuntemaan paremmin nimellä Rip, keittää kahvit ja katselee aamuauringon viipaloimaa hiljaista katukuilua, ei ihmisiä, ne ovat jo töissä tai maaseudulla lomalla, ei ketään paitsi mustia lintuja ja muun muassa kitaralaukkua kantavan irokeesitukkainen kaveri, joka päätyy kapakkaa vastapäätä olevaan puistikkoon istumaan. ”Vanha viina haisee tänne asti”, ravintolapäällikkö tuumiskelee, hän tuntee työntekijänsä. Hän yrittää soittaa pomolleen, sillä päällikkönäkin hän on vain suuren ravintolaketjun renki, hän haluaisi keskustella terassista ja uusista pöydistä ja tuoleista ja kaikkein eniten hänen mieltään painaa kysymys uusista tuhkakupeista. Hän ei saa pomoaan kiinni ja päätyy ainoastaan flirttailemaan ravintola-yhtiön puhelinkeskuksen kanssa. Kello ei ole vielä lähelläkään kymmentä, hän ehtii hyvin käydä istahtamassa ulkona aamukahvilla. Sen pienen hetken kunnes, kuten tavallista, häntä häiritään.

***

Sitä saisi niin paljon enemmän aikaiseksi ja niin edelleen. Sisälle palattuaan hän kulkee tarkoituksettomasti sinne tänne, kiirehtii vaikkei ole kiire, edestakaisin salin läpi keittiön kautta takaisin aulaan, poimii kolmannella kerralla tuulikaapin ohi mentyään sanomalehden postiluukun alta, katsoo vessat, naisten vessan erityisen tarkkaan, ei näy verta, inhoaa verta, palaa saliin ja hetken emmittyään flipperin kohdalla laittaa johdon pistorasiaan. Ilman täyttää pauke ja kolahtelu, kone virittäytyy. Äänet ja auringonpaisteen kanssa kilpailevat välkkyvät valot lataavat myös häneen virtaa, hän ei ole enää yhtä äänettömyytensä kanssa. Hän ottaa juoksuaskeleen ja hyppää, iskee salin kattoa kannattelevan, ikihonkaa paksumman tolpan päähän teipattua pahvikylttiä, jonka toisella puolella lukee Cheers, toisella puolella vuosiluku 1940 ja oluenroiskeiden, kuolleiden kärpästen, hämähäkinverkon ja tupakan kellastama teksti: Bertolt Brecht asuu yläkerrassa, älkää herättäkö vanhusta. Teksti ei merkitse mitään, ei hänelle, koko yläkerta on vitsi, jatkuva ongelma joka ei poistu ennen pikaista kuolemantapausta. Yläkerta ja sen kuulonhuoltoliittoon ja työsuojeluviranomaisille valittava rouva, joka ei suostu lähtemään asunnostaan edes ravintolayhtiön tarjoamaa runsasta korvausta vastaan, on saanut ravintolayhtiön laskemaan ravintolan kattoa kolmekymmentä senttiä ja tuhlaamaan satatuhatta markkaa äänieristyksiin, jotka ovat tuoreimman työsuojeluviranomaisten mittausten mukaan laskeneet yläkertaan kantautuvaa mökää yhden desibelin. Ravintolapäällikkö laittaa soimaan House of Loven esikoislevyn, hyppyyttää neulan yli ensimmäisen raidan löysäilyn ja työntää namikat yhtyeen hittikappaleen käynnistyessä juuri niin pystysuoraan kuin mahdollista. Näin hän karistaa viimeisetkin unenrippeet silmistään, näin hän toimii vain piristyäkseen. Hän pitää äänentason juuri sillä tasolla kuin heille on luvattu ja mikseripöydän volume-namikoiden kohdalle ruuvattu lattarauta antaa ymmärtää, ja on varma että nyt, kun sali on tyhjä, yläkertaan kaikuu sen verran lujemmin, että sveamamman kähärät oikenevat ehkä viimeistä kertaa. Näin hän haluaa edes auttaa vanhusta ja ravintolayhtiötä toivottuun lopputulokseen kun ei kerran raha ei ystävällinen puhe riitä. Vai vielä Bertolt Brecht.

Rip, nuori ravintolapäällikkö, nostettuaan musiikin äänentason mieleisekseen ja saatuaan itsekseen kolahtelevan ja juttelevan flipperin seurakseen, on valmis lähestymään pimeää. Hän menee kellariin, siellä on hänen toimistonsa, entisessä kylmävarastossa. Kellarissa on paljon muitakin huoneita, useimpiin hän ei edes välitä tutustua, siellä kummittelee, onneksi konttori on huoneista, tai selleistä, siitähän kellari nimitys tuleekin, eikö totta, ensimmäinen. Alas hiivittyään, kovaäänisen musiikin ja etäisesti naksuttelevan ja rupattelevan flipperin sekä kahvintuoksun keittiön luoman valheellisen turvallisuudentunteen myötä, hän palaa muina miehinä takaisin ylös. Muina miehinä tarkoittaa, koska tätä esitystä hän tekee vain itselleen, että hän tulee esiin ilme tuimana, leuka hieman rytyssä, katse kohdistettuna betoniaskelmiin, selvästi näkee että hän on fokusoitunut tehtäväänsä eikä mihinkään muuhun. Hän tuo mukanaan kassakoneeseen kuuluvaa muovikaukaloa, johon laitetaan setelit ja kolikot, seteleitä ei näy, kolikoita senkin edestä, kaukalon päällä helkähtelee baarin jokaisen loven avaava avainnippu. Siksi tuima ilme ja tasapainottelu on tärkeää, erityisesti jos laatikkoa kannattelevien, tosin eihän se mitään paina, molempien käsien sormien ympärille on takertunut tyhjä pullo. Kaiken tämän lisäksi ravintolapäällikön leuan alla on uusi, rypytön savukeaski. Baarin taakse päästyään, laskettuaan pullot tiskialtaaseen ja työnnettyään rahakaukalon kassakoneeseen, Rip kaataa itselleen mukillisen kahvia, lusikoi runsaasti joukkoon sokeria ja repii auki uuden savukeaskin. Kahvia maistettuaan, se on liian kuumaa, hän huuhtelee tuomansa pullot vesihanan alla, pullot näyttävät olevan jolleivät homeessa niin ainakin hämähäkinverkoissa. Hän pyyhkäisee pulloja hätäisesti, ottaa vihreän, täyden korin, poistaa sieltä osan, ja vaihtaa tilalle juuri huuhtelemansa, asettaa uuden, tyhjän vihreän korin äsken järjestelemänsä päälle, täyttää sen niin ikään äsken pois ottamillaan pulloilla, kori ei tule täyteen. Rip muikistaa suutaan tyytymättömänä. Hän ei enää halua palata kellariin. Hän työntää keittiöstä lähtevän heilurioven auki ja menee määrätietoisin, joskin myös toiveikkain, askelin flipperin ohi ja levysoittimen ohi baarin perälle, sinne missä on vesivanerilla peitetty biljardipöytä on. Hän nostaa vihreää veraa suojelevan vanerikannen, löytää viinipullon ja kahvilikööripullon, löytää sohvan alta lisäksi ulkomaalaiselta näyttävän viinapullon, jonka aikoo laittaa punaiseen koriin, aivan sen keskelle, niin hän saa korit täyteen haluamallaan ja vastaanottajaa toivottavasti tyydyttävällä tavalla. Hän maistaa kahvia, onko se jäähtynyt, ja nostaa korit takaovelle, vilkaisee kelloa, menee puhelimelle, soittaa.

– Ei ole vielä tullut? hän varmistaa, mahdollisimman kuivasti. – Jep, soitan uudestaan myöhemmin.

Rip on laskemassa kuulokkeen alas.

– Tai hei kuule…! hän vaihtaa puheensa flirtintapaisen, sillä hän pitää yhtiön puhelinvaihteen pirteästä äänestä. – Voisitko mitenkään etukäteen vihjaista, sitten kun hän herää toimiston soffalta, Rip naurahtaa, – että minä niistä tuhkakupeista, aivan niin, niistä taas, niistä peltisistä korkinavaajista, kyllä…

Ja taas hän naurahtaa, oikeastaan hörähtää, aivan turhaan, näin hän kuivattaa flirtin äänestään ja muuttuu hetkellisesti pelleksi, kuulemiin. Hän laskee luurin, vilkaisee kelloa, kaivaa taskujaan, käy uudestaan salin perällä, nostaa sohvien pehmusteet ja saa saaliikseen kaksikymmentäpennisen. Se ei riitä mihinkään, hän jättää sen sinne.

Hän on kaksikymmentäviisivuotias, hieman alle satayhdeksänkymmentä senttimetriä pitkä ja painaa kuusi tuoppia juotuaan melkein seitsemänkymmentä kiloa. Hänen ohimoillaan on pälvi ja hänen kynsissään on valkoisia laikkuja jonkun vitamiinin puutteen takia. Hänellä on polvista revenneet vaaleansiniset farmarit ja valkoinen kauluspaita ja turhan järeät kaivosmiehen saappaat. Hän näyttää kireältä, aina samalta, näin nyt yksin ollessaan, ja hän puhuu paljon itsekseen, mutisee, kiroilee, ähkii pelille, kellolle, puhelimelle joka ei soi. Seurassa ollessaan hän on erilainen, se on jo melkein ammatin velvoittama pakko. Seurassa hän on empaattinen, valmis kuuntelemaan, hymyilevä ja ymmärtäväinen. Joskus vapaalla ollessaan hän pääsee eroon tästäkin, silloin hän on täynnä itseään, silloin hänen äänensä on kuuluvin, silloin hän kilpailee sutkausten määrässä ja volyymissä telkkarin komediaohjelmien kanssa. Hänen silmiensä alakuloa ei mikään kuitenkaan pysty peittämään. Silmiä joista ahdistuneisuus aina paistaa, oli hän sitten yksin, töissä ihmisten ympäröimänä tai vapaalla, sen pienen hetken saatuaan siimaa ennen kuin seuraava aamu ja seuraava työpäivä koittaa. Hänen monotoninen äänensä joka ei intonaatiota tunne ja hänen alakuloiset silmänsä jotka eivät syty nauramaan silloinkaan, kun hän itse kertoo kaikkein hervottomimman jutun siinä puoli kahden aikaan yöllä, tekevät hänestä oudon. Hänestä eivät saaneet selvää hänen rakkaat ystävänsä jotka katosivat hänen päästyään ravintolapäälliköksi, eivät liioin hänen uudet asiakkaansa jotka eivät edes vaivaudu muutaman juoman juotuun. Hän myy paljon drinkkejä melkein joka ilta. Maanantaisin ei niin paljon.

