Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kekkosenkatu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kekkosenkatu. Näytä kaikki tekstit

5.7.13

fair lady


***

Tuntuu että sade tippuu suoraan syliin. Yliajetut jäsenet eivät tahdo enää nurkumatta jaksaa. Minä lepään tässä, vinoiksi kuluneita portaita tuijottaen. Erehdyin ottamaan kadulla juoksuaskeleita säikähtäessäni vieraita katseita. Siksi kaaduin, siksi vain.
Lepään tässä hetken, kivi-tasanteella. Sitten huudan. Syljensekainen lima vinkuu nielussani. Vaikka minä en välittäisi, tämä ei ole loistavimpia iltoja elämässäni. Vaikka en välittäisi, lyön vetoa, että niiltä kahdelta, löytyy jotain mainitsemisen arvoista minua vastaan. Nyt minä huudan.

***

Kadulla katsoin jälleen oikeaan ja vasempaan, sama dilemma taas, kumpaan suuntaan mennä, two ways to choose. Nivusissa ei tuntunut enää yhtään niin pahalta kuin portaita alas tullessa, pääkin oli kohdillaan, olo mitä selkein. Which way to go, laulaa maestro, ja sen ajatuksen rohkaisemana valuin takaisin Eerikinkatua ylös. Sade oli muuttunut tihkuksi. Olin Maestrossa muutaman minuutin ontumisen jälkeen. Tilasin viskin ja tuopin, tein sukellusveneen. Tiskin takana tytöt katsoivat inhoten. – Jatkakaa eilistä piikkiä, sanoin jotain sanoakseni ja osoitin pullovitriinissä olevaa lasia, jossa upouuden luottokorttini pinta hohti ujosti sitä peittävän kuittipinon alta. – On vissiin tullut tarjottuakin jollekin, arvelin kumotessani suklarin sisääni. Takaisin normaaliuteen. Olin taas yksin, ja aika selvin päin. – Tai jos kuittaan sen kortin pois, sanoin tytöille, – ja itseni samalla.
Ulkona taas. Jalat hakivat neljään eri suuntaan, ja veivät lopulta kotiovelle, lukossa oli. Aikani rynkytettyäni, Airola tuli avaamaan. 
– Et tule sisään!
En ottanut moista kuuleviin korviini. – Sanoitko sinä todellakin vuosi? Tarjoa olut.
– Lähde nyt menemään siitä.
– Niinpä kai sitten, alistuin, melkein. Mitä te muuten täällä vielä teette tähän aikaan? kysyin sitten arvostelevasti.
– Odotellaan että Ritsi saisi tilityksen valmiiksi, Airola huokaisi raskaasti ja avasi ovea sen verran, että pääsin livahtamaan sen paksun käsivarren alta sisälle.
– Asia selvä ja kiitos, minä saattelen rouvan kassalippaan lokerolle kuin se olisi omani.
– Et muuten saattele.
– Mutta voisin, jos haluatte.
– Uskalletaanko me? Airola huusi olkapäänsä yli narikkaan. Mika kohautti olkapäitään, ei nostanut katsettaan, katse kiinteästi kolikkorengissä, ei kovin suuri potti, joku kymppi, edes sade ei ollut tuonut takkeja naulakkoon.
– Menkää vain, rohkaisin, – jollei meillä kestä kantti mennä kulman taa kahdestaan, niin me jäädään rahojen kanssa tänne yöksi.  
Airola katsoi minua epäilevästi, kuntoani, vilkaisi kelloaan. – Kai me sitten, ehkä… ja tökkäsi tylpän objektinsa, etusormensa värttinäluuhuni ikään kuin muistutukseksi. – G:lle ette sitten puhu tästä, tajuatko?

Väärien osoitteiden pyörryttämät ihmispolot tyrkyttämässä minulle neuvojaan, neuvoa-antavaa elintään liian vastaanottavaiselle varrelleni. Heidän kolahtelunsa lantioluihini, polvitaipeisiini saavat minut itkemään. Ei koskaan ilosta. Raivo kutittaa kitalakea. Jos nyt huudan, ja minä huudan, herätän kaikki, ja jo siksi minun on saatava ruumis ovesta sisään, on tasaannutettava hengitys, väpättävä sydän. Ensin huudan. Tänään ei ole varaa muuhun. Milloin muulloin minulla on ollut. Varaa muunlaiseen olemiseen. Parempiin miehiin, kauniiseen omakotitaloon, tyylillä kalustettuun. Minun paikkani on rappukäytävässä, jonkun on tämäkin paikka täytettävä. Siirryn vähitellen ovea kohti, sentti kerrallaan, ja huudan, koko ajan. Ei ole muuta ajanvietettä. Pillusta valuu verta. Haparoin eteenpäin yhdellä kädellä, toisella pidän ruumista kasassa, estän sitä valumasta kuiviin, lasken graniitissa olevia mustia kivihippuja, montako niitä vielä täytyy ylittää päästäkseni eteiseen, olen metsässä, laskettelen kanervamättäitä, havunneulaset pistelevät polvissa, tekee kipeää mutta olen metsän kanssa, hymyilen, hymistelen sokean miehen porttikäytävässä soittamaa sävelmää, hän soittaa huulillaan, minä en pysty samaan, suustani valuu limaa, nyt olen kenkien joukossa, saappaitteni, korkkareiden, nilkkureiden ja valmiiksi pakatun matkalaukun. Se on siinä aina, jokaisen miehen muutettua asuntooni pakkaan heidät ulko-ovelle. Olen romahtamaisillani mutta en vielä. Revin matkalaukun vetoketjun auki ja kaivan kauluspaitojen ja keksipakettien seasta pullon. Hieraisen sen taidolla puhallettua pintaa, raapaisen etikettiä, inhoan täydellisyyttä, ja itsesäälin jättäen toiseen kertaan repäisen sinetin, kiskon tulpan, vien pullonsuun syvälle kurkkuuni ja juon. En edes kakistele. Otan toisenkin suullisen, ainoastaan varmistukseksi, ollakseni täysin varma viinan perimmäisestä vastenmielisyydestä. Sekä siitä että olen vielä täällä. Alaovi aukeaa. Kadulta nousevat liikenteen äänet ja märkä ja kylmä, minä taas en saa vedettyä itseäni kokonaan sisälle, en saa omaa oveani kiinni, jalkani on tiellä, olkoot auki, minulla ei ole mitään hävettävää. Lasken pääni matkalaukkuun ja suljen silmäni hetkeksi. Sitten nousen, kohta. Saamattomuuteni johtuu taivaan peittävästä pyöreästä kuusta.

