Liekkihotelli

ZOO ja TRABELI

Toimittajhistahan ei koskaan tiedä. Toimittajishta! Niin että me katottiin että mikäs sille tuli. Se tipahti siitä jenkkiraudasta pihalle kuin pressimaailman Rambo. Kyyryssä ja taisteluvalmiina, kynä ojossa. Mun mielestä se kyllä levitteli käsiään niin kuin antautumisen merkiksi. Se ekana jalkautunut sinikello tuskin vilkaisi sitä, ei senttiäkään enempää. Se on pannut mut joskus rautoihin Kill Cityssä. Jaa. Sitä naamaa ei voi unohtaa. Mutta sitä ei ole näkynyt aikoihin. Se on Atarissa. Mitä sä puhut. Atarissa niin. Se on joku tietokonepeli. Meillä on treenit vielä tänään, muistakin se. Niin se Silli. Pensilli, oli poliisin nähdessään ravistellut kelloaan korvansa juuressa, tällä tavalla, ja yrittänyt näyttää kiireiseltä. Sitten se oli tullut meidän kanssa pamisemaan. Joskus toimittajatkin tajuu ajoissa, milloin ei kannata ruveta hanskaamaan. Ettei kande alkaa leveillä. Aika usein just ne tajuu sen ensimmäisenä. Nehän ei ole valmiita tappelemaan kuin illan viimeisestä tuopista. Joo, ne on viimeisenä lähdössä barrikadeilta, kun baaria suljetaan.

Se siinä oli kumma juttu, että skoude kehtas mennä suorilla istumaan toisen autoon. Se halus nähdä valehteliko se sille siitä bensan loppumisesta kesken kaiken. Niin mutta istua nyt toisen penkille. Ja tarttua toisen avaimiin. Tiedätkö sä että mä olin sillä hetkellä enemmän kuin valmis aktivismiin. Sä mitään ollut valmis. Skoude taisi ettiä huumeita sen autosta. Mulle kerrottiin että se naputteli vaan kojelaudan mittareita ja valitteli hajusta. Meidän hajusta vai? Ei, eikä liiman eikä maalin, vaan se jenkkirauta haisi. Vähän niin kuin Koalan keikkabussi? En kuule tiedä verrata, kun en ole ollut kuin toisessa ja siellä haiset ainoastaan sä. Ei olisi uskonut että niin siisti auto haisee. Siitä sun aktivismistasi sen verran, että arvaa mitä se baarimikko sanoi ihan ensimmäiseksi, mä kuulin sen kun Silli kertoi. Mitä se sanoi? Se sanoi ettei me olla sen kavereita, jotain siihen tyyliin, kun poliisi kysyi että onko nuo, tarkoitti meitä, sen kavereita, niin se kielsi. Juudas. Sitten se kysyi, se skoude, mitä sillä on kyydissä. Siinä kohtaa toimittaja imbesilli alkoi hysteerisesti nauraa. Joo ja se kysyi oliko kenelläkään kameraa. Joo, kysyi meiltä. Sitten se vilahti Ponu Expressin toimitukseen. Hakemaan sitä kameraa. Tai soppaa. No niin kai, ei kun se halus tallentaa sen, kun poliisi tajuaa Amerikan autoa ajavan jampan olevan viinatrokari. Voi se ollakin, aika ison lastin sellaisella saisi kärrättyä. Hei, aasi, sillä kertaa ainakin se oli tulossa handelista. Jaa mä luulin että se oli tulossa laivalta. Että mitä sä luulit? Puolasta, kun sillä oli pontikkaa. Sillä mitään pontikkaa ollut!

