Londonium

Tietenkin siinä on jotain freudilaista, siinä asetelmassa, psykologinen pohjakosketus, jos näin voi sanoa, sellainen syvällevievä ja kauasulottuva, kaipuu, puute, jota ei tietenkään tunnista sillä hetkellä näkyväksi, kun on ikään kuin visualisoimassa, dramatisoimassa alitajuntansa tuskatiloja, saman tilan voi nähdä vasta jälkikäteen tai sitten etukäteen, sivusta katselemalla, baarista, baarijakkaralta, peilin kautta, kun kolmikko istuu iltaa baarin syvennyksessä, kun muut ovat poistuneet, siitäkin huolimatta että kaikki muut paikat ovat sulkeutuneet ja on jäljellä vain tämä turistihotellin baari, joka saa suvaita olla tai mitä tahansa olla olevinaan yli keskiyön tarjoamassa meille, siis minulle hitaasti joka siemailen tiskillä ja sitten noille, tuolla nurkassa, jotka ikäänkuin tekeytyen omaan kehäänsä, piilotellen, eivät edes huomaa viimeisen drinkin kelloa - siellä vain ovat, vatvomassa toiveikkaina lisäaikaa.

***

Listen. Tiedän olevani panettava. Niin on minusta kirjoitettu ja miehiä on niin helppo lukea, niiden kosteita koiransilmiä. Listen. Minä saan miehet lähemään perääni vaikka puolen Euroopan läpi, eikä tämä ole päässyt siihen mennessä edes koskettamaan minua. Niin mitä se kertoo heistä? Minusta? Minä olin vain käymässä siellä, muistelemassa menneitä. Muuten huuleni ovat sinetöidyt.

***

Niin ne olivat, vieraat ihmiset, siinä yhdessä. Juttelivat kuin vanhat tutut ja olivat silti niin kaukana toisistaan. Tämä on sulatusuuni, en tarkoita kaupunkia vaan hotellia, kaikkia maailman hotelleja, joissa on baari auki myöhempään kuin paikkakunnan muut anniskelutilat. Joskus olen lukenut vastaavia kertomuksia. Kun vieraat ihmiset kohtaavat sattumalta jossain Imperiumin etäisimmässä kolkassa, viidakonlaidalla, rajaseuduilla, no nyt ollaan Lontoon ytimessä, hotellin baarissa. Nainen, Regina, kuulin nimen ohimennen ja jäi mieleen, eikös sen niminen kuvalehtikin ole, nainen, siinä neljäkymmentä vuotta vanha, tai kypsässä iässä, rehevä ja vaalea, ei asunut hotellissa, oli tullut kadulta, näin sen, en tiedä mitä tuli hakemaan, jos miestä niin aika heikko tuuri kävi, sen voin sanoa, ei kurjemmin olisi voinut.

