Walkin' home alone

Siellä ne tanssivat Stan Ridgwayn tahtiin. Sali puolillaan, se on puoliksi tyhjä. Sata maksanutta menee pitkin seinänviertä, kun nuo kaksi keikkuvat keskellä tanssilattiaa, jumalattoman hyvät sääret tytöllä ja rinnat, miksei, voisin vaihtaa kroppaa vuorokaudeksi, nähtäisiin mistä kana pissii.

Kolmen kuukauden mökötyksen saa loppumaan, kun ostaa mököttäjälle halpamatkan helvettiin, kaupanpäälle saa seurakseen minut. Tämä voi olla ainoa tapa kuluttaa aikaa. Maksoin meidän molempien matkat, samalla velkani ja sain mukaani vahtikoiran. Velkani koroiksi lupasin myös kustantaa ruuat ja juomat, se meni sille päähän. Vahtikoirasta en niin sitten tiedä, toimihan se kaksi päivää, sitten roolit vaihtuivat, siinä välissä me kalusimme sekä omaa että toistemme häntää. Minä maksoin kaiken, myös moottoripyörän vuokran. Tai ensin se oli skootteri, joka ei jaksanut kantaa meitä molempia näköalakukkulalle. Seuraavaksi vuokrattiin, minun rahoillani, astetta isompi vekotin, piikki, satakaksikymmentäviisikuutioinen melkein motskari, joka uuvahti ja kuoli puolessavälissä matkalla kukkulalle. Öljyt tuli pihalle, sanoi hän. Sen alaspäin taitetun talutusmatkan jälkeen hän vaihtoi minun kustannuksellani ja ankarasti riideltyään isoon ja vanhaan Hondaan, kuutioita kuusisataaviisikymmentä, papalla oli melkein samanlainen. Käytiin kukkulalla niin että murina kävi ja sora lensi ja pyyhkäistiin saman tien saaren ympäri tukka hulmuten, ei ollut pakko käyttää kypärää, joten ei käytetty. Vähän pelotti pujotella järeitten kuormureitten välissä, mutta ainahan voi sulkea silmänsä, ja minä suljin tukka hulmuten. Hemmetin hienoa aina siihen saakka kunnes huoltoasemalla motskaria tuli ihailemaan paikallinen karvanaama ja sen poika, joille hän meni sanomaan ettei tiedä pyöristä mitään, että vanha romuhan tämä on, antiikkia, sopiva alku moottoripyöräharjoitteluun. Harjoitteluun? minä kysyin. Oletko sinä ratissa ensikertaa? Ratissa tai ruorissa, hän myönsi, ja senkin ettei ollut sitä ennen ikinä ajanut skootteria kummempaa. Minä tinttasin sitä saamarin pösilöä saman tien naamaan ja otin pitkän huikan taskumatista, mehän olisimme voineet kuolla! Istuin kuitenkin kiltisti kyytiin paluumatkan ajaksi mutta perillä tökin häntä ajamaan suoraan takaisin pyörävuokraamolle maksoi mitä maksoi, minä en sen hullun kyytiin enää lähde rypemään, en vaikka miten olisi maksettu useita päiviä turhaan, minä kävelen mielummin, kuin kuningas, tai siis kuningatar, ja niin myös tein, kävelin siitä eteenpäin ja kun jalat väsyivät hyppäsin vuokrahevosen kyytiin, ne hevoset menevät kuin etanat ylämäkeen. Vedin pullon rakia hevosmatkan aikana ja menin yksin pizzalle. Palasin hotelliin iltatuimaan, kun ei ollut vielä liian pimeää taivaltaa yksin tällaisen vaaleaverikön, olin sen verran tuiskeessa että olin valmis sopimaan, ottamaan rennommin, ottamaan hänen kanssaan parit sopudrinkit ja sitten sänkyyn, kumman, se jäisi nähtäväksi, olin avoin ehdotuksille, olin aika ryytynyt, mutta eikö mitä. Miestä ei näkynyt missään. Ja eikö mitä, ääni silti kuului. Sillä siellä se istui kerrosta alempana, parvekkeella kahden vieraan naisen seurassa. Siinä suoraan alapuolella, ei sekään ollut kauemmaksi päässyt, ei mitään mielikuvitusta tai häveliäisyyttä, ei mitään yritystä edes pysyä poissa silmistä silloin kun panettaa. Me olimme niitten tyttöjen juoruilua kuunnelleet jo pari iltaa, sen mitä siitä kuuli viereisen hotellirakennustyömaan metelin yli, kyllä me jotain kuulimme kun otimme tyynyt sängystä ja laitoimme ne parvekkeen pohjalle, vai lattialleko pitäisi sanoa, ja panimme niille maata ja korvan kiinni sadevesiviemäriputken lähelle. Helsingistä olivat, A-klinikalla töissä, sosiaalitanttoina pidimme, emme olleet nähneet kertaakaan, kuulosti vain rasittavalta tulla tänne saakka jauhamaan samaa mitä sai jauhaa Ympyrätalossakin. Minä olin sen verran rohkeassa pöhnässä että taivuin parvekkeen reunan yli ja