***

Väärien osoitteiden pyörryttämät ihmispolot tyrkyttämässä minulle neuvojaan, neuvoa-antavaa elintään liian vastaanottavaiselle varrelleni. Heidän kolahtelunsa lantioluihini, polvitaipeisiini saavat minut itkemään. Ei koskaan ilosta. Raivo kutittaa kitalakea. Jos nyt huudan, ja minä huudan, herätän kaikki, ja jo siksi minun on saatava ruumis ovesta sisään, on tasaannutettava hengitys, väpättävä sydän. Ensin huudan. Tänään ei ole varaa muuhun. Milloin muulloin minulla on ollut. Varaa muunlaiseen olemiseen. Parempiin miehiin, kauniiseen omakotitaloon, tyylillä kalustettuun. Minun paikkani on rappukäytävässä, jonkun on tämäkin paikka täytettävä. Siirryn vähitellen ovea kohti, sentti kerrallaan, ja huudan, koko ajan. Ei ole muuta ajanvietettä. Pillusta valuu verta. Haparoin eteenpäin yhdellä kädellä, toisella pidän ruumista kasassa, estän sitä valumasta kuiviin, lasken graniitissa olevia mustia kivihippuja, montako niitä vielä täytyy ylittää päästäkseni eteiseen, olen metsässä, laskettelen kanervamättäitä, havunneulaset pistelevät polvissa, tekee kipeää mutta olen metsän kanssa, hymyilen, hymistelen sokean miehen porttikäytävässä soittamaa sävelmää, hän soittaa huulillaan, minä en pysty samaan, suustani valuu limaa, nyt olen kenkien joukossa, saappaitteni, korkkareiden, nilkkureiden ja valmiiksi pakatun matkalaukun. Se on siinä aina, jokaisen miehen muutettua asuntooni pakkaan heidät ulko-ovelle. Olen romahtamaisillani mutta en vielä. Revin matkalaukun vetoketjun auki ja kaivan kauluspaitojen ja keksipakettien seasta pullon. Hieraisen sen taidolla puhallettua pintaa, raapaisen etikettiä, inhoan täydellisyyttä, ja itsesäälin jättäen toiseen kertaan repäisen sinetin, kiskon tulpan, vien pullonsuun syvälle kurkkuuni ja juon. En edes kakistele. Otan toisenkin suullisen, ainoastaan varmistukseksi, ollakseni täysin varma viinan perimmäisestä vastenmielisyydestä. Sekä siitä että olen vielä täällä. Alaovi aukeaa. Kadulta nousevat liikenteen äänet ja märkä ja kylmä, minä taas en saa vedettyä itseäni kokonaan sisälle, en saa omaa oveani kiinni, jalkani on tiellä, olkoot auki, minulla ei ole mitään hävettävää. Lasken pääni matkalaukkuun ja suljen silmäni hetkeksi. Sitten nousen, kohta. Saamattomuuteni johtuu taivaan peittävästä pyöreästä kuusta. 

***

– Hei pulu! heilahdin keittiönovesta sisään. Ritsi oli kuvernöörin kopissa, kiukkuisena. Kolikoita oli pinossa tilityskaavakkeen päällä, ykkösolut laskukoneen kannella, huulipunan värjäämä vaaleanvihreä mallu savusi tuhkakupissa. Radiossa Matti tai Teppo Turkki paransi maailmaa. – Vittu ja tämäkin vielä, Ritsi kirosi ennen kuin mulkaisi. 
 Tulin kurkkaamaan miten pärjäät, paljonko myitte? Vastausta odottamatta otin setelit rahalippaasta ja punnitsin nippuja kourassani, oikeastaan sillä punnitsemisella niin ollut väliä, tunnustelin vain nipun paksuutta. – Tuhatkaksisataa ja ehkä kolme kymppiä päälle.
– Melaheppu! Ritsi lakaisi minut sivuun kopin ovelta ja liehui aulaan suurin elkein kuin Irina Milan. – Portsari! Apua! hän huusi lisää portsaria, aina vain lujempaa, antoi edithpiaf -äänensä kaikua salissa ja purki samalla osan vääristä aaltopituuksistaan ja patoumistaan, oletan, hänen äänensä leikkasi lastulevyseinän läpi kuin puukko korvaan. Lopulta hän palasi takaisin nelosoluen kanssa. – Kukaan ei piittaa, sinähän voisit vaikka ryöstää minut.
– Näin vähää ei viitsi, heilutin seteleitä. – Sinua taas ei pysty joutumatta itse maksumieheksi.
– Kusipää!
Väistin hänen läimäytyksensä ainoastaan siksi, että osuessaan se olisi humauttanut minut peräseinään. – Saanko minäkin oluen?
– Mihin sinä sen lutkan jätit? Ritsi ojensi laskukoneen päällä kiehuvan pilsneripullon, haparoin sen otteeseeni, ähkäisin sen juotuani, hyvä ettei kieli palanut. – Vähän lämmintä, sanoin moittivasti.
– Mene kuule muualle dokaamaan sitten, Ritsi sähähti.
– Sinä et ole siellä muualla, ja tiedätkös kuule, tilitykset kannattaa tehdä käden käänteessä eikä yötä myöten, tai jollei onnistu ryntäät esiin ja ryttäät paperin ja sullot kissaan, kassaan ja teet rintamerkin, ristinmerkin, ja toivot että pankissa on kiva tyyppi töissä, se hontelo rillipää.
– Se on uskovainen, Ritsi tuhahti. – Jätkä on ihan päissään. Eikä tuo taktiikka toimi enää, minulla on varoitus, joudun koulutukseen jollei tämä ala taittua. 
Viimeinen sana katosi oluen pulputukseen. Ritsi rojahti työtuolin kitisevää selkänojaa vasten. Keittiöpäällikkö Kermala, myös kuvernööriksi haukuttu, joutuisi hakemaan siihen aamulla uudet säädöt. Minä peräännyin taaksepäin, olin tehnyt sitä jo jonkin aikaa, olin edennyt hidastetusti, käteni oli jo maustekaapissa, otin Denzon salakätköstä pullon ja tein paukun. 
– Tuon sinä vielä saat maksaa, Ritsi sanoi.
– Haluatko että autan? Muuten me ei pääse täältä ikinä kotiin.
– Mitä jos hankkisit oman kämpän. Tai ostat.
– Heti huomenna.
– Ei taida herra ehtiä, on niin menevää sorttia.
Voi hyvin olla totta etten ole koskaan kotona, tai kämpillä, mutta mitä minä omalla luukulla teen, kun kuitenkin, aivan lähitulevaisuudessa asun etelämerellä syvänruskeiden neitosten huomassa, en niin mitään. Investoinniksi ne sitä kutsuvat, omaa kahdenkymmenenviiden neliön yksiötä, kiinteistövälittäjät ja työkaverit, niissä on jotain vikaa.
– Ei tässä nyt niin mihinkään meneviä olla, mutta jos me kuitenkin päästäisiin täältä koisaamaan tämän yön aikana niin, hitto.
– Muuta veneen alle.
– Kylmää touhua, paita rypistyy.
– Mieti nyt vielä, sitten kun lähdet etelämerille voit ottaa veneen mukaan.
– Kerta kaikkiaan! Mennä sillä, lähden tänään ja olen perillä vähän ennen kuin pasuunat soivat.
– Miksi sinä niistä lattareista unelmoit? Ritsi katsoi minua pistävästi. – Eikö se hutsu pysty tyydyttämän sinua? 
Tuoli naukaisi hänen noustessaan kuin keinutuolin alle jäänyt kissa. Ritsi asetti tuhkakupin, tupakkansa ja pullonsa tiskipöydälle ja pieraisi, viittasi kädellään kopin suuntaan.
– No niin. 
– Jep, jep.
Otin hänen paikkansa, kopissa leijui sankka itämainen savu, oopiumia ja mentholia. Laskin rahat, tarkistin numerot. – Teiltä puuttuu kaksikymmentäkaksi markkaa.
– Tiedän, perkele.
– Mitä siitä nyt vaahtoamaan, menee ylitöiksi.
Se oli varmaan se kalja, jonka tarjosit sille ämmälle.
– En tarjonnut yhtään mitään.
Olisin voinut lisätä, että sillä tavalla ei saa hyviä naisia, tarjoamalla, mutta en lisännyt, Ritsillä oli niin pistämättömät mielipiteet. – Maksa se pois niin päästään ulos täältä. 
– Ei minulla ole rahaa, Ritsi sanoi.
– Sitten pitää merkitä pari hukkadrinkkiä sinne ja tänne, sano että spillasit. 
– Menee koko lappu uusiksi! hän voihkaisi.
– Sitäkö sinä täällä olet surrut kaksi tuntia? kurkistin kopista ulos. – Pennin tienanneet portsarit steppaavat narikassa apinarytmiään ja eukko säästää kaavakkeita.
– Painu ladulle.
Ojensin grogilasin ulos keittiöpäällikön kopista. – Lasi Gambinaa, niin teen tämän, lupasin. – Denzo sponssaa.
– Niin mutta sitten...
Tilityskaavake on minun harakanvarpaillani tehty.
 – Älä selitä nyt.
Mutta sentään oikein, ei tässä tyylipisteitä kerätä, ei Sokoksen tussitekstauskurssin käyneen kalligrafistin hienosti mutta ylipäätään suurimman osan aikaa melko lailla päin majavan kitaa tehtyjä tilityksiä.