***

Olin ollut au-pairina siinä Russell Streetin talossa, numerossa 32, joka on vinosti hotellia vastapäätä. Silloin, aika nuorena tyttönä, sen verran alaikäisenä ettei minulla ollut rohkeutta astua sisään edes pubiin, saati hotelliin, annoin itselleni lupauksen. Isäntäperheen makuuhuoneen ikkunasta, ei, minuun ei ikinä koskettu sillä tavoin, niiden makuuhuoneen ikkunasta näki suoraan hotellin ravintolaan, itse asuin kellarikerroksessa, siellä muuten oli ikävää ja tylsää, kovin kylmää, inhottavaa, pikkuikkunasta näki vain jalkoja, mustia kenkiä ja liikemiesten prässättyjä housuja ja roskakuskien harmaita haalareita ja kovia työmiehen kenkiä ja joskus saappaita ja voi mitä sääriä. Aivan nauratti miten rohkeita ne olivat, siis siihen aikaan, talvella vielä. Ilman sukkia menivät, iho vaaleanpunaisena kuin possulla ja joskus aivan kananlihalla, niin että pystyin näkemään ne nyppylät. Tietenkin minihameessa! Jos taivutin pääni, mitä en muuten tehnyt usein, saatoin nähdä niiden muodikkaiden pikkuotusten nimettömät, ja kerran, kerran eräs meni ihan ilman, enpä kerrokaan. Yläkerrassa oli parempi, isot ikkunat josta katsella jalankulkijoita, niiden tukkalaitteita ja knalleja, silloin niitä vielä näki. Tietenkin minä tarkastelin hotellia, ei silloin katseltu televisiota, katselin varakkaita ihmisiä ja näin joskus myös joitakin kuuluisuuksia, joskus olin aivan varma että joku Beatlesin soittajista astui sieltä ulos, saattoihan se olla joku muukin, sen näköinen, sen näköisiä ei ihan hirveästi kyllä ollut. Silloin siellä oli jonkinlaiset kristallikruunut, hotellin ruokasalissa, vilkkuvat kynttilälampetit ja pehmeä plyysisohva nurkassa, uusi sisustus oli pettymys, nahkaa, tai minusta tuntuu että keinonahkaa, sai pyllyn hikoilemaan ja ratisi sukkahousuissa, mihinkäs minä jäin. Niin silloin minä lupasin itselleni, että vielä jonain päivänä palaan tänne, Lontooseen, kun olen tarpeeksi vanha ja rohkea astuakseni sisään hotelliin niin kuin kuka tahansa Cityn liikemies tai poppitähti, ehkä minä jopa yöpyisin siellä, niin minä haaveilin, enkä muuten yöpynyt, siellä oli sikamaisen kallista, tai eihän minun mitään olisi pitänyt maksaa, se yksi tihrusilmä olisi kustantanut ylöspanon, mutta en siis yöpynyt. Kunhan haaveilin. Kalliista ja kauniista hotellista, jossa nauttisin jonkin kalliin ranskankielisen illallisen, ei mitään munuaispiirasta. Ateria tuotaisiin hopeavadeilla, viini olisi kallista ja vanhaa, joisin jonkun hienon drinkin aperitiiviksi sitä ennen, minua palveltaisiin kumarrellen, englanninkielentaitoani ihasteltaisiin, voisin ottaa teetäkin ja jonkun kakkusen, ja sherryä jälkiruuaksi, no niin, sepäs oli muuttunut. Ei jälkeäkään tarjoilijasta, se oli aivan tuikitavallinen pubi, ehkä vähän siistimpi, mikä pettymys. Tai aivan sama. Ainakin olin täyttänyt itselleni antamani lupauksen. Kaksikymmentä vuotta siihen meni. Kotiin palattuani, kesäkuussa 1969, pukeuduin minihameeseen ja jätin rintaliivit kassiin. Olisittepa nähneet ukkojen leuat kuinka ne loksahtivat. Yski siinä moni nuorempikin. Kun kansainvälinen lontoolaisneito nousi papan Angliasta. Se oli shokki monelle. Tämä tapahtui meidän kesäpaikan kaupalla. Jäätelö suli silmissä ja pilsnerivaahto jäi parralle roikkumaan. Se oli Varubodenin kauppa, ainoa kauppa siellä päin.