HUBERT ja KAMIKAZE

Ei ne ikinä oikein tahtoneet uskoa, että meiltä sai myös ruokaa. Mitä ruokaa me nyt tarvittaisiin,
pirillä täristellään menemään. Täytyy sanoa, että eräät meistä myös hieman näyttävät sellaisilta. Niiden mustavalkoisten käsityskykyjen mukaan meillä ei edelleenkään puuhattu muuta kuin brenkkua ja punkkia, ja hyvä on, ihan miten vain, meillä vain on sen lisäksi myös radioasema ja moottoripyöräkerho ja musiikkilehti ja sauna, ja sitten vielä catering.
Siihen hajoaa poliisi, ei vaan mahdu käsityskykyyn. Päässä pyörii pelkästään se yksi
mustavalkoraina, kun fakta on, että meistä löytyy nyanssieroja tarkempaankin eri alakulttuurien moninaisten kirjojen esittelyyn.
Kirjojen?
Olisi väärin kuulla, luulla, että jos tässä näkee joukon ihmisiä, niin me kaikki oltaisiin samanlaisia. Tosin meidän maailmankuvaan, joka on erilainen kaikilla, ja tätä haluaisin painottaa, ei kuulu
erotella ketään, me hyväksymme kaikki, siinä mielessä olemme samanlaisia ja yhdestä puusta, niin että jos kuulostaa ristiriitaiselta, niin ei ole. Siksi me olemme niin vaikea pala sulattaa ja muuten niellä.
Me mentiin auttamaan sitä. Sillä tavalla passiivisesti iholle mennen kuten Säde on meitä zentunneilla ohjeistanut. Oltiin kuitenkin huomattu, että se on monesti parempi keino kuin ruveta tappelemaan. Ei tällä ikää muutenkaan jaksa. Kolmekymmentä vee häämöttää ja sitten saa ruveta hakemaan pannuhuoneesta köyden paikkaa. Alkaa tulla tinki täyteen.
Kierähtää haitari nurkkaan.
Potkaistaan vimppa kulmuri.
Kauhalla vedetty niin saa lusikalla kaapia.
Me siis saadaan konserteissa ja missä niitä ihmisiä nyt kasapäin on, aika paljon enemmän aikaan jäätävällä rauhallisuudella, pelkällä läsnäololla. Saadaan ne sillä tavalla tajuamaan ettei meitä möyhennetä. Ettei olla mitään tyhjäpäitä vaikkei mitään sanottavaa olekaan, niille. Ei liioin
sanomaa. Sitä perää enää vanhat pierut.
Mene hakemaan ne safkat, me sanottiin ja vedettiin se meidän sekaan, meidän sisälle, ja ulos toisesta päästä, kuljetettiin pääovelle meidän keskellä ja tuupattiin ulos ovien lähellä, pidettiin ovea auki. Näytä niille, sanottiin. Voinko todistaa, se oli hokenut, saanko todistaa. Se tarkoitti niitä ruokia. Ja se poliisi oli niin kuin olisi saanut idean omasta päästään juuri hetki sitten, että mitäpä tosiaan, tiiättekö kuulkaa kaiffarit, että me tehdäänkin tässä sitten sillä lailla, että herra tässä hakee ne ruuat, ja me partnerin kanssa sillä välin vähän katsastetaan tätä molonjatketta. Se sai sillä jonkun naurunpyrskähdyksen aikaiseksi, sillä molollansa.
Partneri istui silloin vielä autossa ja puhui radiopuhelimeen.
Tai kaivoi muniaan.

TOIMINNANJOHTAJA VALENS

Aina jaksoi huvittaa, miten epäuskoiseksi niiden ilme kävi kun ne näkivät meidän keittiön. Jos
vähän karrikoidaan niin, niiden mielestä koko paikan olisi pitänyt näyttää samalta kuin ulkopuolelta, eli melkein olla niin kuin alkutekijöissään eli näyttää samalta kuin silloin kun meidän monitoimitalomme oli vielä asunnottomien alkoholistien yömaja. Ja tästähän nyt alkaa olla jo kohta kymmenen vuotta. Radioasemakin täytti vappuna viisi. Kunniakseni, jos saa tällä tavalla nostaa
hännän omaan korvaan, voin todeta, ja siitä on olemassa oikea sertifikaattikin Kouhon pukukaapissa, että keittiömme on läpäissyt kaikki testit, joihin me kykenemme vaikuttamaan, siisteyden puolesta kaikki on enemmän kuin paremmin, vain ilmastoinnista saattoi tulla jotain sanomista, mutta tämä ongelma koskee koko rakennusta ja sen eteen tulemme tekemään seuraavalla vuosineljänneksellä sen minkä pystymme ja rahat antavat myöden, mutta kuten sanottua keittiömme on samaa tasoa kuin esimerkiksi Meilahden sairaalan suurkeittiö, ja näin sen pitää ollakin pystyäksemme tyydyttämään eräiden maamme mittakaavassa merkittävien tuotantoyhtiöiden tarpeet, samoin kuin muiden, pienempien, tekijöiden vähäisemmät tarpeet, niin sanotusti numero ykkösen kategoriaan kuuluvan muonituksen, kuten juuri tässä tapauksessa hänen kuppilansa ruokahuollon kuten myös muiden kaltaistensa pienhiukkasten alkaen aina lennokkikerhoista ja päättyen kössiturnauksiin unohtamatta monia niin kutsuttuja aatteellisia yhdistyksiä, jotka ovat esimerkillisesti ryhtyneet tilaamaan ruokatarjoilunsa täältä meiltä päästäkseen näin osalliseksi aatteellisuudesta itsekin. Itse pidän suurimpana ja maailmanlaajuisesti merkittävimpänä tapauksena sitä, että kykenimme varsin vakuuttavalla tavalla huolehtimaan elokuvaohjaaja Kaurismäen järjestämän tilaisuuden, jossa oli mukana muiden vieraiden joukossa yhdysvaltalainen Jimmy Jarmusch, elokuvaohjaaja hänkin, suosittelen tutustumaan hänen tuotannostaan ainakin elokuvaan nimeltä Stranger than Paradise, joka pyörii tällä hetkellä Cinemassa, jota kanssani yhteisen osakuntataustan omaava priimusmoottori pyörittää vakuuttavalla pieteetillä ja samanlaisella sydämen palolla ja entusiasmilla kuin me
täällä teemme.