Tänään on maanantai, aamu kymmentä vaille kymmenen. Rip huomaa saman vilkaistuaan olkapäänsä taakse, ja keskeyttää pelin. Hän antaa pallon vieriä mailojen läpi, ruuvaa flipperin etujalat alemmaksi, samaan kohtaan kuin Raha-automaattiyhdistyksen mies ne oli säätänyt, ja vetää sähköjohdon irti. On tärkeää vetää johto irti, jos haluaa vielä pelata ilmaiseksi. Johdon irrottamalla muisti tyhjenee, pelistä siis, ja niin katoavat päivän parhaat tulokset ja vapaapeli on aina päivän parhaan hallussa. Rip kiskaisee hartioilta revenneen kauhtuneen farkkutakin niskaansa, nappaa kassakoneen muovilaatikon päältä avaimet, helisyttelee niitä kuin Tarzan teilaamiensa natsien kunniamerkkejä, katkaisee kahvinkeittimestä virran, kaataa kuusi kuppia viemäriin, hapuilee savukeaskia taskustaan, tönii vihreät ja punaiset korit takaovelle, avaa oven ensin, maistaa aurinkoa.

– Excuse me, Rip…?

Tippaklinikka II, both moist & sordid

Edellisessä työpaikassa mikään ei pysynyt salassa, en tiedä missä vika, ehkä meidän ammattikunta oli yhdessä postinkantajien kanssa vaan niin sisäsyntyisiä juoruilijoita, ettei mitään häpyä, jos olisi kisa, se olisi tiukka taisto. Vaitiolovelvollisuus valtion hommissa ja niin nytkin. Jos joku kaupunginvaltuuston jäsen osoittelee illan pimeinä tunteina jäsentään samaa sukupuolta kohti, niin mitä sitten. Jos se osoittautuu science fictionin harrastajaksi, tekisi mieli jo mainita siitä jollekin, mutta minä pidän pääni kiinni. Ei kuulu minulle, jos se lukee Buck Rogersia ja käy yleisötilaisuudessa kuuntelemassa, kun Linnunradan käsikirjaa liftareille käydään lukemassa meillä ääneen, helvetin homo. Ja mitä siitä sitten jos käyn kaupunginklinikalla, ei se ollut rahasta kiinni vaan häveliäisyydestä yksityisasioitani kohtaan. Jos olisin mennyt työpaikan terveydenhuoltoon, olisin ollut merkattu mies iäksi, sen verran minä tiesin ja tunsin niitä, etteivät niiden suut olisi pysyneet supussa sekuntiakaan.

Rip istui kirja sylissä, yritti lukea, aurinko heijastui sivuilta ikävästi silmiin. Hän hieroi silmäkulmiaan, teeskenteli poissaolevaa, kuin tämä tilanne, hänen olemisensa siinä, olisi ollut jokapäiväistä, ei vaan arkipäivää, ei siinä mielessä, että hän joka päivä, vaan että ei tässä ollut mitään ihmeellistä. Lukemalla kirjaa hän yritti osoittaa olevansa verenluovuttaja tai omainen tai jokin muu kuin mitä oli, valitettavasti siinä osoitteessa, sillä pihalla ei ollut muita päivystyksiä kuin sukupuolitautien poliklinikalla, joten aivan sama miten paljon hieroi silmäkulmiaan, nenänvarttaan, tai oli lukevinaan kirjaa, hän oli asiakas siinä kuin muutkin siinä ulkosalla, ystävällistä että heillä oli siinä oma pieni terassi. Nostaessaan aika ajoin katseensa, kirjan sivuilta hohkaavan auringon ärsyttämänä, hän vältteli katsomasta suoraan edessään istuviin hyvin pukeutuneisiin nuoriin miehiin, joilla oli toppaukset hartioissa, kannettava puhelin ja tuulitunnelissa käynyt tukka. Sen sijaan hän katseli rantojen miehiä. Niiden ruskettuneita piirteitä, ahavoituneita kulmia, niin ne olivat kuin reservaatti-intiaanit, joille oli pantu päälle Pelastusarmeijan univormu. Yksi niistä, ehkä Ripin tuijottamisen havaittuaan, nosti rohkaisevasti mustaa peukaloaan.

Peukaloita jotka kohottautuivat minua kohti, mustia hammasvälejä, kuteita jotka olivat Backstagen kulahtanutta mustaa, tuossako on minun tulevaisuuteni, ajattelin, tai niiden, ei minun, kävihän se mielessä, että jos minunkin, mutta silti etäältä. Rokkialttarilta puliukoksi ja täällä Krunikan tippaklinikalla on sitten toinen kesäkoti. Selvä homma, kaasussa koko matka sitten loppuun asti, näemmä se irtoaa rantojen miehillekin, pimpsa. Mutta että viina, sen viettelystä, sille ei mahda mitään. Niin kuin Albert Järvinen kertoi tiskillä oltuaan selvänä jo monta viikkoa, silläkin kertaa joi vain vissyä, me tarjottiin se sille, ilmaiseksi joka pulloa ja sitä meni paljon, pistoolisooda ei suostunut ottamaan eikä me kehdattu antaa, pyssysooda olisi ollut ilmaista, eihän se ole kuin kuplia ja vettä. Niin että pullovissyä Albertille, ja niin se kertoo, että silloin kun putki iskee päälle, huomatkaa että mies puhui preesensissä, ei siis ollut mitenkään varmaa, että se pystyy hallitsemaan itsensä, joten ilmaisten vissypullojen tarjoaminen oli kai ennakointia sille, että nyt asetetut tyhjät nappulat tulisivat vielä jonain päivänä takaisin. Nimittäin sillä periaatteella, että papeille ja raskaana oleville naisille ei kannata tarjota yhtään mitään, niiden suhteen takaisinsaamisprosentit ovat melko tiukassa, jollei tule keskenmeno, ero tai papin tapauksessa kriisi, ja näitä juttuja ei baarissa haluta todistaa. Albertin herääminen takaisin alkoholismiin sen sijaan olisi ollut viehättävää katseltavaa kaikille. Vantaan kaupunki oli järkännyt sille suojatyöpaikan sen saavutusten tähden, se oli päässyt erittäin kevyen taloyhtiön talonmieheksi, ei paljon mitään hommaa, harava heilumaan, lampunvaihto ja lippu salkoon. Viimeisin kolmen viikon putki, josta toki oli jo aikaa, oli alkanut siitä, liian kevyestä työstä. Juhannusaaton Vantaan typötyhjässä taloyhtiössä, jonka kaikki asukkaat olivat lähteneet mökille tai maalle, Albert oli vielä kestänyt vissy hampaissa sihisten, sitten iski turhautuminen. Se oli semmoinen putki. Liput siinä yhtiössä laskettiin vasta heinäkuun puolella. Kolme Suomen lippua ja lopputili, pakko alkaa taas käymään porukoissa, kerjätä keikkaa kavereilta ja nauttia vissystä. Ja siis oikeasta Hartwallin Vichystä, ei mistään pistoolisoodasta.

– Pahoillani, mutta meillä ei ole sitä, tunnustin, aivan rehellisesti. Ei jaksanut mitään venkurointia, ei mitään huijausta, olisihan sekin ollut mahdollista, mutta ei tässä tapauksessa, olisi vain tullut paha mieli, jäänyt huono omatuntoa. – Auttaako jos tarjoan kossun?

– Poika!

Albert Järvinen on puhunut minulle.

Rantojen miehissä oli aika paljon samaa. Niin ajatteli Rip. Kuin hänen tulevassa itsessään. Hän kysyi sylissään pitelemäänsä kirjaa havittelevalta laitapuolen mieheltä, haluaako tämä sen. Mies ilahtui ja saman tien suuttui.

– Jätkä vedättää, tää on meidän omaisuutta! mies, Arska nimeltään, painoi likaisen sormensa romaanin sivulla 23 olevaan Rikhardinkadun kirjaston leimaan.

– Lupaan maksaa sakot, Rip tyynnytteli.

– Ei käy homopoika.

Arska tyrkkäsi kirjan takaisin Ripin syliin kuin pilaantuneen maksalaatikon.

Rip ei ymmärtänyt. Ei hän tiennyt silloin vielä, etteivät antikvariaatit ottaneet vastaan kirjaston kirjoja, ei hän ymmärtänyt paljon mistään paljon mitään. Hän jäi kapaloimaan kirjaa syliinsä ja mietti syvällisiä asioita. Mitä minusta jää jäljelle tähän maailmaan muuta kuin satiaiset, hän pohti. Korkeintaan hoidetut satiaiset.

Minä en ole mikään rock-kukko niin kuin Albert Järvinen, minä en ole mikään. Olen korkeintaan rokkikäki, joka puolihuolimattomassa humalassa munii toisten pesiin ja saa palkakseen vain kirput. Niin sitä sitten ollaan Kruununhaassa, kaupungin pellolla, joutomaalla, klinikalla. Nopeammin ja tehokkaammin vaivasta olisi päässyt eroon työterveydenhuollossa, mutta ne eivät siellä pidä päätään kiinni, ei mitään vaitiolovelvollisuutta niin kuin meillä häveliäillä tarjoilijoilla. Edelliseltä joka siellä kävi, oli kysytty: naitteko te kaikki ristiin? Niin että minä en halunnut enää tarttua haasteeseen, en halunnut puolustautua että me vain asuimme toistemme kämpissä ja siitä saa syyttää yhteiskuntaa ja rahattomuutta, en käynyt siellä vaikka tiedän että hänellä oli kuulon- ja näöntestauslaitteiden huoneessa myös sitä luokkaa mikroskooppi että sen valossa kaluni olisi näyttänyt Empire State Buildingilta ja se satiainen King Kongilta.

On kuuma ja aurinko tarjoaa räikeän kirkkaan valaistuksen, miehet pyörivät levottomina aloillaan, päivystyksen vastaanottoaika päättyy pian ja heitä on läsnä kovin monta. Heitä kuumottaa, hiertää, kutittaa, kalvaa epäilys. Nyt tarvittaisiin taivaan tai palokunnan tarjoama vesisuihku ja nuo omissa liemissään kiehuvat miehet olisivat kuin akvaariossa, ja rauhoittuisivat, muuten he ovat kohta toistensa kimpussa. Kaikkien nähtävillä he joka tapauksessa ovat, jos haluaa katsoa sinne päin sateessa, juuri niin, juuri te, katsokaa ylöspäin, tänne päin, täällä me olemme, tuo jolla on kirja polvella, yrittää olla kuin tämä olisi arkipäivää.