kajautin olevani kotona. Missä mieheni on? huusin, ja kun siitä seurasi vain uutta naurua, aloin tupakoida ja yskiä ja rummuttaa jalallani parvekkeen kantta, tein sitä kaikkea niin kauan, että alhaalta kuului kutsu tulla kylään, sitten menin ja sitten palasin, raivosta aivan tummanpunaisena, savuten liekeissä, ja vedin meidän vaivalla ensin erilleen vedetyt ja sitten sentimentaalisuuden puuskassa jälleen yhteen liitetyt sängyt uudestaan erilleen, laitoin vielä matkalaukun tilkkeeksi siihen väliin ja yöpöydän ja sille tuhkakupin ja tyhjien pullojen patterin näköesteeksi, niin että hitto minä hitot välitin tuoko se sen eukon mukanaan, minä en kuule mitään ja pääasia etten näkisi, muuten sukeltaisin vielä seuraan, upeat sääret sillä oli ja kauniit rinnat, ne molemmat lutkat, siis alakerran naiset olivat tietenkin bikineissä, minä en voisi ikinä olla muualla kuin autiolla rannalla, jossa lienee muutakin ajankulua kuin auringonotto, bikinit ovat silkkaa rasismia. Mutta enemmän kuin sen naisen ylivertainen kauneus ja minun mieheni läähätys, minua raivostutti miten se oli kertonut menneensä dokaamaan moottoripyörävuokraamosta, ihan suoraan menneensä, niin kuin minäkin kyllä, mutta minä söin myös siinä välissä, sellaista on terve elämä. Hän oli mennyt paikalliseen basaariin, paikallisten ukkojen sekaan ja nähnyt ne kaksi sutturaa painelemassa ohi ja kutsunut seuraan, oli tuntenut heidät heidän naurustaan, väitti, en kyllä usko, luulen että hän oli kurkistellut sen sadevesiputken kautta tai jollain periskoopilla, kyllä miehet keksivät keinot tirkistelyyn, kyllä minä tiedän. Niin ne olivat siellä dokanneet, minun rahoillani, jos saa huomauttaa, eikä tämä vielä mitään, kyllä yksi nainen tämänkin kestää, mutta kun ne olivat lähteneet, ne olivat keksineet mennä baariin ja sitten vasta keksineet mennä syömään, kebabit, senkin köyhät, mielikuvitukseltaan tarkoitan, ja palanneet takaisin samoja jälkiä kuin olivat lähteneetkin, ja eikö mitä! Ohittaessaan sen paikallisten basaarin, jossa ei muka myyty kuin teetä, oli sieltä ylämäkeen menevän etanan nopeudella pyyhältänyt satavuotias arabi seteli kädessä ja sanonut hänen maksaneen väärin, niin että hän oli antanut miljoonan drakhman setelin tuhannen drakhman laskusta ja sanonut vielä rennosti tippityyliin ”pitäkää loput”. Tuhat drakhmaa oli suurin piirtein kymppi tai kaksi, miljoona sitten sen verran enemmän. Helvetin tyhmä. Tyhmätyhmä!! Minun rahojani, jos saa huomauttaa. Siksi minä tässä rakentelen pullorivistöistä muuria sänkyjemme väliin. Ja siksi aloin poltella pitkästä aikaa, savutin sitten oikein kunnolla. Aski siinä meni ja yö tuli, ulkoa, hotellirakennustyömaalta ei kuulunut enää kirveen kilahdustakaan, ei betonimyllyn pyörähdystä, vain alakerran kikatus ja sinun huonot vitsisi, aika moneen kertaan kuullut, nyt ne tuntuivat aivan käsittämättömän umpisurkeilta puujaloilta – en voinut käsittää sen herkkärintaisen säihkysaaren saavan sinusta mitään iloa irti, en voinut uskoa sen heleää naurua muuten kuin kovasti harjoitelluksi tekonauruksi, ja tiesin olevani väärässä, olin vain juovuksissa.

                        Eivät ne siellä panneet, eivät sinä iltana eivätkä seuraavana, mutta lentokentällä jo näki että lähtölaskenta oli alkanut, laukaisualusta viritetty, piti vain päästä kotiin turvallisesti, ilman kolhuja, ilman että olisin lempannut sen parvekkeelta katutasoon, en minä tehnyt niin, minä liittouduin sen eukon kämppäkaverin kanssa, ihan mukava nainen, sosiaalityöntekijä tosiaan eikä lesbon elettäkään, ei mitään halua tulla tutustumaan pullopatteriini sillä välin kun ne kaksi ajelivat ilman kypärää Hondalla ympäri saarta tai en minä tiedä missä ne kävivät, en kysynyt. Eivät ne siellä panneet, siitä olen varma, mutta ne tekevät sen tänä iltana täällä vessassa Stan Ridgwayn tahtiin, henkilökunnan vessassa vielä saatanan kiimaperseet, sentään jätkien puolella, meidän eriöön sillä luntulla ei ole mitään asiaa.