JANATUINEN

Natsikytällä oli hyvä ilme, kun se nyppäs sen jenkin pressunkulman auki. Tai ei sen ilme vielä
silloin ollut mikään muu kuin yrmeän sian. Mutta sitten niin, kun se oli kiskaissut pressun auki ja... Siitä irtosi joku messinkihela. Se mikä on siinä pressun reiässä mistä naru pujotetaan. Irtosi ja kilahti... Minä poimin sen. Hetkinen, tässähän se. Niin se ilme oli kyllä kuin sata markkaa, kun kyttä näki mitä autossa oli kuormana. Varmana ei ihan sillä hetkellä tajunnut mitä se edes näki. Niin että näki laatikoita vain. Mutta haistoi että tässä on vuosisadan koppa. Kun oli ne muutkin viinat. Kaksi kortsua, punainen ja vihreä. Yhteen kortsuun tuli namikalaisenmentävä hole. Joo, niin siinä kävi, menin vaan väärällä kädellä... Karahvivalkoviiniä... Ihan jees. Aioin ensin kutsua Mallun sillan alle... Mutta mitä persettä. Ei kun omaan huppuun. Ei voi pahoittaa mieltänsä jollei tiedä mitään.

KOUHO

Atula, tuus kattoon!

Muista niin tarkalleen mitä olin siinä tekemässä. Meidän puoleltahan ei näe muuta kuin länsiväylälle, sitä maisemaa tässä päivät pitkät. Joo, ei vaan, siinä kävi niin, että kun olin avaamassa ravintolapäällikölle sivuovea, jotta hän pääsee nenälleen kaatumatta lastaussillan kautta kantamaan mösöt autolleen, niin silloin se kuului.

Atula, tänne!

Uteliaisuus siinä heräsi, vaikka onhan niitä sukunimiä samanlaisia ties kuinka monella, nyt vain,
kun tiesi että poliiseja oli pihassa ja kun Rip käyttäytyi tavallistakin hermostuneemmin, jos saa sanoa, kuin sätkynukke, niin menin perässä, ja näin just silleen, kun Saabista vääntäytyi ulos pitkänhuiskea poliisi, lakki tietysti tiukasti päässä vaikka ulkona oli sata astetta lämmintä, ja lakin alta pursui kihara takatukka, ja silmien peittona oli aurinkolasit jollaisia käyttävät amerikkalaiset hävittäjälentäjät, mainoksissa. Moni tervehti sitä vähän niin kuin vanhaa tuttuaan, mutta sitten taas sillä lailla varoen, kun ei oikein enää tiennyt oliko se lintu vai kala. ”Pannaan rautoihin saman tien”, se sanoi vilkaistuaan mitä jenkin lavalla oli. Huulenheittäjä. Samaan aikaan Rip yritti säätää chili con carneja autonsa penkille, toimia niin kuin sitä oli opetettu heijasteisen meditoinnin kurssilla, että kaikesta huolimatta pitää jatkaa omaa tointaan mistään muusta välittämättä. Joskus se toimii, niin kuin keikoilla, jos jännittää ennen esiintymistä, aina se ei toimi, siinä on vähän jo sitten yhteiskunnan vikaakin mukana.

Atula!

Kuulosti härskiltä tyypiltä.

Atula saatana!

Se toinen poliisi huusi ja kiskaisi housujaan ylemmäksi.

Hae ne laput, niin pannaan sälli oijennukseen!

Niin sanoi, sanasta sanaan.

TRABANT

Niin se Atulaa asteen verran kihomatomaisempi rupesi uhkailemaan sitä baarimikkoa raideleveyden mittaamisella, mikä oli jo niin kuusta haettu syy kiusata, ettei mitään. Kun ei sitä voinut mitata siinä vaan jossakin mikä vaati suurin piirtein auton takavarikoimista. Niin että ne olisi pidättäneet sen, ja ajelleet sinne asemalle mittailemaan raiteita. Raideleveyksiä siis. Ne halus verrata sitä sen kuminkäryttelijän jälkiin, tiemmä. Tietty. Mutta rengaskuvio ei ainakaan täsmäisi. Kun ne siis oli uudet renkaat. Eikä ne kai sellaisia saakaan muuta kuin talvella. Tai mudasta. Tai kipsivellistä. Jos ajaa kiltisti suoraan sellaiseen, että jää oikein nätti jälki. Valos. Ei rengaskuvioita jää, jos sudittaa asvalttiin, ei jää kuin kuminpalasia. Tieämmä. Teitty joo. Nännion.