Vaikea keskittyä romaanitaiteeseen. Vaikka ollaan ulkona, haisee ympärillä eau de gologneen haudutettu smegma, sen lisäksi osuu nenään vielä spytta ja vanha viina, ja katumus ja kiima ja mätäinen visva. Minä istun puliukkojen puolella, vastapäisellä puupenkillä istuvat pukumiehet. Niillä on timmit kuteet ja aurinkolasit päässä, vähän ne ovat siinä kuin Töölönlahden terassilla, tai yökerhossa kun loisteputket räpsivät katkonaista loistetta heidän ruskettuneille kasvoilleen. He ovat naamioituneita siltä varalta jos presidenttiparin kaunis tytär, se joka on ammattiliitossa, paperiliitossa sukellusveneen ostaneen merkonomin kanssa, sattuisi raottamaan ikkunaverhoa ja näkisi heidät meidän keskuudessamme. Myös me, jotka istuimme pitkällä penkillä, minä ja Hakaniemen vakavoituneet, ahavoituneet miehet, pinnalta syvän ruskeat, näytämme siltä kuin olisimme tulleet rantalomalta, vain haju vie ajatukset sisäänpäin, tämä haju joka saa kaipaamaan saunaa vaan ei Yrjönkadun yleiseen saunaan. Tämä haju ja kuumuus saa kääntymään syvälle sisäänpäin, syvimpään itseen, sillä mitä me olemme, kuonaa vain. Mitä meistä jää jäljelle, ei mitään muuta kuin resepti. Minut erottaa universumia tähdenlennon lailla halkovista ulkoavaruuden olennoista se, että ne ilmestyvät tänne vaatekaapiksi naamioidulla aluksella ja ovat pukeutuneet silkkiin ja nahkaan ja puhuvat eri kielillä, hienostuneilla tai törkeillä, astevaihteluihin heillä riittää pelisilmää. Kun koko Helsinki on heidän edessään kelteisillään, minä menen pääni sisään ja pysyn siellä. Odottelen kuolemaa. Tästä tunteesta ei eroon pääse. Kuolemaa odotellessa ei tarvitse panostaa tulevaisuuteen, ei säästää markkaakaan. Kuolemanodottelija elää ja on, tuhlailevainen. Hän ei paljon tarvitse itselleen, ruokaa nimeksi ja yhdet vaatteet, yhdet riittää, muuta ei tarvita kuin korvalappustereot. Ne minut erottavat puliukoista, kontaktin tarve yhdistää, ja välittömän rakkauden tarve, kaikki muu on paskaa. Rantojen miehillä on voinut pitkän elämänsä aikana olla enemmän naisia kuin minulla, mutta minulla on paremmat hampaat, ainakin eturintamassa. Minulla on asiat hyvin, minun vaatimattomiin tarpeisiini nähden, minulla on korvalappustereot, vaatteet, nainen jolla on pesukone, nainen jonka konetta pääsee paremman puutteessa rumputtamaan. Kun naiset muuttavat kaupunkiin, niiden mukana tulee viherkasvi ja pesukone, kolmantena rokkipelle. Siitä kolmiosta on huonosti tyhjän tilan täyttäjäksi riippumatta siitä missä tyhjä tila huutaa täyttämistään. Meikäläiselle riittää patja ja yölamppu, työpaikan Cylinda hoiteli puhdasta ylle, ennen oli hoidellut, kone pääsi korjattavaksi. Sen sisällä pyörivät farkkuni ja sukkani menivät solmuun, kietoutuivat yhteen kuin jin ja jang. Kävin noukkimassa mustan makkaran vesilätäköstä ennen kuin keittiöpäällikön huuto alkoi, sen tarkanmarkanvenyttäjän, pillusta joustavan ja päästä kireän. Piti etsiä uusi pesukone. Anitalla oli. Hän on sopiva pakkaus, hänellä on samankokoinen takapuoli kuin minulla plus viisi senttiä pidemmät kintut. Häneltä saa linkouksen ajaksi lainahousut, joskus otin ne omakseni. Joskus vaihdoin luottokorttiin, hän sai parfyymeja, minä vanhat Beaversit. Ei haitannut, että ne olivat naisten farkut, sillä sen tiesi vain ammattilainen, toinen nainen, näki sen napituksen vääräpuolisuudesta ja taskujen koristelangoista. Voi olla että joku piti minua sellaisten housujen perusteella homona, ei se mitään, niin sai tytöistä juttukaverin ja pääsin osoittamaan heidän olevan väärässä. Niillä farkuilla sai hyvin tippiä, kundit heittivät säälistä, perustellakseen naisilleen vapaamielisyytensä ne heittivät kolikot kuin koiralle, niiden naiset sujauttivat markan takapuolessa repsottavaan pajatsoaukkoon.

– Kovaa kamaa, kovaa kamaa, hei.

Rip nykäisee vaistomaisesti päätään taaksepäin, ja sitten vielä toisen kerran, huomattuaan kapeita solmioitaan ja kannettavien puhelimiensa kantokahvaa hipelöivien juppien huvittuneet ilmeet. Tainnuttava haju hyökyi hänen päälleen, sama mikä aamuisin, jos roskasäkit olivat tyhjentämättä tai tuhkakupit, varsinkin ne johon oli kaadettu kaljaa tai joku hurri oli leiponut nuuskamällinsä. Tai sitten tuo tainnuttava hyöky oli samanlainen kuin lähti hänestä kahden päivän vapaan päätteeksi, kun hän ei ollut käynyt seitsemään päivään suihkussa. Noista päivistä oli kauan, tuollaisista vapaapäivistä ja muustakin, jopa juuri sen verran, että hänen täytyi puhaltaa ulospäin, kun eräs hänen puolella istuvista rantaroopeista oli irtautunut kumppaneistaan ja tullut hänen viereensä. Ei se tarkoita sitä, että kuuluu samaan jengiin, jos istuu samalla puolella! Ripin teki mieli huutaa. Se tarkoittaa vain sitä, ettei halua kuulua noihin toisiin. Kumpaan minä haluan kuulua? Sitä Rip ei miettinyt enää, sen mietinnön hän oli tehnyt jo valitessaan istumapaikkansa, oli tehnyt sen vaistomaisesti ja tunteella, ei harkinnan kautta, ei punniten penkeillä istuvien kuukausituloja. Noiden puhelinheppujen päivätulot saattoivat ylittää hänen kuukausitulonsa, paljon mahdollista, ja taas pummien tulot hän ylittäisi mennen tullen – mikä väliinputoaja.

Viereen tunkeutunut turpeiselta lemmeltä haiseva kaveri kehuu kirjaa, jonka Rip on unohtanut polvelleen selkäpuoli näkyvillä, mikäs siinä, niin se juuri pitää jättää siinä ympäristössä, kun unohtaa istuvansa suljetulla sisäpihalla, auringonpaisteessa, kun hetken aikaa kuvittelee olevansa hammaslääkärin odotushuoneessa, ei vaan raitiovaunussa, ei vaan pitkänmatkan junassa, ehei vaan jossain ulkomailla, jopa Pariisissa, siellä missä kaikki lukevat, niin hän on unohtanut olevansa siellä missä on, sukupuolitautien poliklinikan suljetulla sisäpihalla, jolle aurinko paistaa täydeltä terältä, ei niin voi sanoa, siitä tulee mieleen viiltohaava, onneksi Ripin kohdalla ei ole kyse niin suuresta vaivasta. Hän käänsi kirjan ympäri, ja ennen kuin pultsarin mustat sormet ehtivät tarttua kirjan valkoisille sivuille, Rip sulkee sen ja asettaa etäämmälle. Hän myöntää kirjan olevan mielenkiintoinen, totta puhuen hän ei pidä siitä yhtään. Hän ei enää muista kehen oli yrittänyt tehdä vaikutuksen lainaamalla Alastoman lounaan, ei edes ymmärrä sitä, ei jaksa kelata, miksi oli päättänyt ottaa juuri tämän kyseisen kirjan juuri tähän ympäristöön, ehkä hän halusi erottua, ehkä hän ei ole aina kovin viisas. Viisaampi olisi tuonut Kotiopettajattaren romaanin.

Rip miettii. Selittelee itsekseen, varsinkin jälkikäteen, sitten kun on selvillä vesillä. Mitä heikompi itsetunto sitä pidempi aika kuluu oman itsensä uudelleenrakentamiseen siltä pohjalta miten on tullut toimittua aiemmin, kun on tullut toimittua typerästi, ajattelemattomasti. Niin, Pariisi. Rip oli vain halunnut istua minkä tahansa kirjan kanssa metrossa aivan niin kuin Pariisissa tehdään, oli halunnut näyttää seesteiseltä ja kriittiseltä kovakantinen sylissä, peittämässä kaiken pahan alkujuurta, oli hän lukenutkin sitä.

Burroughsin romaania, vai? Homohommia ja sekavaa sontaa, kovaa menoa arabikujilla. Ei tehnyt vaikutusta muuta kuin Repeen tai Mosseen, en minä sen madonsyömin hampain edessäni löyhkäävän hampuusin nimeä tiennyt. Hän sanoi Burroughsin olevan alan mies ja nosti minulle mustaa peukkuaan. Helvetin hyvä kirja, sanoin suupielet kireänä. Mitenkäs se teidän seksielämä luovii? se kysyi, ja hetken jo luulin, että se kävi henkilökohtaiseksi ja osui saman tien hermoon, mutta ei onneksi, se heitti kysymyksensä niille vastapäätä istuville ruutuhousuisille uuden yläluokan seinäruusuille. Silmissä vilisee ja housuissa kahisee? Repe tai Mosse heitti mustat hampaat irvistäen ulos suusta kuin ruostuneet naulat, sitten se ojensi kätensä minulle ja sanoi: – Arska, mä oon Arska.

Eikö me kaikki olla? Nyökkäsin sille. Pukumiehet oikovat krakojaan ja katsovat Ray Banien takaa suoraan halogeeniaurinkoon. Sairaanhoitaja tulee, sanoo nimeni, ottaa samalla hilkkansa pois pyyhkäistäkseen hikeä otsaltaan, hän pyyhkäisee sen esiliinaansa välittämättä hienotunteisuudesta, sievyydestään yhtään, tekee sen kuin juuri olisi teurastanut sian. Täällä on kuuma, hän huokaisee ilmaan, ja tiedättekö, se pitää bakteerit tyytyväisenä, emmekä me halua bakteereita lisää emmekä riitaa kenenkään kanssa. Tämän sairaanhoitaja tekee selväksi niin minulle kuin Repelle tai Mosselle tai Arskalle ennen kuin päästää minut vastentahtoisesti livahtamaan rintojensa lomitse sisään viileään kivirakennukseen. Siellä on mukavampaa. Minä sulan viileässä. Herkeän puheliaaksi. Me päivittelemme huonoa hellettä, olisi mukavaa saada hetki sadetta, silloin elämä näyttäisi valoisammalta, olisi helpompi hengittää, tulisi vähän enemmän vihreää nurmikoille, kehuin heidän työtilojaan, sitä kiven kosteaa viileyttä. Olisitpa täällä talvella! hän huokaa. Sain salvaa kutinaa vastaan, sain sen pyytämättä, kaivamatta miten todistusaineistoa esiin, kunhan kerroin miten olin päässyt tähän tulokseen. Hoitaja neuvoi vaihtamaan lakanat, myös partnerilta, ja ettei sitä salvaa saa töpötellä mitenkään yliolkaisesti yksi tippa kerrallaan herrojen Satie ja Tiainen päälle vaan hierotaan kunnolla kehon kaikkiin karvaisiin kohtiin pois lukien hiukset, mutta kulmakarvat ja parran sai kyllä käsitellä, jos tuntui siltä ja jos siihen suinkin vain oli tarvetta partnerin kannalta. Hyi helvetti. Lakanat pitää myös vaihtaa, hän toisti. Kylläpä siellä olikin tosiaan kuuma, myös sisällä. Ei tietoakaan kiven viileydestä. Kuumuus tekee teistä velttoja, sitä me juuri haluamme. Hyvä ilma saa hormonit jyrisemään ja se vaikeuttaa työtämme. Jatkossa on syytä peseytyä useammin kuin nyt teet. Minun oli kuumaakin kuumempi. Ja suojautua pitää muistaa aina, ei nyt bunkkeriin, mutta kumisukka kehiin. Minulle riittää kunhan ammun viestintuojan. Oletteko te bi? Et lähtisi treffeille?