***

Aamulla kellot soivat. Niin kuin ne laulaisivat päättyneen talven ylistystä, niin ne leikkaavat järkkymättä huurteista, kohmeista ilmaa auringonsäteet kimallellen taotussa pinnassa. Se meitä lämmitä! Olen yksin ja alamaissa. Pitäisi lähteä ulos ja ryhtyä yksinäisen ihmisen surkuteltaviin toimiin niin kuin jokainen kaltaiseni sielu on ennen minua ryhtynyt. Katu on täynnä meitä. Yritän selvitä tästä. Puolijuoksua lähimpään ruokakauppaan, ehkä hetkeksi puiston penkille, ehkä aamukahville kapakkaan, siellä on iso teevee ja kodikasta. On maanantai, maanantai. Ei levon päivä ja ei-kiitoksen. Löysin viimeisen leipäpalani loppuun järsittynä, sen läpi lasolia valutettu, suolalla paikkasin. Ne hiiret, ilkeät, olemattomat, jotka pakottavat ulos, kerjäämään, nöyrtymään. Täällä minä menen. Mitä? Ei mitään. Minua ei pysäytä kukaan. Käärin oluet vatsani päälle kuin odottaisin kuutosia, minä olen janon äiti ja minun mättääni imee nestettä kuin kaktus. Ja kellot, kellot julistavat, leikkaavat nahkani ja luuni, halkoen hampaistani kitalakeen, ja tuo seuraava vartija on minulle jo liian suuri.
*** 