PISTOKOE numero 2

Mutta tämä oli tapahtunut viime viikolla, ja sen jälkeen oli tapahtunut kaikenlaista. Ainakin sen verran että heillä kävi, toistaiseksi, siivooja seitsemänä päivänä viikossa, sen Rip oli saanut pomonsa kanssa neuvoteltua, että jo imagosyistä olisi parasta, ettei hänen, ravintolapäällikön, ja eläkkeelle valmiin vanhuksen tarvitsisi rypeä vessanpönttöjen kimpussa, että kyllä sillekin työlle tekijänsä löytyy, hänen työpaikkansa on täynnä potentiaalisia vapaaehtoisia, kaikki siivoojat ovat muusikoita ja päinvastoin, kyllähän isopomo sen tietää, ja tämä oli myöntänyt kuulleensa asiassa olevan jotain haisua ja perää ja mylvinyt naurusta Ripin korvaan. Neuvottelu oli tapahtunut puhelimessa, kasvotusten he eivät toisiaan olleet nähneet kuin silloin, kun olivat kirjoittaneet työsopimuksen. Sen verran asiat olivat edenneet lukuunottamatta sitä, että tänään siivoojaa ei ollut käynyt, mikä ei sekään ollut ihme, sillä muusikot, erityisesti pääkaupunkilaiset, olivat yhtä täsmällisiä liikkeissään kuin tuulilasia pitkin valuva vesipisara, jonka kulkua saattoi tieteellisesti tutkittuna pitää säännönmukaisena tiettyjen lakien puitteissa ja vesipisaran reittejä pystyi kaikenlisäksi ohjailemaan vetämällä rasvaisia sormenjälkiä auton tuulilasiin, temppu jossa sinänsä ei ollut mitään järkeä, jos auto oli oma, mutta rasvainen somenjälki pystyi määrittämään sattumanvaraisen vesipisaran liikehdinnän tasolla samalla tavalla kun kaupungin katuverkostoon oli joku piirtänyt oluenhuuruisen katkoviivan, jota itäisistä kaupunginosista keskustaan eksyneiden muusikonalkujen linttaan poljetut saappaat seurasivat kuin se katkoviiva olisi ollut pyhiinvaeltajien reitti vaikka se olisi todellisuudessa ympyrä, ja näistä kehämäisistä, rasvaisten kulkureittien piirtämistä ajatuksista pääsee eroon vääntämällä tuulilasinpyyhkijän katkaisijaa ja painamalla runsaasti sataprosenttista denaturoitua pesuainetta päälle.

Rip aikaili keittiössä. Hän katseli ympärilleen ja tunsi lyhyen lämpimän helpotuksen tulvan hulahtavan lävitseen nähdessään siistiin riviin kuivumaan laitetut tuhkakupit ja roskasäiliöön vaihdetun uuden jätesäkin, hän huomasi myös tajuamatta ensin mitä huomasi, että hänen likaiset työpaitansa olivat kadonneet käsipyyhehyllyltä. Rip muistutti itseään, että ostaisi Aulille ainakin pari kahvikeksipakettia kiitokseksi, sitten hän sipaisi tukkansa ryhtiin, pesaisi kätensä ja kuivasi ne huolella ollakseen valmis kättelemään kenet tahansa kuka tulisi olemaan vastassa varmistettuaan ensin vielä hetken aikaa jalkaa polkemalla ja vetkuttelemalla, ettei Auli tulisi palaamaan sieltä minne oli kadonnut, ei tulisi eikä paljastaisi hänelle minkä tason urkkija oli kylässä, siitä hyvästä on vähennettävä yksi keksipaketti, ainakin syötävä mielenosoituksellisesti rouskutellen osa. Toisaalta voihan olla, ettei Auli tiennyt minkä perässä terveystarkastaja, jos se oli se, oli, ja pysyi siksi poissa, ettei vain kävisi niin, että muori näyttäisi hetkellisesti lätänaamaiselta paistinpannulta, viraltapannulta, epätietoiselta, eläkkeelle valmiilta. Rip kurkisti vaivihkaa baariin vain todetakseen ettei hänen kassakoneensa kimpussa häärivä tyyppi tosiaankaan ollut hometta etsiskelevä White Lady (gini, triple sec ja sitruunamehu), ravisteltava happaman viileä maitoauto vaan harmaan kalju puu-ukko, joka hämärästi muistutti jostain, vaitiolovelvollisuus, ei saa juoruilla.