En minä kysynyt, halusin ehkä mutta toisaalta hän oli melkoisen tyly ja loukkaava. Kyllä minä olisin lähtenyt, kanssani. Nyt pitäisi soittaa Anitalle. Jos käytäisiin ostamassa housut ei tarvitsisi mennä suihkuun muuta kuin sen jälkeen, kun housuja oli sovitettu. Anita ei vaan saa olla liian juovuksissa. Mitä vain voi sattua silloin. Jos hän tahtoo olla kiltti ja mielikseni, niin kuin ne humalassa tapaavat. Hän keksii silloin kivan tavan säästää, keskustan tavaratalossa, kun hän ryhtyy suoraan toimintaan, kun hän alkaa olla täynnä ilmaisia hajuvesiä. Anita haalii herkkuosastolta mukaansa kaikkea syömäkelvotonta ja lemmikkiosastolta kaulapannan ja naisten alusvaatteista kaikkein pienimmät ja tyyriimmät pitsit eikä minulla ole kuteita vieläkään. Pysähdytään miesten vaateosastolle.

Rip meni määrätietoisesti housuhyllylle ja sieltä sovituskoppiin, hänen käsivarrellaan roikkuvat mustat Levikset. Anitan mielestä Rip meni väärään sovituskoppiin, hän meni kiskomaan tätä ulos sieltä. Rip oli pelkissä kalsareissaan, kun hän kipitti Anitan otteessa ulos sovituskopista kuin kiireinen pingviini, ja myyjätär, pelkkä harjoittelija, oli alkanut aivastella ja mennyt mielenosoituksellisesti pärskien kauemmaksi. Anita oli odottanut tytön olevan tarpeeksi kaukana ennen kuin työnsi punastelevan, keskiosastaan kokoon kurtistuneen Ripin käytävän perimmäiseen koppiin. Miksi? Koska siellä oli ikkuna. Anita avasi ikkunan, otti Ripin kädessään roikottamat farkut ja heitti ne ulos, tuosta vain.

– Painu hakemaan, hän oli sanonut.

Rip lähti, lujaa. Ensin hän juoksi sovituskoppiin, johon oli ensin pyrkinyt, otti vanhat housunsa, kiskoi ne jalkaansa, otti olkalaukkunsa, sitten meni. Kävellen mutta vauhdilla, hitaasti kiiruhtaen loikki liukuportaat. Häntä pelotti.

fair lady

***

Tuntuu että sade tippuu suoraan syliin. Yliajetut jäsenet eivät tahdo enää nurkumatta jaksaa. Minä lepään tässä, vinoiksi kuluneita portaita tuijottaen. Erehdyin ottamaan kadulla juoksuaskeleita säikähtäessäni vieraita katseita. Siksi kaaduin, siksi vain.

Lepään tässä hetken, kivi-tasanteella. Sitten huudan. Syljensekainen lima vinkuu nielussani. Vaikka minä en välittäisi, tämä ei ole loistavimpia iltoja elämässäni. Vaikka en välittäisi, lyön vetoa, että niiltä kahdelta, löytyy jotain mainitsemisen arvoista minua vastaan. Nyt minä huudan.

***

Kadulla katsoin jälleen oikeaan ja vasempaan, sama dilemma taas, kumpaan suuntaan mennä, two ways to choose. Nivusissa ei tuntunut enää yhtään niin pahalta kuin portaita alas tullessa, pääkin oli kohdillaan, olo mitä selkein. Which way to go, laulaa maestro, ja sen ajatuksen rohkaisemana valuin takaisin Eerikinkatua ylös. Sade oli muuttunut tihkuksi. Olin Maestrossa muutaman minuutin ontumisen jälkeen. Tilasin viskin ja tuopin, tein sukellusveneen. Tiskin takana tytöt katsoivat inhoten. – Jatkakaa eilistä piikkiä, sanoin jotain sanoakseni ja osoitin pullovitriinissä olevaa lasia, jossa upouuden luottokorttini pinta hohti ujosti sitä peittävän kuittipinon alta. – On vissiin tullut tarjottuakin jollekin, arvelin kumotessani suklarin sisääni. Takaisin normaaliuteen. Olin taas yksin, ja aika selvin päin. – Tai jos kuittaan sen kortin pois, sanoin tytöille, – ja itseni samalla.

Ulkona taas. Jalat hakivat neljään eri suuntaan, ja veivät lopulta kotiovelle, lukossa oli. Aikani rynkytettyäni, Airola tuli avaamaan. 

– Et tule sisään!

En ottanut moista kuuleviin korviini. – Sanoitko sinä todellakin vuosi? Tarjoa olut.

– Lähde nyt menemään siitä.
– Niinpä kai sitten, alistuin, melkein. – Mitä te muuten täällä vielä teette tähän aikaan? kysyin sitten arvostelevasti.

– Odotellaan että Ritsi saisi tilityksen valmiiksi, Airola huokaisi raskaasti ja avasi ovea sen verran, että pääsin livahtamaan sen paksun käsivarren alta sisälle.

– Asia selvä ja kiitos, minä saattelen rouvan kassalippaan lokerolle kuin se olisi omani.

– Et muuten saattele.

– Mutta voisin, jos haluatte.

– Uskalletaanko me? Airola huusi olkapäänsä yli narikkaan. Mika kohautti olkapäitään, ei nostanut katsettaan, katse kiinteästi kolikkorengissä, ei kovin suuri potti, joku kymppi, edes sade ei ollut tuonut takkeja naulakkoon.

– Menkää vain, rohkaisin, – jollei meillä kestä kantti mennä kulman taa kahdestaan, niin me jäädään rahojen kanssa tänne yöksi.  

Airola katsoi minua epäilevästi, kuntoani, vilkaisi kelloaan. – Kai me sitten, ehkä… ja tökkäsi tylpän objektinsa, etusormensa värttinäluuhuni ikään kuin muistutukseksi. – G:lle ette sitten puhu tästä, tajuatko?

Väärien osoitteiden pyörryttämät ihmispolot tyrkyttämässä minulle neuvojaan, neuvoa-antavaa elintään liian vastaanottavaiselle varrelleni. Heidän kolahtelunsa lantioluihini, polvitaipeisiini saavat minut itkemään. Ei koskaan ilosta. Raivo kutittaa kitalakea. Jos nyt huudan, ja minä huudan, herätän kaikki, ja jo siksi minun on saatava ruumis ovesta sisään, on tasaannutettava hengitys, väpättävä sydän. Ensin huudan. Tänään ei ole varaa muuhun. Milloin muulloin minulla on ollut. Varaa muunlaiseen olemiseen. Parempiin miehiin, kauniiseen omakotitaloon, tyylillä kalustettuun. Minun paikkani on rappukäytävässä, jonkun on tämäkin paikka täytettävä. Siirryn vähitellen ovea kohti, sentti kerrallaan, ja huudan, koko ajan. Ei ole muuta ajanvietettä. Pillusta valuu verta. Haparoin eteenpäin yhdellä kädellä, toisella pidän ruumista kasassa, estän sitä valumasta kuiviin, lasken graniitissa olevia mustia kivihippuja, montako niitä vielä täytyy ylittää päästäkseni eteiseen, olen metsässä, laskettelen kanervamättäitä, havunneulaset pistelevät polvissa, tekee kipeää mutta olen metsän kanssa, hymyilen, hymistelen sokean miehen porttikäytävässä soittamaa sävelmää, hän soittaa huulillaan, minä en pysty samaan, suustani valuu limaa, nyt olen kenkien joukossa, saappaitteni, korkkareiden, nilkkureiden ja valmiiksi pakatun matkalaukun. Se on siinä aina, jokaisen miehen muutettua asuntooni pakkaan heidät ulko-ovelle. Olen romahtamaisillani mutta en vielä. Revin matkalaukun vetoketjun auki ja kaivan kauluspaitojen ja keksipakettien seasta pullon. Hieraisen sen taidolla puhallettua pintaa, raapaisen etikettiä, inhoan täydellisyyttä, ja itsesäälin jättäen toiseen kertaan repäisen sinetin, kiskon tulpan, vien pullonsuun syvälle kurkkuuni ja juon. En edes kakistele. Otan toisenkin suullisen, ainoastaan varmistukseksi, ollakseni täysin varma viinan perimmäisestä vastenmielisyydestä. Sekä siitä että olen vielä täällä. Alaovi aukeaa. Kadulta nousevat liikenteen äänet ja märkä ja kylmä, minä taas en saa vedettyä itseäni kokonaan sisälle, en saa omaa oveani kiinni, jalkani on tiellä, olkoot auki, minulla ei ole mitään hävettävää. Lasken pääni matkalaukkuun ja suljen silmäni hetkeksi. Sitten nousen, kohta. Saamattomuuteni johtuu taivaan peittävästä pyöreästä kuusta.

***

Väärien osoitteiden pyörryttämät ihmispolot tyrkyttämässä minulle neuvojaan, neuvoa-antavaa elintään liian vastaanottavaiselle varrelleni. Heidän kolahtelunsa lantioluihini, polvitaipeisiini saavat minut itkemään. Ei koskaan ilosta. Raivo kutittaa kitalakea. Jos nyt huudan, ja minä huudan, herätän kaikki, ja jo siksi minun on saatava ruumis ovesta sisään, on tasaannutettava hengitys, väpättävä sydän. Ensin huudan. Tänään ei ole varaa muuhun. Milloin muulloin minulla on ollut. Varaa muunlaiseen olemiseen. Parempiin miehiin, kauniiseen omakotitaloon, tyylillä kalustettuun. Minun paikkani on rappukäytävässä, jonkun on tämäkin paikka täytettävä. Siirryn vähitellen ovea kohti, sentti kerrallaan, ja huudan, koko ajan. Ei ole muuta ajanvietettä. Pillusta valuu verta. Haparoin eteenpäin yhdellä kädellä, toisella pidän ruumista kasassa, estän sitä valumasta kuiviin, lasken graniitissa olevia mustia kivihippuja, montako niitä vielä täytyy ylittää päästäkseni eteiseen, olen metsässä, laskettelen kanervamättäitä, havunneulaset pistelevät polvissa, tekee kipeää mutta olen metsän kanssa, hymyilen, hymistelen sokean miehen porttikäytävässä soittamaa sävelmää, hän soittaa huulillaan, minä en pysty samaan, suustani valuu limaa, nyt olen kenkien joukossa, saappaitteni, korkkareiden, nilkkureiden ja valmiiksi pakatun matkalaukun. Se on siinä aina, jokaisen miehen muutettua asuntooni pakkaan heidät ulko-ovelle. Olen romahtamaisillani mutta en vielä. Revin matkalaukun vetoketjun auki ja kaivan kauluspaitojen ja keksipakettien seasta pullon. Hieraisen sen taidolla puhallettua pintaa, raapaisen etikettiä, inhoan täydellisyyttä, ja itsesäälin jättäen toiseen kertaan repäisen sinetin, kiskon tulpan, vien pullonsuun syvälle kurkkuuni ja juon. En edes kakistele. Otan toisenkin suullisen, ainoastaan varmistukseksi, ollakseni täysin varma viinan perimmäisestä vastenmielisyydestä. Sekä siitä että olen vielä täällä. Alaovi aukeaa. Kadulta nousevat liikenteen äänet ja märkä ja kylmä, minä taas en saa vedettyä itseäni kokonaan sisälle, en saa omaa oveani kiinni, jalkani on tiellä, olkoot auki, minulla ei ole mitään hävettävää. Lasken pääni matkalaukkuun ja suljen silmäni hetkeksi. Sitten nousen, kohta. Saamattomuuteni johtuu taivaan peittävästä pyöreästä kuusta. 