Kohta meidän pitää mennä, pitää mennä, pitää, Gambina on loppu, sinä haet sen huomenna takaisin, minä haen, sinä haet, heti aamulla, tuot sen päivätansseihin, oletko sinä päivätansseissa aamulla? Olen. Oho. Ei se haittaa, nukuin eilen vähän kauemmin, muistaakseni, hyvä. Pitää mennä. Mennään, sinä teet ensin tuon paperin uusiksi niin se on nätillä käsialallasi, sillä jota pomo niin rakastaa, minä menen pois sinua häiritsemästä. Minne sinä menet? Sinä menet kiltisti kuvernöörin koppiin ja minä menen pelaamaan flipperiä, anna hana-avaimet. En tosiaan anna! Päivätanssit laittaa ne hukaksi, kyllä laittaa. Ei hemmetti laita, mummot ei juo kaljaa. Ei todesta juo, otetaan kossua sitten, se on helpompi hoitaa. Ei hemmetti, tuot sitten senkin takaisin. Tuon tuon, tee nyt se tilitys, ja sitä paitsi minua panettaa. Hyi hitto. Me voisimme mennä ylös, siellä on sohva, me voisimme nukkua siellä, pääsisin ajoissa tantsuihin. Älä viitsi. Voisin nukkua tiskin takana käsimela valmiina ojossa. Nyt lentää huuli kuin spitaalisten päivätansseissa. Sinun kanssasi lähti silmä, pulu. Siellä on liiketunnistimet. Mitkä on, missä? Yläkerrassa, näin kun ne asennettiin. Mitä ne ovat? Ne ovat, eikö herra tiedäkään kaikkea, punaisia silmiä. Selvä. Ne rupeavat laulamaan poliisiasemalla, jos niiden läpi kulkee. Jaa ne on niitä. Niitä juuri. Tiedätkö että niitä pystyy huijaamaan. Miten muka? Jos liikkuu oikein hitaasti. Älä, mistä tiedät? Anita kertoi… menemmekö kokeilemaan? Ja vitut mennään huoripukki. Minä osaan liikkua hitaasti, pulu, esitän punaisille silmille pantomiimia, me liu’umme huoneen läpi sohvalle kuin laiskiaiset, painaudumme sille ja liikumme kuin maneetit avaruudessa, hitaasti peiton alla, ettei valosilmä huomaa lisääntymistämme. Ei me emme tee sitä. Tosikko. Käytännöllinen, mitä jos tulee kusihätä, kuinkas sitten suu pannaan? Älä edes ehdota noin ruokottomia. Haista vittu. With pleasure, mennäänkö. Mikäs siinä, mikä sen mukavampaa onkaan kuin kuunnella kuinka pikku ryppymuna huutaa tuskissaan, ja tiedä se, että minä tiedän sen olevan ainoa kerta kun vekottimesi huutaa. Tsot tsot! Ja minä voin esittää sinulle pantomiimin, paremman kuin sinä, todemman, miten sinä vääntelehdit hitaasti kiiruhtaen vessaan, kun alkaa tulla housuun, mutta niin, eihän sinulla ole housuja, sinulla on erektio niin kuin teillä aina on, ja aamutoimiin tullut pirteä toimistoväki on tullut jo töihin, se saattaa pelastaa sinut, hälytys on pois päältä, ja he katsovat sinua silmät levällään, näin, ja johtajan huoneesta, sen uudenhohtavalta valkoiselta nahkasohvalta nousee jonkun toimittajan pörröinen pää, joka tarttuu liikehdintääsi ja kohta te tanssitte siinä, kaksi mielipuolta, ja te vääntelehditte vastakkain hitaammin kuin etanat, olemattomia valosilmiä väistellen, kohti vessaa, kunnes pääsette sinne ja kakkaatte bideeseen. Aika rankkaa, onko siellä semmoinen? Ei olekaan. Eli mitä me tehdään? Emme ainakaan mene sohvalle. Anna viinakaapin avaimet ja pidä kiirettä niitten lappujen kanssa.

***

Muistan sen kaverin, joka päivätansseissa käänsi pajatson, ja kun nyt sanon ”käänsi”, en tarkoita vielä mitään konkreettista, kunhan nyt tuli mieleen, ikään kuin selittelynä. Tarkoitan kääntämisellä sitä perinteistä, eli että se avasi sen siinä kaiken kansan keskellä ja ennen kaikkea minun silmieni alla, enkä huomannut mitään, ihmettelin vain miksi tuon ikäinen kaveri, se oli jotain nelikymppinen, tulee tänne muumioitten sekaan. Hetkeä myöhemmin näin pajatson oven auki, siitä sitten soittamaan Raha-automaattiyhdistykselle. Mutta kun sanoin ”käänsi”, tulee vastustamattomasti mieleeni myös se ilta, kun menin hakemaan Ritsiä, silloin illalla, inventaarion alla, kun hän laski kolikoita, minä laskin olutta huoltoavaimella jonka olin napannut keittiöpäällikön kopperosta, kaapista joka oli muka visusti lukossa, sen lukon sai auki hiusneulalla aivan uuden maailman malliin. Silloin minä käänsin, nyt ilman lainausmerkkejä, mutta en pajatsoa, sellainen on pirun painava, ei kiinnostanut, mutta oli miten oli ja tein mitä tein, tuuppasin kääntämäni rahat samantien takaisin kansanterveydelle, tämän voin vannoa, annoin vain hyvän kiertää, niin sanoakseni.
Pelasin yli kaksikymmentä markkaa flipperiin kaikki irtorahani, ja sitten pelasin kaikki baarin tippipurkkiin kerääntyneet markat, myös ne minulle kuulumattomat rahat, ja ne pelattuani minulla oli aikaa miettiä, oikeastaan vähän sitä ennen, miten käyttäisin jäljelle jääneet kaksi, kolme markkaa, niin että miten ja millä lailla, panostaako suureen riskiin ja laittaisin ne hedelmäpeliin, sillä tavoin saisin lisää pelirahaa flipperiin, voisin saada, jos voittaisin, toisaalta tiesin että minä olen tästä epäsäätyisestä perheestä se, joka ei koskaan voita yhtään mitään. Jotkut meidän baarissa voittavat, voi että kun osaakin vituttaa. Siksi en pelannut hedelmäpeliä, siksi en, koska alkoi harmittaa. Siksi pelaan flipperiä, ei käy sättäämään palloa, kun se vierii läpi laarin, ei kukaan ole siihan vikapää paitsi minä itse enkä silloinkaan paljon. Parempaa flipperin pelaaminen on, se on pyyteetöntä ajantuhlausta, vain minusta itsestäni kiinni, parempaa valtion kannalta ja psyykeen, verrattuna siihen, jos laittaisin rahat rahapeliin enkä voittaisi mitään, koska voita mitään, kunhan toivon ja yritän että onneni kääntyisi lopultakin ja joskus sapettaa niin paljon. 

***

Kuulokuva. Hirvittävä kolina ja räminä, samanlainen kun joku tamperelaisorkesteri levittää rumpusettinsä ovensuuhun. Seuraava kuva. Syöksyn tilityskaavake kädessä, hienosti puhtaaksikirjoitettu, jos saa huomauttaa, keittiöstä aulaan, odotan näkeväni joukon sukkahousupäisiä ryöstäjiä, ei näy niin mitään, kurvaan baariin, ei mitään, muutama askel vielä, myönnän, pelotti niin saatanasti, mutta tiesin Ripin olevan jossain, tiesin myös sen olevan aika uuno, samassa pelästyin, josko sille olisi tehty jotain, samassa tajusin myös että tämä on vakava paikka, eihän sillä ollut edes työvuoroa, ja me päästettiin se sisään, ja jos täällä on nyt joku... 
Siinä se sitten oli, hedelmäpelin päälle kumartuneena, hedelmäpeli lattialla kyljellään, se vissiin yritti kammeta sitä ylös, ei tajuakaan mitä se sille oli tehnyt, tai miten, kaatanut hedelmäpelin lattialle. Rahaa siitä masiinasta tuli ulos kilisten ja kolisten, vielä silloinkin kun se punttasi sitä reisiensä päälle, ja sitä rahaa oli tullut hieman enemmmänkin, sitä oli koko aula levällään, ei uskoisi miten paljon ihmiset saattaa tunkea omaisuuttaan tyhmään peliin.
– Auttaisitko nostamaan tämän takaisin? Rip kysyi.