Rip sai ajatuksenpäästä kiinni juuri ennen kuin mies nosti kaljun päänsä ja näki hänet kurkkimassa heilurioven pikkuikkunassa. Mies kuin ilmetty postimestari, aivan identtinen, kaksonen, valtion virkamies, saattoi olla myös poliisi, sitä luokkaa kun on vanhoissa mustavalkoelokuvissa, piippu puuttuu, miten saattoi olla noin käsi hänen kassalaatikollaan, Aulin oli täytynyt hakea se kellaritoimistosta, ja jos, niin Auli tiesi mistä oli kyse ja jos tiesi niin muorin olisi pitänyt olla käsiraudoissa tai suukapuloituna tai muuten mukana juonessa, ripustettuna lihakoukkuun, ravintolan viimeinen kinkku, oliko Rip kuullut rääkäisyn, avunhuudon, haistoiko veren, inhoaa verta. Auli oli hakenut rahalaatikon ylös, hyvä, se tarkoitti että tämän täytyi tietää mikä puu-ukko oli miehiään, sitten taas oli myös niin, että Aulille kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa, kehua olevansa tarkastaja, vanhuksiin vetoaa virkavalta ja kaikenlaiset kuriositeetit, kerrankin muori oli taluttanut invalidiksi itseään kutsunutta nahkatakkista motoristia keittiön vessaan, nahkatakki ei pystynyt käyttämään pisuaaria ja pönttö oli ihan kakassa, ja paaskat, Rip oli todennut, noita varten on sitten puu, penkki ja puistotie ja saatana pullo pois povitaskusta, se on meidän valkkaria, aivan varmasti on, Auli menee nyt ja antaa olla viimeinen kerta kun lankeaa noihin hamppeihin vaikka söpöjä ovatkin, kuollessaan. Siinä sitä ollaan hänen rahojensa kimpussa, Ripin otsaa alkoi kuumottaa. Eikä se pullo ollut heidän, se oli unkarilaista, muttei se mitään, hänellä oli oikeus takavarikoida pullo, se vain todisti että kyynärsauvalla raahustanut motoristi oli käyttänyt samaa temppua aiemmin jossain hienommassa paikassa. Pahanmakuista se unkarilainen, oli pitänyt kaataa puolet viemäriin. Niin kuin ei tässä päivässä olisi ollut jo tarpeeksi vastuksia nousi vielä tuokin siirappisen makea muistikuva kurkkuun. Rip työntyi oven takaa baariinsa muina miehinä, etsien katseellaan jonnekin unohtamaansa savukeaskia, tervehti puu-ukkoa lähinnä ynähtämällä ja puolihuolimattomasti vilkaisemalla ikään kuin tietäen missä mennään ja samalla välittämättä tipan vertaa. Jos tämä oli ryöstö, hän ajatteli, Auli saisi monoa, ja jo sen tähden että kehissä oli viaton mummo, kannatti esiintyä luontevasti ja vaarattoman oloisesti ja silti olla valmiina pomauttamaan tyyppiä välittömästi ennen kuin tulisi ruumiita. Rip tarttui puhelimen lähettyvillä olevan vesikarahvin kahvaan, puristi sitä, kokeili jännittää hauistaan, tällä muuten tulee jonkin verran rumempaa jälkeä... Jos tyyppi on niitä samoja kuin se hänelle Rancheron myyneen spiidipään kaveri, se poliisinvirkapuvussa pankkeja ryöstänyt konstaapeli, steroidiportsareitten paras kaveri.

Päivää.

Kitit se mikään rosvo ole. Rip keksi tämän yhdestä sanasta, ei sanan sisällöstä sinänsä, harvemmin pelkkä päivää mitään paljastaa, ellei ole kyseessä pyramidin aukaissutta löytöretkeilijää tervehtivä muumio, jolloin siitä voi jo jotain päätellä ja vierittää hautakammiota sulkeva pyöreä myllynkivi takaisin paikalleen ja häipyä takaisin Englantiin, tai toisaalta miksei päivään sisällölläkin ollut merkitystä vaikkei se merkinnytkään mitään sanan sisällöllä vaan sanan hajulla, sillä ei mikään todellinen rosvo lemahda tervaleijonapastilleilta, jollei sitten ole mädät hampaat, jolloin se tulee Tallinnasta, ja siinä tapauksessa sillä taas ei ole varaa pastilleihin, se kuluttaa kaikki rahansa luoteihin.

Samat sanat.

Rip ei tarttunut ojennettuun käteen. Tämä ei ollut mikään presidentillinen valtiovierailu vaan tuo oli tunkeutunut luvatta hänen valtakuntaansa, aivan sama jos Auli oli päästänyt puu-ukon sisälle, silti se on sama asia kuin tunkeutua eläkeläisten seksipuutarhaan esiintymällä nuivana puutarhatonttuna, kun tulee Aulin läpi sisään, mitä herranjumala hän nyt ajattelee, mutta kättä ei ojenna, toinen käsi puristaa vesikarahvia, toisen työntää röyhkeästi taskuun, tapaa kovan amerikkalaisen bensasytyttimen, samassa tulee mieleen missä viimeksi samainen sytkäri napsui hänen sormissaan ja sama tupakantarve nakersi hampaita, ja taas pyrki esiin muistikuva jostain, ei postimestarista vaan lähempää.