***
Kilpikonniapa hyvinkin. Ja jonkin verran liskoja. Siitä olen unelmoinut pikkupojasta saakka, että pääsisin Galapagos-saarille tutkimaan sikäläistä eläimistöä. Lintuja tässä kohtaa en. Hittoon linnut pingviinit mukaan lukien. Galapagos-saarista ja pitkistä merimatkoista minä haaveilin myös Lapissa, se minut piti järjissäni, ne haaveet, liskounet. Oltuani kohta kaksi viikkoa lypsämässä lintuja. Sillä darvinilaisella unelmalla minä kestin ne halvatun itikat. Lypsämässä niin. Ja Lontooseen tulin sieltä suoraan, excuse vaan kumpparini, jos ne niin kuin jotakuta haittasi. Lentokentällä ei sattunut olemaan kenkäkauppaa, paitsi naisille ja miljönääreille, eikä minulla ollut liiemmälti käteistä. Siitä lentokentän shopista en olisi saanut edes hajunsyöjiä sillä mitä minulla oli jäljellä päivärahoistani. Luottokorttia vai? Ehei. Ei niin kuin eräilläkin tekuilla, jotka saavat Dinersin heittämällä, ei tarvitse olla päivääkään tehnyt töitä ja posti tuo tupsupäälle kortin, jonka saamiseksi koko muu tavallinen kansa tarvitsee sadantuhannen markan vuositulot. Voiks kuvaa, hä? Mitäpä tuosta. Mutta kun tällaiselle biologinplantulle ei kerry tuloja edes sen vertaa, että saisi opintolainan lyhennykset maksettua, niin joskus vähän pännii.
Niin, me tosiaan jaettiin huoneet siten että kukaan ei joutuisi kokemaan sitä kun meidän Pepe riisuu tossunsa, tarkoitan tässä tapauksessa itseäni, ja sitten sain sen verran taskurahaa, että pääsin ostamaan pesuainetta, niin että saisin rauhassa pyykätä ulkomuotoni kasaan ennen kuin mennään protokoklanmukaisesti kaupunkisuunnitteluviraston seminaariin pitämään niin maamme kuin keltaisen liiton lippua korkealla. Lomamatkahan sen piti olla, ja osin taisi sitten ollakin, ainakin seminaari minulle oli vain tekosyy päästä ihmisten ilmoille ja oli siinä ihan kaunis ajatuskin taustalla, kun meillä kuitenkin lainehti se metrokeskustelu kuumimmillaan ja jotkut kapitalistiset teknokraatit halusivat levittää koko maahan sen maanalaisen metron pinnalla kulkevan version. Sillä erää tarpeeksi hakattuaan päätä peruskallioon. Niin ettei se puolentusinaa pysäkin väliä riittänyt niiden egoille. Nyt pitää ihan sivulauseessa vain kysyä, että eikö sellainen pinnalla kulkeva versio ole vähän sama kuin tavallinen juna, hä? Hankkikoot koko kaupungille miljoona fillaria, niin kuin A'Damissa, sillä sitä ongelmasta päästään, sanokaa minun sanoneen, njaa, kukapa tällaista kumppariveikkoa kuuntelisi, lähettäkää se takaisin Lappin haaveilemaan liskoreissuistaan. Vihon viimeinen Lontoon reissu. Siitä ei jäänyt sitten niin mitään käteen, ei mitään muisteltavaa, ei yhtä ainutta seminaarilappua, jos minulta kysytään, ja aivan surkea lomakin se oli. Joka penni joka meillä oli lainausmerkein ilmaistuna "käytettävissä" oli ja säilyi Lassen lompakossa ja jos sieltä kitsastellen jotain ojennettiin, niin siinä on kuulkaa sen päiväinen kitisijä mieheksi, pihi kuin saatana. Huokaus sentään. Kovin köyhillä eväillä kaupunki olisi pitänyt ottaa haltuun, jos sen mielihalujen tai haluttomuuksien mukaan olisi kuljettu. Olisi tehnyt mieli käydä luonnontieteellisessä museossa, eläintarhassa, luonnollisesti, ja Botanical Gardensissa, esimerkiksi,  vaan niin se meni, ja tämä on totta, että Lassen ja Anselmin mukaan Hyde Parkissa näki tinttejä ilmaiseksi ja sai kuulla ehkä jonkun retorisesti mielenkiintoisen ja opettavaisen palopuheen kaupan päälle. Seminaarissa ne yrittivät turhaan yhyttää jotakuta liikenneviraston tsugua viemään ne henkilökohtaiselle ajelulle maanalaisella, tajuatteko miltä tämä kuulostaa, ja mitä assosiaatioita kenties loi sille Cohenin likalle, jolle kysymys esitettiin hieman paskalla englannilla. Cohenin likka, joka pelkäsi meitä kuollakseen paitsi Anselmia, jota se katseli vähän siihen malliin, että koittaisko eikö koittaisi, mitä jos koittaisi, se on homo, minä ohjeistin, juoksi ja pakeni. Tarkoitan se herra Sebaotin tytär otti ritolat, ja kun henkilökohtainen (personal) ajelu (ride) mimmin maanalaisella (tube) ei onnistunut, ne nakittivat minut kostoksi siihen paskaputkikeissiin, joka oli melko lailla viimeinen asia mitä ihminen Lapista karkuun päästyään tahtoo palkinnoksi. Ajattelin että se on viimeinen pisara kuravettä, mutta että en ehtinyt vielä kunnolla edes avautua rakkaille telaketkukommunardeilleni, sanoinko ketku? Oli miten oli, en ehtinyt vielä kuivata suuta puhtaaksi, kun oveen koputettiin ja tämä puusta pudonnut Australianhäiskä kolasi sisään.