Purskahdin itkuun. Kun olimme siivonneet jäljet, lähdimme pihalle, kassalaatikko tietenkin jätettiin pankin seinässä olevaan lokeroon, oli jo aaumu aika pitkällä, taitettiin loppumatka ratikalla. Tai aivan loppumatka käveltiin. Jossain kohtaa aamupirteät lipuntarkastajat nousivat kyytiin ja onneksi edes minä olin sen verran hereillä, että havahduin niitten valheellisiin siviiliasuihin, bongasin ne jo pysäkille tultaessa, ei mitenkään vaikeaa, vaikea uskoa että kaksi kärttyistä ämmää ja yksi työnjohtajalta näyttävä mies seisoisivat keskellä sateista aamua niin tiiviissä ryhmässä, että melkein koskettivat toisiaan, ei edes naimissa olla noin lähekkäin, tuossa iässä, ja heitä olisi silloin kolme kappaletta yhtä aikaa naimisissa. Kiskoin Ripin niskavilloista pihalle, se nimittäin nukkui, törmäsimme tarkastajia vastaan, ne jäivät huutamaan meidän perään, ihan oikeasti jotain todella typeriä uhkauksia. Olin aika poikki ennen kuin pääsimme kämpille, ja silti piti panna pesukone pyörimään sen pyynnöstä. Jotkut muut haluavat katsoa Sky TV:tä ja meidän Rip, no niin. Se nukkuu jo. Ennen painumista lämpimään kainalooni hän pyysi herätystä seitsemäksi. Piti mennä Krunikkaan tapaamiseen. Mihin? minä kysyin. Kikkelinkatsojalle, hän tunnusti, melko tarkkaan seitsemältä haluan pystyyn, niin sitten nousee vielä pikkuvelikin entiseen loistoonsa. Kello muuten oli jo seitsemän. Tuuppasin hänet lattialle saman tien enkä vasta tunnin ynnäämisen jälkeen. Aioin mennä tuuletusparvekkeelle tupakalle, mutta vaihteeksi alkoi sataa kaatamalla. Kävin suihkussa, imuroin, kaikki paikat, karvat ja suun. Jannu nukkuu. Rikkalapiolla valutin käsilaukkuni pohjalle kerääntyneet epäkansanterveelliset kolikot ja kaadoin ne akvaarioon, kolikoista alkoi nousta satoja, tuhansia pieniä kuplia aivan villinä.
***

4.6.13

Londonium

Tietenkin siinä on jotain freudilaista, siinä asetelmassa, psykologinen pohjakosketus, jos näin voi sanoa, sellainen syvällevievä ja kauasulottuva, kaipuu, puute, jota ei tietenkään tunnista sillä hetkellä näkyväksi, kun on ikään kuin visualisoimassa, dramatisoimassa alitajuntansa tuskatiloja, saman tilan voi nähdä vasta jälkikäteen tai sitten etukäteen, sivusta katselemalla, baarista, baarijakkaralta, peilin kautta, kun kolmikko istuu iltaa baarin syvennyksessä, kun muut ovat poistuneet, siitäkin huolimatta että kaikki muut paikat ovat sulkeutuneet ja on jäljellä vain tämä turistihotellin baari, joka saa suvaita olla tai mitä tahansa olla olevinaan yli keskiyön tarjoamassa meille, siis minulle hitaasti joka siemailen tiskillä ja sitten noille, tuolla nurkassa, jotka ikäänkuin tekeytyen omaan kehäänsä, piilotellen, eivät edes huomaa viimeisen drinkin kelloa - siellä vain ovat, vatvomassa toiveikkaina lisäaikaa.

***

Listen. Tiedän olevani panettava. Niin on minusta kirjoitettu ja miehiä on niin helppo lukea, niiden kosteita koiransilmiä. Listen. Minä saan miehet lähemään perääni vaikka puolen Euroopan läpi, eikä tämä ole päässyt siihen mennessä edes koskettamaan minua. Niin mitä se kertoo heistä? Minusta? Minä olin vain käymässä siellä, muistelemassa menneitä. Muuten huuleni ovat sinetöidyt.

***

Niin ne olivat, vieraat ihmiset, siinä yhdessä. Juttelivat kuin vanhat tutut ja olivat silti niin kaukana toisistaan. Tämä on sulatusuuni, en tarkoita kaupunkia vaan hotellia, kaikkia maailman hotelleja, joissa on baari auki myöhempään kuin paikkakunnan muut anniskelutilat. Joskus olen lukenut vastaavia kertomuksia. Kun vieraat ihmiset kohtaavat sattumalta jossain Imperiumin etäisimmässä kolkassa, viidakonlaidalla, rajaseuduilla, no nyt ollaan Lontoon ytimessä, hotellin baarissa. Nainen, Regina, kuulin nimen ohimennen ja jäi mieleen, eikös sen niminen kuvalehtikin ole, nainen, siinä neljäkymmentä vuotta vanha, tai kypsässä iässä, rehevä ja vaalea, ei asunut hotellissa, oli tullut kadulta, näin sen, en tiedä mitä tuli hakemaan, jos miestä niin aika heikko tuuri kävi, sen voin sanoa, ei kurjemmin olisi voinut.