Auli teistä jo mainitsikin...

Harmaanvalju kalju, ei pihaelämää, edes lomalla, pitihän siitä jo käsittää, heti, ilman mitään mielikuvitustuotteita, ei tuollainen ole varas muuta kuin painajaisissaan. Päälaki pölyinen, hohtamaton beesi nukkamatto joka on jäänyt imuroimatta. Nukkamaton laidalta laskeutuva uurteinen otsa törmäsi kulmakarvoihin ja silmälaseihin, naarmuisten ikkunoiden takana elottomat silmät, kaulaa kuristamassa raidallinen solmio, harmaan takin alla päänahanvärinen kauluspaita, rintataskussa ravintolayhtiön halpa muovikynä, taskussa rintanappi, hiihtomerkki tai ammattiliiton merkki. Ja henkselit tietenkin, koska ei ollut vyötä. Jalassa ryppyiset kävelykengät, vakosamettimokkasiinit. Ripin käteen työnnettiin kortti.

Erik Vikström.

Käyntikortissa luki sama nimi, tittelin kohdalla prokuraattori, kortin kulmassa ravintolayhtiön tunnus, muuten melko ilmeetön kortti, liikaa tyhjää tilaa Ripin makuun.

Rutiinitarkastus, sanoi lyijynharmaa mies, joka puupalttoossa olisi näyttänyt lyijykynältä. Normaali proseduuri näissä oloissa.

Rip joutui pinnistelemään, monestakin syystä. Kuuleminen oli yksi syy. Kun iso lyijykynä sanoi mitä sanoi, sanat tulivat ulos yhtä selkeästi kuin se tavara mitä Krunikan tippaklinikan lääkärit latelivat sanelukoneeseen. Tuollaisen seurassa ei olisi kyennyt olemaan yhtä drinkkiä kauempaa kuukahtamatta. Rip ei tarjonnut tarkastajalle tai mikä lie kahvia, ei siksi että pelkäisi kuukahtamista vaikka pelkäsikin eikä varsinkaan tämän vuorokauden puitteissa aikonut kuukahtaa muuhun kuin täydelliseen orgasmiin, mutta hän ei kahvia turhille tarjoile vaikka vastapesty pannu, tämänkin hän oli huomannut, porisikin etikanraikkaana aivan hänen takanaan. Auli oli keittimen ladannut. Ei varmasti itseään varten, Auli oli teenjuoja, ei myöskään nuoren päällikkönsä tähden, siihen hän oli liian, miten nyt sanoisi, ylimielisen vanha. Rip ei aio tarjota kahvia, ei halua tarjota Aulin tekemään kahvia, jollekin josta ei oikein tiedä mikä se on, ei ainakaan tylsillä käyntikorteilla itsensä esitteleville tunkeilijoille, joiden toinen käsi on hänen rahoissaan, palkita moisesta hävyttömyydestä, niin tuumi Rip, tätä sen kummemmin päässään sanoiksi kykenemättä pukemaan, sillä hänen analyyttisempi aikansa meni siihen, kun hän seurasi kuinka hänen ainoa alaisensa keikkui tyhjien ja silmiinpistävän siistien pöytien välissä kuin olisi palvelemassa juuri satamaan saapunutta lähetystöä joskus viisikymmentä vuotta sitten. Aulin keho puhui viattomuudesta ja vapautuneisuudesta, siitä miten joku osaa animalistisella tavalla ottaa ilon mistä tahansa mikä ei kosketa häntä itseään. Auli meni salissa pöydältä pöydälle kuin kurtisaani, jo vuodesta 1940, asetteli Coltin lommoisia tuhkakuppeja huolella keskelle pöytää, laittoi hyvin ja pieteetillä, pelti ei kolissut, tuolien jalat eivät kolahdelleet pöydänjalkoja vasten, meni sulavasti kuin korallien keskellä sukkuloiva tuhti pingviini, ja niin nousevat mieleen ajat, ei Ripin, sillä hän ei ollut silloin edes vielä syntynyt, mutta vanhemman ja tietävämmän ikäpolven ajat, terveystarkastajien ja sisäisten tarkastajien ammoisat ajat, jolloin tuhkikset olivat kristallia ja niiden alla valkoiset liinat, ja korttelin jokainen kissa seurasi Aulin kintereillä himosta naukuen kotiin asti. Ei muusta syystä kuin siitä, että verevimmillään käyvä nuori karjalaisneito oli ollut viimeiset kaksitoista tuntia kainaloitaan myöten ahvensopassa.