***

En minä tiedä, en muista vaikuttiko, ei vaikuttanut, nuoruus ja ulkomaille pääseminen minuun sillä tavalla, minähän olin rahaton siihen aikaan ja töissä siinä perheessä, ei minulla ollut vapaa-akaa, ei mahdollisuutta hullutteluun. Silloin kun vapaata oli, kävin teattereissa ja elokuvissa, siinä se oli minun Lontooni siihen aikaan, katselin toisten esityksiä pimeässä, pehmeillä penkeillä, tai sitten katselin isäntäväen makuuhuoneen ikkunasta mitä Russell Streetillä tapahtui. Sellaista se oli minulla siihen aikaan. Tietenkin se vaikutti, ja vaikuttaa edelleen, että olin tyttö, ja että olen nainen, ja nykyisin joissain piireissä, jos nyt näin kornisti voi sanoa, mutta kuitenkin omalla sarallani kunnioitettu, tunnettu ja arvostettu, mutta että sillä tavalla, kun hänkin nyt joi, en tiedä missä tynnyrissä poikapolo oli kasvanut, ja plop, heti kun pääsi irti juuriltaan niin plop, voi sitä, se oli lapsellista, vielä viimeisenä päivänäkin, ajatella. Niistä muista päivistä minä sain kuulla niiltä toisilta pojilta, hänen kavereiltaan, tai en tiedä olivatko kaveruksia, niille oli tainnut osua muutama riidanpoikanen matkan varrelle.
Viimeisenä päivänä, sehän tässä piti kertoa, tai jos olisin oikein omahyväinen, säästäsin koko jutun omiin muistelmiini, jonkinlaiseksi puberteettiseksi kohtaukseksi, tai äiti-myytiksi, tästä saisi monta varianttia, riippuu mitä aspektia aikoo kohottaa muita ylemmäksi. Niin olimme baarissa, se kun meni virallisesti kiinni vasta yhdeltä, niin me olimme siellä loppuun saakka, kieltämättä pienessä tuiterissa kaikki. Siinä kävi niin, että joko se itse tajusi tai sitten hänen, anteeksi äskeinen sesetys, kaverinsa häätivät hänet yläkertaan, siis heidän huoneistoonsa, oli jo aikakin, ja ei siinä mitään, kyllä niitä juttuja vielä hetken olisi voinut kuunnella, tarkoitan että sitten kun poika ajettiin tai lähti pois, jäin yksin sen reittäni lätkyttelevän urheilupomon kanssa, jonka nimettömässä ei ollut sormusta kuten ei muuten minullakaan, mutta minulla ei näkynyt sentään vaaleampaa rantua siinä kohtaa, sen voin sanoa, parissa vuodessa sellaiset rajat ehtivät hävitä, muisto vain jää, ja se pakittaa, saa estyneeksi, varsinkin tuollaisten raavaiden naimisissa olevien miesten suhteen, ne kun eivät sisällä muuta kuin hikeä ja partavettä. Sitten siellä yläkerrassa, poikien huoneessa tapahtui jotain ikävää.