***

Olin ollut au-pairina siinä Russell Streetin talossa, numerossa 32, joka on vinosti hotellia vastapäätä. Silloin, aika nuorena tyttönä, sen verran alaikäisenä ettei minulla ollut rohkeutta astua sisään edes pubiin, saati hotelliin, annoin itselleni lupauksen. Isäntäperheen makuuhuoneen ikkunasta, ei, minuun ei ikinä koskettu sillä tavoin, niiden makuuhuoneen ikkunasta näki suoraan hotellin ravintolaan, itse asuin kellarikerroksessa, siellä muuten oli ikävää ja tylsää, kovin kylmää, inhottavaa, pikkuikkunasta näki vain jalkoja, mustia kenkiä ja liikemiesten prässättyjä housuja ja roskakuskien harmaita haalareita ja kovia työmiehen kenkiä ja joskus saappaita ja voi mitä sääriä. Aivan nauratti miten rohkeita ne olivat, siis siihen aikaan, talvella vielä. Ilman sukkia menivät, iho vaaleanpunaisena kuin possulla ja joskus aivan kananlihalla, niin että pystyin näkemään ne nyppylät. Tietenkin minihameessa! Jos taivutin pääni, mitä en muuten tehnyt usein, saatoin nähdä niiden muodikkaiden pikkuotusten nimettömät, ja kerran, kerran eräs meni ihan ilman, enpä kerrokaan. Yläkerrassa oli parempi, isot ikkunat josta katsella jalankulkijoita, niiden tukkalaitteita ja knalleja, silloin niitä vielä näki. Tietenkin minä tarkastelin hotellia, ei silloin katseltu televisiota, katselin varakkaita ihmisiä ja näin joskus myös joitakin kuuluisuuksia, joskus olin aivan varma että joku Beatlesin soittajista astui sieltä ulos, saattoihan se olla joku muukin, sen näköinen, sen näköisiä ei ihan hirveästi kyllä ollut. Silloin siellä oli jonkinlaiset kristallikruunut, hotellin ruokasalissa, vilkkuvat kynttilälampetit ja pehmeä plyysisohva nurkassa, uusi sisustus oli pettymys, nahkaa, tai minusta tuntuu että keinonahkaa, sai pyllyn hikoilemaan ja ratisi sukkahousuissa, mihinkäs minä jäin. Niin silloin minä lupasin itselleni, että vielä jonain päivänä palaan tänne, Lontooseen, kun olen tarpeeksi vanha ja rohkea astuakseni sisään hotelliin niin kuin kuka tahansa Cityn liikemies tai poppitähti, ehkä minä jopa yöpyisin siellä, niin minä haaveilin, enkä muuten yöpynyt, siellä oli sikamaisen kallista, tai eihän minun mitään olisi pitänyt maksaa, se yksi tihrusilmä olisi kustantanut ylöspanon, mutta en siis yöpynyt. Kunhan haaveilin. Kalliista ja kauniista hotellista, jossa nauttisin jonkin kalliin ranskankielisen illallisen, ei mitään munuaispiirasta. Ateria tuotaisiin hopeavadeilla, viini olisi kallista ja vanhaa, joisin jonkun hienon drinkin aperitiiviksi sitä ennen, minua palveltaisiin kumarrellen, englanninkielentaitoani ihasteltaisiin, voisin ottaa teetäkin ja jonkun kakkusen, ja sherryä jälkiruuaksi, no niin, sepäs oli muuttunut. Ei jälkeäkään tarjoilijasta, se oli aivan tuikitavallinen pubi, ehkä vähän siistimpi, mikä pettymys. Tai aivan sama. Ainakin olin täyttänyt itselleni antamani lupauksen. Kaksikymmentä vuotta siihen meni. Kotiin palattuani, kesäkuussa 1969, pukeuduin minihameeseen ja jätin rintaliivit kassiin. Olisittepa nähneet ukkojen leuat kuinka ne loksahtivat. Yski siinä moni nuorempikin. Kun kansainvälinen lontoolaisneito nousi papan Angliasta. Se oli shokki monelle. Tämä tapahtui meidän kesäpaikan kaupalla. Jäätelö suli silmissä ja pilsnerivaahto jäi parralle roikkumaan. Se oli Varubodenin kauppa, ainoa kauppa siellä päin.

***
Kilpikonniapa hyvinkin. Ja jonkin verran liskoja. Siitä olen unelmoinut pikkupojasta saakka, että pääsisin Galapagos-saarille tutkimaan sikäläistä eläimistöä. Lintuja tässä kohtaa en. Hittoon linnut pingviinit mukaan lukien. Galapagos-saarista ja pitkistä merimatkoista minä haaveilin myös Lapissa, se minut piti järjissäni, ne haaveet, liskounet. Oltuani kohta kaksi viikkoa lypsämässä lintuja. Sillä darvinilaisella unelmalla minä kestin ne halvatun itikat. Lypsämässä niin. Ja Lontooseen tulin sieltä suoraan, excuse vaan kumpparini, jos ne niin kuin jotakuta haittasi. Lentokentällä ei sattunut olemaan kenkäkauppaa, paitsi naisille ja miljönääreille, eikä minulla ollut liiemmälti käteistä. Siitä lentokentän shopista en olisi saanut edes hajunsyöjiä sillä mitä minulla oli jäljellä päivärahoistani. Luottokorttia vai? Ehei. Ei niin kuin eräilläkin tekuilla, jotka saavat Dinersin heittämällä, ei tarvitse olla päivääkään tehnyt töitä ja posti tuo tupsupäälle kortin, jonka saamiseksi koko muu tavallinen kansa tarvitsee sadantuhannen markan vuositulot. Voiks kuvaa, hä? Mitäpä tuosta. Mutta kun tällaiselle biologinplantulle ei kerry tuloja edes sen vertaa, että saisi opintolainan lyhennykset maksettua, niin joskus vähän pännii.
Niin, me tosiaan jaettiin huoneet siten että kukaan ei joutuisi kokemaan sitä kun meidän Pepe riisuu tossunsa, tarkoitan tässä tapauksessa itseäni, ja sitten sain sen verran taskurahaa, että pääsin ostamaan pesuainetta, niin että saisin rauhassa pyykätä ulkomuotoni kasaan ennen kuin mennään protokoklanmukaisesti kaupunkisuunnitteluviraston seminaariin pitämään niin maamme kuin keltaisen liiton lippua korkealla. Lomamatkahan sen piti olla, ja osin taisi sitten ollakin, ainakin seminaari minulle oli vain tekosyy päästä ihmisten ilmoille ja oli siinä ihan kaunis ajatuskin taustalla, kun meillä kuitenkin lainehti se metrokeskustelu kuumimmillaan ja jotkut kapitalistiset teknokraatit halusivat levittää koko maahan sen maanalaisen metron pinnalla kulkevan version. Sillä erää tarpeeksi hakattuaan päätä peruskallioon. Niin ettei se puolentusinaa pysäkin väliä riittänyt niiden egoille. Nyt pitää ihan sivulauseessa vain kysyä, että eikö sellainen pinnalla kulkeva versio ole vähän sama kuin tavallinen juna, hä? Hankkikoot koko kaupungille miljoona fillaria, niin kuin A'Damissa, sillä sitä ongelmasta päästään, sanokaa minun sanoneen, njaa, kukapa tällaista kumppariveikkoa kuuntelisi, lähettäkää se takaisin Lappin haaveilemaan liskoreissuistaan. Vihon viimeinen Lontoon reissu. Siitä ei jäänyt sitten niin mitään käteen, ei mitään muisteltavaa, ei yhtä ainutta seminaarilappua, jos minulta kysytään, ja aivan surkea lomakin se oli. Joka penni joka meillä oli lainausmerkein ilmaistuna "käytettävissä" oli ja säilyi Lassen lompakossa ja jos sieltä kitsastellen jotain ojennettiin, niin siinä on kuulkaa sen päiväinen kitisijä mieheksi, pihi kuin saatana. Huokaus sentään. Kovin köyhillä eväillä kaupunki olisi pitänyt ottaa haltuun, jos sen mielihalujen tai haluttomuuksien mukaan olisi kuljettu. Olisi tehnyt mieli käydä luonnontieteellisessä museossa, eläintarhassa, luonnollisesti, ja Botanical Gardensissa, esimerkiksi,  vaan niin se meni, ja tämä on totta, että Lassen ja Anselmin mukaan Hyde Parkissa näki tinttejä ilmaiseksi ja sai kuulla ehkä jonkun retorisesti mielenkiintoisen ja opettavaisen palopuheen kaupan päälle. Seminaarissa ne yrittivät turhaan yhyttää jotakuta liikenneviraston tsugua viemään ne henkilökohtaiselle ajelulle maanalaisella, tajuatteko miltä tämä kuulostaa, ja mitä assosiaatioita kenties loi sille Cohenin likalle, jolle kysymys esitettiin hieman paskalla englannilla. Cohenin likka, joka pelkäsi meitä kuollakseen paitsi Anselmia, jota se katseli vähän siihen malliin, että koittaisko eikö koittaisi, mitä jos koittaisi, se on homo, minä ohjeistin, juoksi ja pakeni. Tarkoitan se herra Sebaotin tytär otti ritolat, ja kun henkilökohtainen (personal) ajelu (ride) mimmin maanalaisella (tube) ei onnistunut, ne nakittivat minut kostoksi siihen paskaputkikeissiin, joka oli melko lailla viimeinen asia mitä ihminen Lapista karkuun päästyään tahtoo palkinnoksi. Ajattelin että se on viimeinen pisara kuravettä, mutta että en ehtinyt vielä kunnolla edes avautua rakkaille telaketkukommunardeilleni, sanoinko ketku? Oli miten oli, en ehtinyt vielä kuivata suuta puhtaaksi, kun oveen koputettiin ja tämä puusta pudonnut Australianhäiskä kolasi sisään.