***

– Hei pulu! heilahdin keittiönovesta sisään. Ritsi oli kuvernöörin kopissa, kiukkuisena. Kolikoita oli pinossa tilityskaavakkeen päällä, ykkösolut laskukoneen kannella, huulipunan värjäämä vaaleanvihreä mallu savusi tuhkakupissa. Radiossa Matti tai Teppo Turkki paransi maailmaa. – Vittu ja tämäkin vielä, Ritsi kirosi ennen kuin mulkaisi. 

 – Tulin kurkkaamaan miten pärjäät, paljonko myitte? Vastausta odottamatta otin setelit rahalippaasta ja punnitsin nippuja kourassani, oikeastaan sillä punnitsemisella niin ollut väliä, tunnustelin vain nipun paksuutta. – Tuhatkaksisataa ja ehkä kolme kymppiä päälle.

– Melaheppu! Ritsi lakaisi minut sivuun kopin ovelta ja liehui aulaan suurin elkein kuin Irina Milan. – Portsari! Apua! hän huusi lisää portsaria, aina vain lujempaa, antoi edithpiaf -äänensä kaikua salissa ja purki samalla osan vääristä aaltopituuksistaan ja patoumistaan, oletan, hänen äänensä leikkasi lastulevyseinän läpi kuin puukko korvaan. Lopulta hän palasi takaisin nelosoluen kanssa. – Kukaan ei piittaa, sinähän voisit vaikka ryöstää minut.

– Näin vähää ei viitsi, heilutin seteleitä. – Sinua taas ei pysty joutumatta itse maksumieheksi.

– Kusipää!

Väistin hänen läimäytyksensä ainoastaan siksi, että osuessaan se olisi humauttanut minut peräseinään. – Saanko minäkin oluen?

– Mihin sinä sen lutkan jätit? Ritsi ojensi laskukoneen päällä kiehuvan pilsneripullon, haparoin sen otteeseeni, ähkäisin sen juotuani, hyvä ettei kieli palanut. – Vähän lämmintä, sanoin moittivasti.

– Mene kuule muualle dokaamaan sitten, Ritsi sähähti.

– Sinä et ole siellä muualla, ja tiedätkös kuule, tilitykset kannattaa tehdä käden käänteessä eikä yötä myöten, tai jollei onnistu ryntäät esiin ja ryttäät paperin ja sullot kissaan, kassaan ja teet rintamerkin, ristinmerkin, ja toivot että pankissa on kiva tyyppi töissä, se hontelo rillipää.

– Se on uskovainen, Ritsi tuhahti. – Jätkä on ihan päissään. Eikä tuo taktiikka toimi enää, minulla on varoitus, joudun koulutukseen jollei tämä ala taittua. 

Viimeinen sana katosi oluen pulputukseen. Ritsi rojahti työtuolin kitisevää selkänojaa vasten. Keittiöpäällikkö Kermala, myös kuvernööriksi haukuttu, joutuisi hakemaan siihen aamulla uudet säädöt. Minä peräännyin taaksepäin, olin tehnyt sitä jo jonkin aikaa, olin edennyt hidastetusti, käteni oli jo maustekaapissa, otin Denzon salakätköstä pullon ja tein paukun. 

– Tuon sinä vielä saat maksaa, Ritsi sanoi.

– Haluatko että autan? Muuten me ei pääse täältä ikinä kotiin.

– Mitä jos hankkisit oman kämpän. Tai ostat.

– Heti huomenna.

– Ei taida herra ehtiä, on niin menevää sorttia.

Voi hyvin olla totta etten ole koskaan kotona, tai kämpillä, mutta mitä minä omalla luukulla teen, kun kuitenkin, aivan lähitulevaisuudessa asun etelämerellä syvänruskeiden neitosten huomassa, en niin mitään. Investoinniksi ne sitä kutsuvat, omaa kahdenkymmenenviiden neliön yksiötä, kiinteistövälittäjät ja työkaverit, niissä on jotain vikaa.

– Ei tässä nyt niin mihinkään meneviä olla, mutta jos me kuitenkin päästäisiin täältä koisaamaan tämän yön aikana niin, hitto.

– Muuta veneen alle.

– Kylmää touhua, paita rypistyy.

– Mieti nyt vielä, sitten kun lähdet etelämerille voit ottaa veneen mukaan.

– Kerta kaikkiaan! Mennä sillä, lähden tänään ja olen perillä vähän ennen kuin pasuunat soivat.

– Miksi sinä niistä lattareista unelmoit? Ritsi katsoi minua pistävästi. – Eikö se hutsu pysty tyydyttämän sinua? 

Tuoli naukaisi hänen noustessaan kuin keinutuolin alle jäänyt kissa. Ritsi asetti tuhkakupin, tupakkansa ja pullonsa tiskipöydälle ja pieraisi, viittasi kädellään kopin suuntaan.

– No niin. 

– Jep, jep.

Otin hänen paikkansa, kopissa leijui sankka itämainen savu, oopiumia ja mentholia. Laskin rahat, tarkistin numerot. – Teiltä puuttuu kaksikymmentäkaksi markkaa.

– Tiedän, perkele.

– Mitä siitä nyt vaahtoamaan, menee ylitöiksi.

– Se oli varmaan se kalja, jonka tarjosit sille ämmälle.

– En tarjonnut yhtään mitään.

Olisin voinut lisätä, että sillä tavalla ei saa hyviä naisia, tarjoamalla, mutta en lisännyt, Ritsillä oli niin pistämättömät mielipiteet. – Maksa se pois niin päästään ulos täältä. 

– Ei minulla ole rahaa, Ritsi sanoi.

– Sitten pitää merkitä pari hukkadrinkkiä sinne ja tänne, sano että spillasit. 

– Menee koko lappu uusiksi! hän voihkaisi.

– Sitäkö sinä täällä olet surrut kaksi tuntia? kurkistin kopista ulos. – Pennin tienanneet portsarit steppaavat narikassa apinarytmiään ja eukko säästää kaavakkeita.

– Painu ladulle.

Ojensin grogilasin ulos keittiöpäällikön kopista. – Lasi Gambinaa, niin teen tämän, lupasin. – Denzo sponssaa.

– Niin mutta sitten...

Tilityskaavake on minun harakanvarpaillani tehty.

 – Älä selitä nyt.

Mutta sentään oikein, ei tässä tyylipisteitä kerätä, ei Sokoksen tussitekstauskurssin käyneen kalligrafistin hienosti mutta ylipäätään suurimman osan aikaa melko lailla päin majavan kitaa tehtyjä tilityksiä.

***

Aamulla kellot soivat. Niin kuin ne laulaisivat päättyneen talven ylistystä, niin ne leikkaavat järkkymättä huurteista, kohmeista ilmaa auringonsäteet kimallellen taotussa pinnassa. Se meitä lämmitä! Olen yksin ja alamaissa. Pitäisi lähteä ulos ja ryhtyä yksinäisen ihmisen surkuteltaviin toimiin niin kuin jokainen kaltaiseni sielu on ennen minua ryhtynyt. Katu on täynnä meitä. Yritän selvitä tästä. Puolijuoksua lähimpään ruokakauppaan, ehkä hetkeksi puiston penkille, ehkä aamukahville kapakkaan, siellä on iso teevee ja kodikasta. On maanantai, maanantai. Ei levon päivä ja ei-kiitoksen. Löysin viimeisen leipäpalani loppuun järsittynä, sen läpi lasolia valutettu, suolalla paikkasin. Ne hiiret, ilkeät, olemattomat, jotka pakottavat ulos, kerjäämään, nöyrtymään. Täällä minä menen. Mitä? Ei mitään. Minua ei pysäytä kukaan. Käärin oluet vatsani päälle kuin odottaisin kuutosia, minä olen janon äiti ja minun mättääni imee nestettä kuin kaktus. Ja kellot, kellot julistavat, leikkaavat nahkani ja luuni, halkoen hampaistani kitalakeen, ja tuo seuraava vartija on minulle jo liian suuri.