***

Minä olin omalla puolellani. Seppo oli myös vai oliko se alhaalla. Anselmi oli hyvästelemässä tummaa rakastajaansa, tätä et sitten laita paperille, sehän on Sepaluksen varapuheenjohtaja. Minä olin siis omalla puolellani, pakkaamassa, lähtö kentälle oli melko aikaisin aamulla, ja siinä oli se yksi suuri mutta, joka kieltämättä jännitti, että miten siinä käy, kun meidän Vetelä, siis Tuomarilan Seppo on eittämättä henkisesti varautunut saamaan jonkin verran rahaa ostaakseen tupakkatuotteita seuraavaa Lapinreissuaan silmälläpitäen, ja jos vanhat merkit paikkansa pitäisivät, hän yrittäisi saada purutupakkaa tullin läpi niin paljon, että meistä muista saattaisi tulla siinä siivellä, tahaton kielikuva, epäilyksenalaisia suhteessa salakuljetusrikokseen, ja tässä asemassa sellainen urheilu, tai rike, oli miten pieni rike tahansa, ei vain käy enää laatuun. Niin pohdin, ja jos minä yhtään ihmistuntemusta omaan, arvelin odottaa, että jonkinlainen kahnaus siinäkin vielä koettaisiin. En tiedä olinko näitä tuntemuksiani pukenut itselleni vielä kuinka vahvoiksi aatoksiksi, mutta joka tapauksessa tilanne oli siis semmoinen, että minä olin pakkaamassa, kun puhelin soi. Sehän se siellä, umpihumalassa ja hysteerisenä ulvoen, että nyt vuotaa kuiviin. Minä menin katsomaan, siitä kylppärin kautta, se olisi muuten voinut huutaakin muttei kai uskaltanut, kun meitä oltiin, sitä oltiin jo kerran varoitettu esittämästä mitään Elvis-imitaatiota käytävällä.
Siellä se makasi sängyllä, meidän tequilajannu, lakanat veressä. Niin kuin olisi synnyttänyt? Aivan. Ei vaan mitä vielä, se oli astunut lasinsiruun jonka joku pentele, tai se itse, oli kätkenyt kokolattiamaton sisuksiin. Se oli varmaan tapahtunut jo aiemmin, sillä sillä kerralla en nähnyt mitään särkynyttä lasitavaraa missään, senpä tähden en oikein heti uskonut sen todistusta, pullo toki oli yöpöydällä, mutta ehjänä. Joten siitä minä sen päättelin, jälkikäteen asiaa pohdiskeltuani, että niin se oli se siru piilotellut siellä jo jonkun päivän, maton syövereissä, nähkääs kun siellä ei käynyt siivoojia. Ensin Vetelä ei päästänyt ketään, kun se pyykkäsi villasukkiaan, ja sitten ne filippiiniläiset eivät enää suostuneet tulemaan, kun siihen aikaan kun olisi ollut heidän työvuoronsa, niin herra X veti sikeitä ja Vetelä poltti piippua ja katseli pornoa, helevetin lintulypsäjä, ja lopulta niiden huoneessa oli ihan maailmanlopun meininki, vessa, meidän yhteinen kylpyhuone oli semmoinen kun se nyt on neljän urospuolisen jäljiltä, ei sen kummempi, minä ja Anselmi sitä yritettiin vähän siivoilla aina ennen kuin siivooja varsinaisesti itse tuli hoitamaan meidän, siis allekirjoitan ei vaan viivaan, että pelkästään meidän huoneen, jätettiin sille joku punta tai shillinki tippiäkin lavuaarin kulmalle, ei se huolinut sitä ottaa, varmasti hotellin johto oli kieltänyt ehdottomasti kajoamasta asiakkaiden rahoihin, edes irtokolikoihin, kyllä se