***

En minä tiedä, en muista vaikuttiko, ei vaikuttanut, nuoruus ja ulkomaille pääseminen minuun sillä tavalla, minähän olin rahaton siihen aikaan ja töissä siinä perheessä, ei minulla ollut vapaa-akaa, ei mahdollisuutta hullutteluun. Silloin kun vapaata oli, kävin teattereissa ja elokuvissa, siinä se oli minun Lontooni siihen aikaan, katselin toisten esityksiä pimeässä, pehmeillä penkeillä, tai sitten katselin isäntäväen makuuhuoneen ikkunasta mitä Russell Streetillä tapahtui. Sellaista se oli minulla siihen aikaan. Tietenkin se vaikutti, ja vaikuttaa edelleen, että olin tyttö, ja että olen nainen, ja nykyisin joissain piireissä, jos nyt näin kornisti voi sanoa, mutta kuitenkin omalla sarallani kunnioitettu, tunnettu ja arvostettu, mutta että sillä tavalla, kun hänkin nyt joi, en tiedä missä tynnyrissä poikapolo oli kasvanut, ja plop, heti kun pääsi irti juuriltaan niin plop, voi sitä, se oli lapsellista, vielä viimeisenä päivänäkin, ajatella. Niistä muista päivistä minä sain kuulla niiltä toisilta pojilta, hänen kavereiltaan, tai en tiedä olivatko kaveruksia, niille oli tainnut osua muutama riidanpoikanen matkan varrelle.
Viimeisenä päivänä, sehän tässä piti kertoa, tai jos olisin oikein omahyväinen, säästäsin koko jutun omiin muistelmiini, jonkinlaiseksi puberteettiseksi kohtaukseksi, tai äiti-myytiksi, tästä saisi monta varianttia, riippuu mitä aspektia aikoo kohottaa muita ylemmäksi. Niin olimme baarissa, se kun meni virallisesti kiinni vasta yhdeltä, niin me olimme siellä loppuun saakka, kieltämättä pienessä tuiterissa kaikki. Siinä kävi niin, että joko se itse tajusi tai sitten hänen, anteeksi äskeinen sesetys, kaverinsa häätivät hänet yläkertaan, siis heidän huoneistoonsa, oli jo aikakin, ja ei siinä mitään, kyllä niitä juttuja vielä hetken olisi voinut kuunnella, tarkoitan että sitten kun poika ajettiin tai lähti pois, jäin yksin sen reittäni lätkyttelevän urheilupomon kanssa, jonka nimettömässä ei ollut sormusta kuten ei muuten minullakaan, mutta minulla ei näkynyt sentään vaaleampaa rantua siinä kohtaa, sen voin sanoa, parissa vuodessa sellaiset rajat ehtivät hävitä, muisto vain jää, ja se pakittaa, saa estyneeksi, varsinkin tuollaisten raavaiden naimisissa olevien miesten suhteen, ne kun eivät sisällä muuta kuin hikeä ja partavettä. Sitten siellä yläkerrassa, poikien huoneessa tapahtui jotain ikävää.