*** 

Kohta meidän pitää mennä, pitää mennä, pitää, Gambina on loppu, sinä haet sen huomenna takaisin, minä haen, sinä haet, heti aamulla, tuot sen päivätansseihin, oletko sinä päivätansseissa aamulla? Olen. Oho. Ei se haittaa, nukuin eilen vähän kauemmin, muistaakseni, hyvä. Pitää mennä. Mennään, sinä teet ensin tuon paperin uusiksi niin se on nätillä käsialallasi, sillä jota pomo niin rakastaa, minä menen pois sinua häiritsemästä. Minne sinä menet? Sinä menet kiltisti kuvernöörin koppiin ja minä menen pelaamaan flipperiä, anna hana-avaimet. En tosiaan anna! Päivätanssit laittaa ne hukaksi, kyllä laittaa. Ei hemmetti laita, mummot ei juo kaljaa. Ei todesta juo, otetaan kossua sitten, se on helpompi hoitaa. Ei hemmetti, tuot sitten senkin takaisin. Tuon tuon, tee nyt se tilitys, ja sitä paitsi minua panettaa. Hyi hitto. Me voisimme mennä ylös, siellä on sohva, me voisimme nukkua siellä, pääsisin ajoissa tantsuihin. Älä viitsi. Voisin nukkua tiskin takana käsimela valmiina ojossa. Nyt lentää huuli kuin spitaalisten päivätansseissa. Sinun kanssasi lähti silmä, pulu. Siellä on liiketunnistimet. Mitkä on, missä? Yläkerrassa, näin kun ne asennettiin. Mitä ne ovat? Ne ovat, eikö herra tiedäkään kaikkea, punaisia silmiä. Selvä. Ne rupeavat laulamaan poliisiasemalla, jos niiden läpi kulkee. Jaa ne on niitä. Niitä juuri. Tiedätkö että niitä pystyy huijaamaan. Miten muka? Jos liikkuu oikein hitaasti. Älä, mistä tiedät? Anita kertoi… menemmekö kokeilemaan? Ja vitut mennään huoripukki. Minä osaan liikkua hitaasti, pulu, esitän punaisille silmille pantomiimia, me liu’umme huoneen läpi sohvalle kuin laiskiaiset, painaudumme sille ja liikumme kuin maneetit avaruudessa, hitaasti peiton alla, ettei valosilmä huomaa lisääntymistämme. Ei me emme tee sitä. Tosikko. Käytännöllinen, mitä jos tulee kusihätä, kuinkas sitten suu pannaan? Älä edes ehdota noin ruokottomia. Haista vittu. With pleasure, mennäänkö. Mikäs siinä, mikä sen mukavampaa onkaan kuin kuunnella kuinka pikku ryppymuna huutaa tuskissaan, ja tiedä se, että minä tiedän sen olevan ainoa kerta kun vekottimesi huutaa. Tsot tsot! Ja minä voin esittää sinulle pantomiimin, paremman kuin sinä, todemman, miten sinä vääntelehdit hitaasti kiiruhtaen vessaan, kun alkaa tulla housuun, mutta niin, eihän sinulla ole housuja, sinulla on erektio niin kuin teillä aina on, ja aamutoimiin tullut pirteä toimistoväki on tullut jo töihin, se saattaa pelastaa sinut, hälytys on pois päältä, ja he katsovat sinua silmät levällään, näin, ja johtajan huoneesta, sen uudenhohtavalta valkoiselta nahkasohvalta nousee jonkun toimittajan pörröinen pää, joka tarttuu liikehdintääsi ja kohta te tanssitte siinä, kaksi mielipuolta, ja te vääntelehditte vastakkain hitaammin kuin etanat, olemattomia valosilmiä väistellen, kohti vessaa, kunnes pääsette sinne ja kakkaatte bideeseen. Aika rankkaa, onko siellä semmoinen? Ei olekaan. Eli mitä me tehdään? Emme ainakaan mene sohvalle. Anna viinakaapin avaimet ja pidä kiirettä niitten lappujen kanssa.

***

Muistan sen kaverin, joka päivätansseissa käänsi pajatson, ja kun nyt sanon ”käänsi”, en tarkoita vielä mitään konkreettista, kunhan nyt tuli mieleen, ikään kuin selittelynä. Tarkoitan kääntämisellä sitä perinteistä, eli että se avasi sen siinä kaiken kansan keskellä ja ennen kaikkea minun silmieni alla, enkä huomannut mitään, ihmettelin vain miksi tuon ikäinen kaveri, se oli jotain nelikymppinen, tulee tänne muumioitten sekaan. Hetkeä myöhemmin näin pajatson oven auki, siitä sitten soittamaan Raha-automaattiyhdistykselle. Mutta kun sanoin ”käänsi”, tulee vastustamattomasti mieleeni myös se ilta, kun menin hakemaan Ritsiä, silloin illalla, inventaarion alla, kun hän laski kolikoita, minä laskin olutta huoltoavaimella jonka olin napannut keittiöpäällikön kopperosta, kaapista joka oli muka visusti lukossa, sen lukon sai auki hiusneulalla aivan uuden maailman malliin. Silloin minä käänsin, nyt ilman lainausmerkkejä, mutta en pajatsoa, sellainen on pirun painava, ei kiinnostanut, mutta oli miten oli ja tein mitä tein, tuuppasin kääntämäni rahat samantien takaisin kansanterveydelle, tämän voin vannoa, annoin vain hyvän kiertää, niin sanoakseni.

Pelasin yli kaksikymmentä markkaa flipperiin kaikki irtorahani, ja sitten pelasin kaikki baarin tippipurkkiin kerääntyneet markat, myös ne minulle kuulumattomat rahat, ja ne pelattuani minulla oli aikaa miettiä, oikeastaan vähän sitä ennen, miten käyttäisin jäljelle jääneet kaksi, kolme markkaa, niin että miten ja millä lailla, panostaako suureen riskiin ja laittaisin ne hedelmäpeliin, sillä tavoin saisin lisää pelirahaa flipperiin, voisin saada, jos voittaisin, toisaalta tiesin että minä olen tästä epäsäätyisestä perheestä se, joka ei koskaan voita yhtään mitään. Jotkut meidän baarissa voittavat, voi että kun osaakin vituttaa. Siksi en pelannut hedelmäpeliä, siksi en, koska alkoi harmittaa. Siksi pelaan flipperiä, ei käy sättäämään palloa, kun se vierii läpi laarin, ei kukaan ole siihan vikapää paitsi minä itse enkä silloinkaan paljon. Parempaa flipperin pelaaminen on, se on pyyteetöntä ajantuhlausta, vain minusta itsestäni kiinni, parempaa valtion kannalta ja psyykeen, verrattuna siihen, jos laittaisin rahat rahapeliin enkä voittaisi mitään, koska voita mitään, kunhan toivon ja yritän että onneni kääntyisi lopultakin ja joskus sapettaa niin paljon. 

***

Kuulokuva. Hirvittävä kolina ja räminä, samanlainen kun joku tamperelaisorkesteri levittää rumpusettinsä ovensuuhun. Seuraava kuva. Syöksyn tilityskaavake kädessä, hienosti puhtaaksikirjoitettu, jos saa huomauttaa, keittiöstä aulaan, odotan näkeväni joukon sukkahousupäisiä ryöstäjiä, ei näy niin mitään, kurvaan baariin, ei mitään, muutama askel vielä, myönnän, pelotti niin saatanasti, mutta tiesin Ripin olevan jossain, tiesin myös sen olevan aika uuno, samassa pelästyin, josko sille olisi tehty jotain, samassa tajusin myös että tämä on vakava paikka, eihän sillä ollut edes työvuoroa, ja me päästettiin se sisään, ja jos täällä on nyt joku... 

Siinä se sitten oli, hedelmäpelin päälle kumartuneena, hedelmäpeli lattialla kyljellään, se vissiin yritti kammeta sitä ylös, ei tajuakaan mitä se sille oli tehnyt, tai miten, kaatanut hedelmäpelin lattialle. Rahaa siitä masiinasta tuli ulos kilisten ja kolisten, vielä silloinkin kun se punttasi sitä reisiensä päälle, ja sitä rahaa oli tullut hieman enemmmänkin, sitä oli koko aula levällään, ei uskoisi miten paljon ihmiset saattaa tunkea omaisuuttaan tyhmään peliin.

– Auttaisitko nostamaan tämän takaisin? Rip kysyi.

Purskahdin itkuun. Kun olimme siivonneet jäljet, lähdimme pihalle, kassalaatikko tietenkin jätettiin pankin seinässä olevaan lokeroon, oli jo aaumu aika pitkällä, taitettiin loppumatka ratikalla. Tai aivan loppumatka käveltiin. Jossain kohtaa aamupirteät lipuntarkastajat nousivat kyytiin ja onneksi edes minä olin sen verran hereillä, että havahduin niitten valheellisiin siviiliasuihin, bongasin ne jo pysäkille tultaessa, ei mitenkään vaikeaa, vaikea uskoa että kaksi kärttyistä ämmää ja yksi työnjohtajalta näyttävä mies seisoisivat keskellä sateista aamua niin tiiviissä ryhmässä, että melkein koskettivat toisiaan, ei edes naimissa olla noin lähekkäin, tuossa iässä, ja heitä olisi silloin kolme kappaletta yhtä aikaa naimisissa. Kiskoin Ripin niskavilloista pihalle, se nimittäin nukkui, törmäsimme tarkastajia vastaan, ne jäivät huutamaan meidän perään, ihan oikeasti jotain todella typeriä uhkauksia. Olin aika poikki ennen kuin pääsimme kämpille, ja silti piti panna pesukone pyörimään sen pyynnöstä. Jotkut muut haluavat katsoa Sky TV:tä ja meidän Rip, no niin. Se nukkuu jo. Ennen painumista lämpimään kainalooni hän pyysi herätystä seitsemäksi. Piti mennä Krunikkaan tapaamiseen. Mihin? minä kysyin. Kikkelinkatsojalle, hän tunnusti, melko tarkkaan seitsemältä haluan pystyyn, niin sitten nousee vielä pikkuvelikin entiseen loistoonsa. Kello muuten oli jo seitsemän. Tuuppasin hänet lattialle saman tien enkä vasta tunnin ynnäämisen jälkeen. Aioin mennä tuuletusparvekkeelle tupakalle, mutta vaihteeksi alkoi sataa kaatamalla. Kävin suihkussa, imuroin, kaikki paikat, karvat ja suun. Jannu nukkuu. Rikkalapiolla valutin käsilaukkuni pohjalle kerääntyneet epäkansanterveelliset kolikot ja kaadoin ne akvaarioon, kolikoista alkoi nousta satoja, tuhansia pieniä kuplia aivan villinä.

***

Ravintolatoimenjohtaja

Tässä ammatissa on kuin pappi ja poliisi ja psykiatri, ja samat ongelmat meillä on myös. Samaistuminen, sen minä sanon yhdellä sanalla, identiteetin menetys ja sen korvaaminen vastaan asettuvien asiakkaiden identiteetillä, toiveilla ja teoilla. Ainoa tapa selviytyä tästä, on kohdata asiakas vihollisena, näin toimii poliisi, pappi ja psykiatri, muuten hän on mennyttä, hän alkaa tuntea empatiaa, sympatiaa ja kiinnostusta, ja sitten hän on jo yhtä heidän kanssaan. Ymmärtäminen on ongelma. Kylmyys on pelastuskeino. Tässä voi verrata tutkimusmatkailijoiden ja alkuasukkaiden suhteita. Ei voi! Minä en pääse panemaan noita neekereitä! Sinä olet se neekeri, sinun baarisi on tutkimusmatkan kohde, heidän viidakkonsa, täältä he aina etsivät uusia seikkailuja, vierautta ja vaarantunnetta, jollei sitä muuten löydy he rikkovat flipperin niin kuin Pisarro rikkoi Inkojen temppelit, tai he raiskaavat teidät, ajankulukseen. Kiitos.

Londonium

Tietenkin siinä on jotain freudilaista, siinä asetelmassa, psykologinen pohjakosketus, jos näin voi sanoa, sellainen syvällevievä ja kauasulottuva, kaipuu, puute, jota ei tietenkään tunnista sillä hetkellä näkyväksi, kun on ikään kuin visualisoimassa, dramatisoimassa alitajuntansa tuskatiloja, saman tilan voi nähdä vasta jälkikäteen tai sitten etukäteen, sivusta katselemalla, baarista, baarijakkaralta, peilin kautta, kun kolmikko istuu iltaa baarin syvennyksessä, kun muut ovat poistuneet, siitäkin huolimatta että kaikki muut paikat ovat sulkeutuneet ja on jäljellä vain tämä turistihotellin baari, joka saa suvaita olla tai mitä tahansa olla olevinaan yli keskiyön tarjoamassa meille, siis minulle hitaasti joka siemailen tiskillä ja sitten noille, tuolla nurkassa, jotka ikäänkuin tekeytyen omaan kehäänsä, piilotellen, eivät edes huomaa viimeisen drinkin kelloa - siellä vain ovat, vatvomassa toiveikkaina lisäaikaa.