Kassatarkastus.

Prokuraattori Vikström suhisi hiljaisella äänellä, ja lisäsi moittivaan sävyyn, huomattuaan ravintolan nuoren päällikön poissaolevan katseen sekä levottomalta kuulostavan savukkeensytyttimen näpertämisen:

Poltatteko te tiskin takana?

Rip palasi tähän päivään, hyvästä syystä, muisti että hänellä oli tulikuumaa tavaraa autossa, ei sisällä edes, turvassa, siellä oli hitaasti sulavaa chili con carnea, jonka kylmäketju katkeaisi viimeistään tunnin päästä, jollei jostain päälle pamahtaisi ukkonen ja rakeet, chilistä viis, lavalla oli omaisuus tai kuolema, mielikuvan vavisuttamana hän ravisti itsensä kokoon ja mietti mitä Vikström oli sanonut.

Edessäkö pitäisi?

Se ei ole suotavaa…

Pidetään sitten taukoja useammin.

Pohjakassanne, tarkastaja sanoi tyynynpehmeällä, pyyhkeeseen tukehtuvalla äänellä.

Oli muuten viittä vaille, etten pitänyt teitä ryöstäjänä.

Liikaa rahaa, ymmärsittekö?

Sanokaas uusiksi, Rip pyysi, hän alkoi pitää tästä Vikströmistä, tämän äänen tyynystä puserretusta suhinasta, joka toi mieleen sekä telttaretket että vuotavan venttiilin.

Pohjakassas -

Prokuraattori Erik Vikström huomasi mitä oli tekemässä ja rykäisi.

Kaksi markkaa kuusikymmentäviisi penniä.

Rip siirtyi lähemmäksi tervapastilleilta tuoksuvaa kellastunutta miestä ja omaa kassalaatikkoaan.

Siis mitä?

Kahdentuhannen markan pohjakassanne ylittyy kaksi markkaa ja kuusikymmentäviisi penniä, prokuraatori osoitti omaan nahkakukkaroonsa siirtämiään ylijäämiä. Sen voi tarkistaa jos haluaa, mutta olen itse tarkistanut ylijäämän jo kaksi kertaa. Sen lisäksi kassassanne on kymmenen äyriä ja tämä toinen vierasmaalainen…

Saksan markka, Rip sanoi.

Onko teitä siis huijattu?

Huijattu? Ei ole koskaan.

Tarkempaa vastausta Rip ei halunnut antaa. Hän halusi ajatella, että kyseinen ulkomaankolikko oli vain hänen ja hänen asiakkaidensa välinen tekninen yksityiskohta, esimerkki, että Saksan markka oli kassalaatikossa mallikappaleena niille, jotka olivat lähdössä Länsi-Berliiniin, sillä heikäläisten markka oli samankokoinen ja ilmeisesti samanpainoinen kuin täkäläinen kaksikymmentäpenninen, ja jollei tätä nyt kaupassa tai sikäläisissä kapakoissa kannattanut kokeilla, niin kadunvarsien tupakka-automaateissa kaksikymmentäpenninen oli melkein kymmenen kertaa itseään kovempaa valuuttaa.

Miksi teillä on siis tämä Saksan, prokuraattori veti kolikkoa kauemmas okulääreistään, Liittotasavallan markka?

Oletteko koskaan olleet Länsi-Saksassa? En minäkään, mutta jos menette, kannattaa ottaa pötkö 20-pennisiä mukaan.

En ymmärrä.

Minä ymmärrän. Ja mikä juttu se nyt on, että puuttuu, ei vaan, kuulinko oikein, että on liikaa kaksi markkaa ja kuusikymmentäviisi penniä? Pitäähän sitä aina sen verran olla! Eikö ole muuten niin, että jollei ole liikaa, sitten puuttuu, eikö? Koskaan ei ole oikeaa summaa, se on vähän kuin lumen kanssa, tai veden, täytä lasi piripintaan ja yli valuu, jollei valu, lasi on vajaa.

Varsin valaiseva yritys, mutta tuskin kelpaa johtokunnalle.

Kenelle?

Jos kassalaatikossa on ylimääräistä, se kuuluu talolle.

Sitähän minäkin, että pahan päivän varalle me sitä.

Talolla tarkoitan yhtiötä. Kassassa pitää olla aina tasan kaksituhatta markkaa.

Mitä jos löytää markan lattialta, valuuko silloin vesi yli?

Teknisesti ottaen sekin markka kuuluu talolle. Mutta ymmärrän mitä ajat takaa. Se markka laitetaan muualle kuin tähän kassalaatikkoon, kai teillä on joku lasi tippejä varten.