***

Minä olin omalla puolellani. Seppo oli myös vai oliko se alhaalla. Anselmi oli hyvästelemässä tummaa rakastajaansa, tätä et sitten laita paperille, sehän on Sepaluksen varapuheenjohtaja. Minä olin siis omalla puolellani, pakkaamassa, lähtö kentälle oli melko aikaisin aamulla, ja siinä oli se yksi suuri mutta, joka kieltämättä jännitti, että miten siinä käy, kun meidän Vetelä, siis Tuomarilan Seppo on eittämättä henkisesti varautunut saamaan jonkin verran rahaa ostaakseen tupakkatuotteita seuraavaa Lapinreissuaan silmälläpitäen, ja jos vanhat merkit paikkansa pitäisivät, hän yrittäisi saada purutupakkaa tullin läpi niin paljon, että meistä muista saattaisi tulla siinä siivellä, tahaton kielikuva, epäilyksenalaisia suhteessa salakuljetusrikokseen, ja tässä asemassa sellainen urheilu, tai rike, oli miten pieni rike tahansa, ei vain käy enää laatuun. Niin pohdin, ja jos minä yhtään ihmistuntemusta omaan, arvelin odottaa, että jonkinlainen kahnaus siinäkin vielä koettaisiin. En tiedä olinko näitä tuntemuksiani pukenut itselleni vielä kuinka vahvoiksi aatoksiksi, mutta joka tapauksessa tilanne oli siis semmoinen, että minä olin pakkaamassa, kun puhelin soi. Sehän se siellä, umpihumalassa ja hysteerisenä ulvoen, että nyt vuotaa kuiviin. Minä menin katsomaan, siitä kylppärin kautta, se olisi muuten voinut huutaakin muttei kai uskaltanut, kun meitä oltiin, sitä oltiin jo kerran varoitettu esittämästä mitään Elvis-imitaatiota käytävällä.
Siellä se makasi sängyllä, meidän tequilajannu, lakanat veressä. Niin kuin olisi synnyttänyt? Aivan. Ei vaan mitä vielä, se oli astunut lasinsiruun jonka joku pentele, tai se itse, oli kätkenyt kokolattiamaton sisuksiin. Se oli varmaan tapahtunut jo aiemmin, sillä sillä kerralla en nähnyt mitään särkynyttä lasitavaraa missään, senpä tähden en oikein heti uskonut sen todistusta, pullo toki oli yöpöydällä, mutta ehjänä. Joten siitä minä sen päättelin, jälkikäteen asiaa pohdiskeltuani, että niin se oli se siru piilotellut siellä jo jonkun päivän, maton syövereissä, nähkääs kun siellä ei käynyt siivoojia. Ensin Vetelä ei päästänyt ketään, kun se pyykkäsi villasukkiaan, ja sitten ne filippiiniläiset eivät enää suostuneet tulemaan, kun siihen aikaan kun olisi ollut heidän työvuoronsa, niin herra X veti sikeitä ja Vetelä poltti piippua ja katseli pornoa, helevetin lintulypsäjä, ja lopulta niiden huoneessa oli ihan maailmanlopun meininki, vessa, meidän yhteinen kylpyhuone oli semmoinen kun se nyt on neljän urospuolisen jäljiltä, ei sen kummempi, minä ja Anselmi sitä yritettiin vähän siivoilla aina ennen kuin siivooja varsinaisesti itse tuli hoitamaan meidän, siis allekirjoitan ei vaan viivaan, että pelkästään meidän huoneen, jätettiin sille joku punta tai shillinki tippiäkin lavuaarin kulmalle, ei se huolinut sitä ottaa, varmasti hotellin johto oli kieltänyt ehdottomasti kajoamasta asiakkaiden rahoihin, edes irtokolikoihin, kyllä se sitten lopuksi ne otti, kun asiasta ystävällisesti mainittiin, Anselmi tosin väittää että ne rahat menivät naapuriin. Aivan sama. Ei Seppo niillä lanteilla ainakaan kauas päässyt, ei sen enää tarvinnut, kun sen kämppiksestä tuli sen väliaikainen rahoittaja. Siis sillä ehdolla että Seppo Vetelä oli sen kanssa koko ajan katsomassa telkkaa ja kävi sen puolesta 7Elevenissä ja sitä rataa. Kerran ne kävivät Kensington Marketissa ja tulivat takaisin taksilla varta vasten esittelemään Vetelän uusia buutseja. Sellaisia meinaan, ettei ainakaan meikäläisen jättämillä pikkuhiluilla niitä oltu maksanut, mutta sellaiset sillä oli, kumppareiden tilalla, oikein cowboytyyliset, ja jos oikein mitään ymmärrän niin samanlaisia myydään joka saatanan K-kaupassa joka helvetin pitäjässä ympäri maan. Mutta nyt ne piti saada Lontoosta, nyt kun sillä oli vippiveikko käsipuolessa, ei väliä että hinta oli kolme kertaa kovempi, mitäpä se nyt olisi haitannut. En tiedä uskoiko Tequilajannu tosissaan, että se saisi jonain päivänä rahat takaisin Vetelältä, tuskin se edes ajatteli sitä, ei ehkä ainakaan sen jälkeen, kun oli käynyt tuikkaamassa kakat toiseen niistä, saappaista tarkoitan, Anselmi näki. Sattui olemaan ovi auki. Anselmilla oli aamutoimet kesken, hän kun oli lähdössä vaihteeksi kiertoajelulle, mikä ei ole tässä tilanteessa eufemismi, vaan totisinta totta, tällä kertaa hän oli lähdössä niinkin kauaksi kuin Oxfordiin, ja siinä kesken kaiken naapuriovi aukesi, kun hän oli laittamassa parfyymia, ja jannu tulee sinne kelteisillään, Anselmi todistaa, hänellä oli aikaa katsella, ei saanut kuulemma hyvää arvosanaa se osasto. Arvostelu loppui siihen, kun jannu kyykkäsi, ei pytylle vaan pytyn viereen, ja siinä vieressä olivat uudet buutsit. Mitä varten? Niitä oli vahattu ja puunattu ja suihkuteltu niin paljon kemikaaleilla, että haju aiheutti Sepolle jonkinlaisen yliherkkyysreaktion, joten buutsit siirtyivät kylppäriin meidän puolen vastusteluista huolimatta ja lyhyestä virsi kaunis, Vetelän buutsit olivat kokeneet elämässään yhden ainoan taksimatkan plus yhden brassailevan käytäväkävelyn ennen kuin huonetoveri päästi sinne löysät. Ei siitä sen enempää. Anselmi yökkäsi, heitti saappaan roskikseen, toisen muuten vain, siis tarkoitan että heitti muuten sitten ainoastaan toisen, ei sitä kakkaamatonta, ja siirsi roskiksen käytävälle - palopostin alle, niin että joku ehkä saattoi kuvitella, että saapas oli peräisin vastapäisen oven takana asuvan hinduperheen huoneesta.
Palatakseni siihen vertavuotavaan häiskään, niin minä sitten komensin sitä, ja loppupeleissä autoin, nostamaan jalkansa seinää vasten, sen vuotavan jalan, että verenvuoto tyrehtyisi. Se oli ikävännäköinen vekki siellä, hetkinen, nimettömän varpaan, kai niin voi sanoa, taipeessa, jotenkin se oli sinne juuri siihen jalkapöydän ja varpaan juureen iskeytynyt se haava, lasi, ja vettä tuli kuin Esterin kurkusta, perseestä tarkoitan.