***

Listen. Tiedän olevani panettava. Niin on minusta kirjoitettu ja miehiä on niin helppo lukea, niiden kosteita koiransilmiä. Listen. Minä saan miehet lähemään perääni vaikka puolen Euroopan läpi, eikä tämä ole päässyt siihen mennessä edes koskettamaan minua. Niin mitä se kertoo heistä? Minusta? Minä olin vain käymässä siellä, muistelemassa menneitä. Muuten huuleni ovat sinetöidyt.

***

Niin ne olivat, vieraat ihmiset, siinä yhdessä. Juttelivat kuin vanhat tutut ja olivat silti niin kaukana toisistaan. Tämä on sulatusuuni, en tarkoita kaupunkia vaan hotellia, kaikkia maailman hotelleja, joissa on baari auki myöhempään kuin paikkakunnan muut anniskelutilat. Joskus olen lukenut vastaavia kertomuksia. Kun vieraat ihmiset kohtaavat sattumalta jossain Imperiumin etäisimmässä kolkassa, viidakonlaidalla, rajaseuduilla, no nyt ollaan Lontoon ytimessä, hotellin baarissa. Nainen, Regina, kuulin nimen ohimennen ja jäi mieleen, eikös sen niminen kuvalehtikin ole, nainen, siinä neljäkymmentä vuotta vanha, tai kypsässä iässä, rehevä ja vaalea, ei asunut hotellissa, oli tullut kadulta, näin sen, en tiedä mitä tuli hakemaan, jos miestä niin aika heikko tuuri kävi, sen voin sanoa, ei kurjemmin olisi voinut.

***

Olin ollut au-pairina siinä Russell Streetin talossa, numerossa 32, joka on vinosti hotellia vastapäätä. Silloin, aika nuorena tyttönä, sen verran alaikäisenä ettei minulla ollut rohkeutta astua sisään edes pubiin, saati hotelliin, annoin itselleni lupauksen. Isäntäperheen makuuhuoneen ikkunasta, ei, minuun ei ikinä koskettu sillä tavoin, niiden makuuhuoneen ikkunasta näki suoraan hotellin ravintolaan, itse asuin kellarikerroksessa, siellä muuten oli ikävää ja tylsää, kovin kylmää, inhottavaa, pikkuikkunasta näki vain jalkoja, mustia kenkiä ja liikemiesten prässättyjä housuja ja roskakuskien harmaita haalareita ja kovia työmiehen kenkiä ja joskus saappaita ja voi mitä sääriä. Aivan nauratti miten rohkeita ne olivat, siis siihen aikaan, talvella vielä. Ilman sukkia menivät, iho vaaleanpunaisena kuin possulla ja joskus aivan kananlihalla, niin että pystyin näkemään ne nyppylät. Tietenkin minihameessa! Jos taivutin pääni, mitä en muuten tehnyt usein, saatoin nähdä niiden muodikkaiden pikkuotusten nimettömät, ja kerran, kerran eräs meni ihan ilman, enpä kerrokaan. Yläkerrassa oli parempi, isot ikkunat josta katsella jalankulkijoita, niiden tukkalaitteita ja knalleja, silloin niitä vielä näki. Tietenkin minä tarkastelin hotellia, ei silloin katseltu televisiota, katselin varakkaita ihmisiä ja näin joskus myös joitakin kuuluisuuksia, joskus olin aivan varma että joku Beatlesin soittajista astui sieltä ulos, saattoihan se olla joku muukin, sen näköinen, sen näköisiä ei ihan hirveästi kyllä ollut. Silloin siellä oli jonkinlaiset kristallikruunut, hotellin ruokasalissa, vilkkuvat kynttilälampetit ja pehmeä plyysisohva nurkassa, uusi sisustus oli pettymys, nahkaa, tai minusta tuntuu että keinonahkaa, sai pyllyn hikoilemaan ja ratisi sukkahousuissa, mihinkäs minä jäin. Niin silloin minä lupasin itselleni, että vielä jonain päivänä palaan tänne, Lontooseen, kun olen tarpeeksi vanha ja rohkea astuakseni sisään hotelliin niin kuin kuka tahansa Cityn liikemies tai poppitähti, ehkä minä jopa yöpyisin siellä, niin minä haaveilin, enkä muuten yöpynyt, siellä oli sikamaisen kallista, tai eihän minun mitään olisi pitänyt maksaa, se yksi tihrusilmä olisi kustantanut ylöspanon, mutta en siis yöpynyt. Kunhan haaveilin. Kalliista ja kauniista hotellista, jossa nauttisin jonkin kalliin ranskankielisen illallisen, ei mitään munuaispiirasta. Ateria tuotaisiin hopeavadeilla, viini olisi kallista ja vanhaa, joisin jonkun hienon drinkin aperitiiviksi sitä ennen, minua palveltaisiin kumarrellen, englanninkielentaitoani ihasteltaisiin, voisin ottaa teetäkin ja jonkun kakkusen, ja sherryä jälkiruuaksi, no niin, sepäs oli muuttunut. Ei jälkeäkään tarjoilijasta, se oli aivan tuikitavallinen pubi, ehkä vähän siistimpi, mikä pettymys. Tai aivan sama. Ainakin olin täyttänyt itselleni antamani lupauksen. Kaksikymmentä vuotta siihen meni. Kotiin palattuani, kesäkuussa 1969, pukeuduin minihameeseen ja jätin rintaliivit kassiin. Olisittepa nähneet ukkojen leuat kuinka ne loksahtivat. Yski siinä moni nuorempikin. Kun kansainvälinen lontoolaisneito nousi papan Angliasta. Se oli shokki monelle. Tämä tapahtui meidän kesäpaikan kaupalla. Jäätelö suli silmissä ja pilsnerivaahto jäi parralle roikkumaan. Se oli Varubodenin kauppa, ainoa kauppa siellä päin.

***
Kilpikonniapa hyvinkin. Ja jonkin verran liskoja. Siitä olen unelmoinut pikkupojasta saakka, että pääsisin Galapagos-saarille tutkimaan sikäläistä eläimistöä. Lintuja tässä kohtaa en. Hittoon linnut pingviinit mukaan lukien. Galapagos-saarista ja pitkistä merimatkoista minä haaveilin myös Lapissa, se minut piti järjissäni, ne haaveet, liskounet. Oltuani kohta kaksi viikkoa lypsämässä lintuja. Sillä darvinilaisella unelmalla minä kestin ne halvatun itikat. Lypsämässä niin. Ja Lontooseen tulin sieltä suoraan, excuse vaan kumpparini, jos ne niin kuin jotakuta haittasi. Lentokentällä ei sattunut olemaan kenkäkauppaa, paitsi naisille ja miljönääreille, eikä minulla ollut liiemmälti käteistä. Siitä lentokentän shopista en olisi saanut edes hajunsyöjiä sillä mitä minulla oli jäljellä päivärahoistani. Luottokorttia vai? Ehei. Ei niin kuin eräilläkin tekuilla, jotka saavat Dinersin heittämällä, ei tarvitse olla päivääkään tehnyt töitä ja posti tuo tupsupäälle kortin, jonka saamiseksi koko muu tavallinen kansa tarvitsee sadantuhannen markan vuositulot. Voiks kuvaa, hä? Mitäpä tuosta. Mutta kun tällaiselle biologinplantulle ei kerry tuloja edes sen vertaa, että saisi opintolainan lyhennykset maksettua, niin joskus vähän pännii.
Niin, me tosiaan jaettiin huoneet siten että kukaan ei joutuisi kokemaan sitä kun meidän Pepe riisuu tossunsa, tarkoitan tässä tapauksessa itseäni, ja sitten sain sen verran taskurahaa, että pääsin ostamaan pesuainetta, niin että saisin rauhassa pyykätä ulkomuotoni kasaan ennen kuin mennään protokoklanmukaisesti kaupunkisuunnitteluviraston seminaariin pitämään niin maamme kuin keltaisen liiton lippua korkealla. Lomamatkahan sen piti olla, ja osin taisi sitten ollakin, ainakin seminaari minulle oli vain tekosyy päästä ihmisten ilmoille ja oli siinä ihan kaunis ajatuskin taustalla, kun meillä kuitenkin lainehti se metrokeskustelu kuumimmillaan ja jotkut kapitalistiset teknokraatit halusivat levittää koko maahan sen maanalaisen metron pinnalla kulkevan version. Sillä erää tarpeeksi hakattuaan päätä peruskallioon. Niin ettei se puolentusinaa pysäkin väliä riittänyt niiden egoille. Nyt pitää ihan sivulauseessa vain kysyä, että eikö sellainen pinnalla kulkeva versio ole vähän sama kuin tavallinen juna, hä? Hankkikoot koko kaupungille miljoona fillaria, niin kuin A'Damissa, sillä sitä ongelmasta päästään, sanokaa minun sanoneen, njaa, kukapa tällaista kumppariveikkoa kuuntelisi, lähettäkää se takaisin Lappin haaveilemaan liskoreissuistaan. Vihon viimeinen Lontoon reissu. Siitä ei jäänyt sitten niin mitään käteen, ei mitään muisteltavaa, ei yhtä ainutta seminaarilappua, jos minulta kysytään, ja aivan surkea lomakin se oli. Joka penni joka meillä oli lainausmerkein ilmaistuna "käytettävissä" oli ja säilyi Lassen lompakossa ja jos sieltä kitsastellen jotain ojennettiin, niin siinä on kuulkaa sen päiväinen kitisijä mieheksi, pihi kuin saatana. Huokaus sentään. Kovin köyhillä eväillä kaupunki olisi pitänyt ottaa haltuun, jos sen mielihalujen tai haluttomuuksien mukaan olisi kuljettu. Olisi tehnyt mieli käydä luonnontieteellisessä museossa, eläintarhassa, luonnollisesti, ja Botanical Gardensissa, esimerkiksi,  vaan niin se meni, ja tämä on totta, että Lassen ja Anselmin mukaan Hyde Parkissa näki tinttejä ilmaiseksi ja sai kuulla ehkä jonkun retorisesti mielenkiintoisen ja opettavaisen palopuheen kaupan päälle. Seminaarissa ne yrittivät turhaan yhyttää jotakuta liikenneviraston tsugua viemään ne henkilökohtaiselle ajelulle maanalaisella, tajuatteko miltä tämä kuulostaa, ja mitä assosiaatioita kenties loi sille Cohenin likalle, jolle kysymys esitettiin hieman paskalla englannilla. Cohenin likka, joka pelkäsi meitä kuollakseen paitsi Anselmia, jota se katseli vähän siihen malliin, että koittaisko eikö koittaisi, mitä jos koittaisi, se on homo, minä ohjeistin, juoksi ja pakeni. Tarkoitan se herra Sebaotin tytär otti ritolat, ja kun henkilökohtainen (personal) ajelu (ride) mimmin maanalaisella (tube) ei onnistunut, ne nakittivat minut kostoksi siihen paskaputkikeissiin, joka oli melko lailla viimeinen asia mitä ihminen Lapista karkuun päästyään tahtoo palkinnoksi. Ajattelin että se on viimeinen pisara kuravettä, mutta että en ehtinyt vielä kunnolla edes avautua rakkaille telaketkukommunardeilleni, sanoinko ketku? Oli miten oli, en ehtinyt vielä kuivata suuta puhtaaksi, kun oveen koputettiin ja tämä puusta pudonnut Australianhäiskä kolasi sisään.