sitten lopuksi ne otti, kun asiasta ystävällisesti mainittiin, Anselmi tosin väittää että ne rahat menivät naapuriin. Aivan sama. Ei Seppo niillä lanteilla ainakaan kauas päässyt, ei sen enää tarvinnut, kun sen kämppiksestä tuli sen väliaikainen rahoittaja. Siis sillä ehdolla että Seppo Vetelä oli sen kanssa koko ajan katsomassa telkkaa ja kävi sen puolesta 7Elevenissä ja sitä rataa. Kerran ne kävivät Kensington Marketissa ja tulivat takaisin taksilla varta vasten esittelemään Vetelän uusia buutseja. Sellaisia meinaan, ettei ainakaan meikäläisen jättämillä pikkuhiluilla niitä oltu maksanut, mutta sellaiset sillä oli, kumppareiden tilalla, oikein cowboytyyliset, ja jos oikein mitään ymmärrän niin samanlaisia myydään joka saatanan K-kaupassa joka helvetin pitäjässä ympäri maan. Mutta nyt ne piti saada Lontoosta, nyt kun sillä oli vippiveikko käsipuolessa, ei väliä että hinta oli kolme kertaa kovempi, mitäpä se nyt olisi haitannut. En tiedä uskoiko Tequilajannu tosissaan, että se saisi jonain päivänä rahat takaisin Vetelältä, tuskin se edes ajatteli sitä, ei ehkä ainakaan sen jälkeen, kun oli käynyt tuikkaamassa kakat toiseen niistä, saappaista tarkoitan, Anselmi näki. Sattui olemaan ovi auki. Anselmilla oli aamutoimet kesken, hän kun oli lähdössä vaihteeksi kiertoajelulle, mikä ei ole tässä tilanteessa eufemismi, vaan totisinta totta, tällä kertaa hän oli lähdössä niinkin kauaksi kuin Oxfordiin, ja siinä kesken kaiken naapuriovi aukesi, kun hän oli laittamassa parfyymia, ja jannu tulee sinne kelteisillään, Anselmi todistaa, hänellä oli aikaa katsella, ei saanut kuulemma hyvää arvosanaa se osasto. Arvostelu loppui siihen, kun jannu kyykkäsi, ei pytylle vaan pytyn viereen, ja siinä vieressä olivat uudet buutsit. Mitä varten? Niitä oli vahattu ja puunattu ja suihkuteltu niin paljon kemikaaleilla, että haju aiheutti Sepolle jonkinlaisen yliherkkyysreaktion, joten buutsit siirtyivät kylppäriin meidän puolen vastusteluista huolimatta ja lyhyestä virsi kaunis, Vetelän buutsit olivat kokeneet elämässään yhden ainoan taksimatkan plus yhden brassailevan käytäväkävelyn ennen kuin huonetoveri päästi sinne löysät. Ei siitä sen enempää. Anselmi yökkäsi, heitti saappaan roskikseen, toisen muuten vain, siis tarkoitan että heitti muuten sitten ainoastaan toisen, ei sitä kakkaamatonta, ja siirsi roskiksen käytävälle - palopostin alle, niin että joku ehkä saattoi kuvitella, että saapas oli peräisin vastapäisen oven takana asuvan hinduperheen huoneesta.
Palatakseni siihen vertavuotavaan häiskään, niin minä sitten komensin sitä, ja loppupeleissä autoin, nostamaan jalkansa seinää vasten, sen vuotavan jalan, että verenvuoto tyrehtyisi. Se oli ikävännäköinen vekki siellä, hetkinen, nimettömän varpaan, kai niin voi sanoa, taipeessa, jotenkin se oli sinne juuri siihen jalkapöydän ja varpaan juureen iskeytynyt se haava, lasi, ja vettä tuli kuin Esterin kurkusta, perseestä tarkoitan.