***

En minä tiedä, en muista vaikuttiko, ei vaikuttanut, nuoruus ja ulkomaille pääseminen minuun sillä tavalla, minähän olin rahaton siihen aikaan ja töissä siinä perheessä, ei minulla ollut vapaa-akaa, ei mahdollisuutta hullutteluun. Silloin kun vapaata oli, kävin teattereissa ja elokuvissa, siinä se oli minun Lontooni siihen aikaan, katselin toisten esityksiä pimeässä, pehmeillä penkeillä, tai sitten katselin isäntäväen makuuhuoneen ikkunasta mitä Russell Streetillä tapahtui. Sellaista se oli minulla siihen aikaan. Tietenkin se vaikutti, ja vaikuttaa edelleen, että olin tyttö, ja että olen nainen, ja nykyisin joissain piireissä, jos nyt näin kornisti voi sanoa, mutta kuitenkin omalla sarallani kunnioitettu, tunnettu ja arvostettu, mutta että sillä tavalla, kun hänkin nyt joi, en tiedä missä tynnyrissä poikapolo oli kasvanut, ja plop, heti kun pääsi irti juuriltaan niin plop, voi sitä, se oli lapsellista, vielä viimeisenä päivänäkin, ajatella. Niistä muista päivistä minä sain kuulla niiltä toisilta pojilta, hänen kavereiltaan, tai en tiedä olivatko kaveruksia, niille oli tainnut osua muutama riidanpoikanen matkan varrelle.
Viimeisenä päivänä, sehän tässä piti kertoa, tai jos olisin oikein omahyväinen, säästäsin koko jutun omiin muistelmiini, jonkinlaiseksi puberteettiseksi kohtaukseksi, tai äiti-myytiksi, tästä saisi monta varianttia, riippuu mitä aspektia aikoo kohottaa muita ylemmäksi. Niin olimme baarissa, se kun meni virallisesti kiinni vasta yhdeltä, niin me olimme siellä loppuun saakka, kieltämättä pienessä tuiterissa kaikki. Siinä kävi niin, että joko se itse tajusi tai sitten hänen, anteeksi äskeinen sesetys, kaverinsa häätivät hänet yläkertaan, siis heidän huoneistoonsa, oli jo aikakin, ja ei siinä mitään, kyllä niitä juttuja vielä hetken olisi voinut kuunnella, tarkoitan että sitten kun poika ajettiin tai lähti pois, jäin yksin sen reittäni lätkyttelevän urheilupomon kanssa, jonka nimettömässä ei ollut sormusta kuten ei muuten minullakaan, mutta minulla ei näkynyt sentään vaaleampaa rantua siinä kohtaa, sen voin sanoa, parissa vuodessa sellaiset rajat ehtivät hävitä, muisto vain jää, ja se pakittaa, saa estyneeksi, varsinkin tuollaisten raavaiden naimisissa olevien miesten suhteen, ne kun eivät sisällä muuta kuin hikeä ja partavettä. Sitten siellä yläkerrassa, poikien huoneessa tapahtui jotain ikävää.

***

Minä olin omalla puolellani. Seppo oli myös vai oliko se alhaalla. Anselmi oli hyvästelemässä tummaa rakastajaansa, tätä et sitten laita paperille, sehän on Sepaluksen varapuheenjohtaja. Minä olin siis omalla puolellani, pakkaamassa, lähtö kentälle oli melko aikaisin aamulla, ja siinä oli se yksi suuri mutta, joka kieltämättä jännitti, että miten siinä käy, kun meidän Vetelä, siis Tuomarilan Seppo on eittämättä henkisesti varautunut saamaan jonkin verran rahaa ostaakseen tupakkatuotteita seuraavaa Lapinreissuaan silmälläpitäen, ja jos vanhat merkit paikkansa pitäisivät, hän yrittäisi saada purutupakkaa tullin läpi niin paljon, että meistä muista saattaisi tulla siinä siivellä, tahaton kielikuva, epäilyksenalaisia suhteessa salakuljetusrikokseen, ja tässä asemassa sellainen urheilu, tai rike, oli miten pieni rike tahansa, ei vain käy enää laatuun. Niin pohdin, ja jos minä yhtään ihmistuntemusta omaan, arvelin odottaa, että jonkinlainen kahnaus siinäkin vielä koettaisiin. En tiedä olinko näitä tuntemuksiani pukenut itselleni vielä kuinka vahvoiksi aatoksiksi, mutta joka tapauksessa tilanne oli siis semmoinen, että minä olin pakkaamassa, kun puhelin soi. Sehän se siellä, umpihumalassa ja hysteerisenä ulvoen, että nyt vuotaa kuiviin. Minä menin katsomaan, siitä kylppärin kautta, se olisi muuten voinut huutaakin muttei kai uskaltanut, kun meitä oltiin, sitä oltiin jo kerran varoitettu esittämästä mitään Elvis-imitaatiota käytävällä.
Siellä se makasi sängyllä, meidän tequilajannu, lakanat veressä. Niin kuin olisi synnyttänyt? Aivan. Ei vaan mitä vielä, se oli astunut lasinsiruun jonka joku pentele, tai se itse, oli kätkenyt kokolattiamaton sisuksiin. Se oli varmaan tapahtunut jo aiemmin, sillä sillä kerralla en nähnyt mitään särkynyttä lasitavaraa missään, senpä tähden en oikein heti uskonut sen todistusta, pullo toki oli yöpöydällä, mutta ehjänä. Joten siitä minä sen päättelin, jälkikäteen asiaa pohdiskeltuani, että niin se oli se siru piilotellut siellä jo jonkun päivän, maton syövereissä, nähkääs kun siellä ei käynyt siivoojia. Ensin Vetelä ei päästänyt ketään, kun se pyykkäsi villasukkiaan, ja sitten ne filippiiniläiset eivät enää suostuneet tulemaan, kun siihen aikaan kun olisi ollut heidän työvuoronsa, niin herra X veti sikeitä ja Vetelä poltti piippua ja katseli pornoa, helevetin lintulypsäjä, ja lopulta niiden huoneessa oli ihan maailmanlopun meininki, vessa, meidän yhteinen kylpyhuone oli semmoinen kun se nyt on neljän urospuolisen jäljiltä, ei sen kummempi, minä ja Anselmi sitä yritettiin vähän siivoilla aina ennen kuin siivooja varsinaisesti itse tuli hoitamaan meidän, siis allekirjoitan ei vaan viivaan, että pelkästään meidän huoneen, jätettiin sille joku punta tai shillinki tippiäkin lavuaarin kulmalle, ei se huolinut sitä ottaa, varmasti hotellin johto oli kieltänyt ehdottomasti kajoamasta asiakkaiden rahoihin, edes irtokolikoihin, kyllä se sitten lopuksi ne otti, kun asiasta ystävällisesti mainittiin, Anselmi tosin väittää että ne rahat menivät naapuriin. Aivan sama. Ei Seppo niillä lanteilla ainakaan kauas päässyt, ei sen enää tarvinnut, kun sen kämppiksestä tuli sen väliaikainen rahoittaja. Siis sillä ehdolla että Seppo Vetelä oli sen kanssa koko ajan katsomassa telkkaa ja kävi sen puolesta 7Elevenissä ja sitä rataa. Kerran ne kävivät Kensington Marketissa ja tulivat takaisin taksilla varta vasten esittelemään Vetelän uusia buutseja. Sellaisia meinaan, ettei ainakaan meikäläisen jättämillä pikkuhiluilla niitä oltu maksanut, mutta sellaiset sillä oli, kumppareiden tilalla, oikein cowboytyyliset, ja jos oikein mitään ymmärrän niin samanlaisia myydään joka saatanan K-kaupassa joka helvetin pitäjässä ympäri maan. Mutta nyt ne piti saada Lontoosta, nyt kun sillä oli vippiveikko käsipuolessa, ei väliä että hinta oli kolme kertaa kovempi, mitäpä se nyt olisi haitannut. En tiedä uskoiko Tequilajannu tosissaan, että se saisi jonain päivänä rahat takaisin Vetelältä, tuskin se edes ajatteli sitä, ei ehkä ainakaan sen jälkeen, kun oli käynyt tuikkaamassa kakat toiseen niistä, saappaista tarkoitan, Anselmi näki. Sattui olemaan ovi auki. Anselmilla oli aamutoimet kesken, hän kun oli lähdössä vaihteeksi kiertoajelulle, mikä ei ole tässä tilanteessa eufemismi, vaan totisinta totta, tällä kertaa hän oli lähdössä niinkin kauaksi kuin Oxfordiin, ja siinä kesken kaiken naapuriovi aukesi, kun hän oli laittamassa parfyymia, ja jannu tulee sinne kelteisillään, Anselmi todistaa, hänellä oli aikaa katsella, ei saanut kuulemma hyvää arvosanaa se osasto. Arvostelu loppui siihen, kun jannu kyykkäsi, ei pytylle vaan pytyn viereen, ja siinä vieressä olivat uudet buutsit. Mitä varten? Niitä oli vahattu ja puunattu ja suihkuteltu niin paljon kemikaaleilla, että haju aiheutti Sepolle jonkinlaisen yliherkkyysreaktion, joten buutsit siirtyivät kylppäriin meidän puolen vastusteluista huolimatta ja lyhyestä virsi kaunis, Vetelän buutsit olivat kokeneet elämässään yhden ainoan taksimatkan plus yhden brassailevan käytäväkävelyn ennen kuin huonetoveri päästi sinne löysät. Ei siitä sen enempää. Anselmi yökkäsi, heitti saappaan roskikseen, toisen muuten vain, siis tarkoitan että heitti muuten sitten ainoastaan toisen, ei sitä kakkaamatonta, ja siirsi roskiksen käytävälle - palopostin alle, niin että joku ehkä saattoi kuvitella, että saapas oli peräisin vastapäisen oven takana asuvan hinduperheen huoneesta.
Palatakseni siihen vertavuotavaan häiskään, niin minä sitten komensin sitä, ja loppupeleissä autoin, nostamaan jalkansa seinää vasten, sen vuotavan jalan, että verenvuoto tyrehtyisi. Se oli ikävännäköinen vekki siellä, hetkinen, nimettömän varpaan, kai niin voi sanoa, taipeessa, jotenkin se oli sinne juuri siihen jalkapöydän ja varpaan juureen iskeytynyt se haava, lasi, ja vettä tuli kuin Esterin kurkusta, perseestä tarkoitan.