Meillä ei sellaisia tunneta, Rip katsoi kassalaatikkonsa sisältöä joka oli levitetty ruskeanharmaalle kankaiselle nenäliinalle. Tuo punainen klemmari kyllä saattoi ollakin sellainen…

Prokuraattori nosti liinalta punaisen klemmarin, joka oli nätimpi kuin tavanomaiset kuparinväriset, nosti hyppysillään kuin ne olisivat pinsetit, erotti seuraavaksi liinalta hiuspinnin, ruuvin ja paperinpalan jossa oli puhelinnumero.

Nämä eivät kuulu kassalaatikkoon myöskään.

Yhtiö saa toki pitää ne, jos tahtoo.

Yhtiön sisäinen tarkastaja ei ottanut kantaa Ripin ironiseksi tarkoitettuun heittoon vaan kääräisi pikkuesineet nenäliinan sisään, kumartui roskaämpärille ja ravisti sisällön sinne. Siinä meni Saksan markka ja Ullan puhelinnumero, eivät lopullisesti, Rip pani tyydytyksellä merkille, että myös tämä roskaämpäri oli tyhjennetty ja puhdas, sinne käden työntäminen ei tuntuisi missään. Prokuraattori penkoi ruskeaa, messinkisolkista salkkuaan, joka toi hämärästi mieleen jotain, mitä Rip oli melko vast'ikään nähnyt, ja otti esiin vauvantukalle tarkoitetun harjan, suki kassalaatikon kaukalo kerrallaan puhtaaksi.

Teillä tuntuu käyvän paljon luottokorttiasiakkaita? hän kysyi aikaisempaa sovittelevampaan sävyyn.

Ei oikeastaan, Rip vastasi, myös pehmeämmin. Kai niitä käy saman verran kuin muuallakin.

Kun teillä käy noita rokkareita, niin ei niin paljon luulisi…

Ei niillä mitään kortteja ole.

Mutta pohjakassan kuittimäärä osoittaa että…

Toimittajilta niitä tulee. Ja kulman kundeilta, ja tavallisilta, pankkivirkailijoilta, kirjanpainajilta ja sellaisilta, tavallisilta, Rip äänsi myötäsukaan.

Ja niiltä rokkareilta?

Keittiössä Aulin liike pysähtyi tiskikehikon ylle ja samassa Rip keksi, että muumiot olivat jutelleet keskenään.

Niillä nyt ei siis todellakaan tule kuin käteistä, Rip vakuutti.

Kannattaa todellakin olla erityisen varovainen vastaanottaessa heikäläisten taholta mitään muuta, erityisesti tällaisessa paikassa.

Olen aivan samaa mieltä.

Tämä tässä, prokuraattori Vikström oikoi kassakoneen pohjalta löytämänsä ryppyisen sulkulistan. On nähdäkseni kolme viikkoa vanha.

Minä tunnen asiakkaani ulkoa, Rip puolustautui ja pehmensi saman tien: Ikävä kyllä. Tunnen niiden lompakon sisällön myös, jokaisen, pennilleen.

Prokuraattori taitteli sulkulistan huolella neljään osaan ennen kuin repi sen suikaleiksi ja pudotti suikaleet roskaämpäriin.

Pankit uusivat sulkulistat joskus peräti kolme kertaa viikossa, eli teillä on noin yhdeksän kappaletta vanha paperi käytössä.

Taitaa se olla noinkin, tai siis oli käytössä. Tulee kai turhan harvoin käytyä pankissa.

Mistä te vaihtorahat sitten saatte?

Asiakkailta. Rip vastasi harmaan lyijykynän tyhjään katseeseen virnistämällä poikamaisesti, joskus se tehosi, ei aina, varsinkaan lyijykyniin. Täällä meillä uidaan pikkuhiluissa, hän selvensi, seteleitä kun nähdään hypätään kattoon riemusta, tietenkin aina vain palkkapäivinä sellaista tapahtuu. Ja myönnettäköön että täällä käy pankkivirkailija, asiakkaana siis, eri pankista tosin kuin meidän oma, mutta se on parempi, kannattaisi vaihtaa pankkia, jos minulta kysytään. Tämä virkailija tuo niitä tullessaan, kolikoita, töiden jälkeen, eikä ota komissiota, Rip painotti.

Prokuraattori Vikström mietti hetken.

Ne pitää ne listat sitten erikseen hakea, eikö totta?

Totta, totta sekin on.

Mitä jos teidän pankkivirkailijaystävänne toisi ne?

Aamen. Loistava idea.

Niin he löysivät toisensa, yhteisen kielen jota pimputtaa. Heidän yhteisestä sävelestään olisi voinut tehdä dueton, urbaanin folkin sulkulistan hankkimisesta. Mutta johtuen toisen nuorekkuudesta ja toisen keski-ikäisyydestä he eivät lähteneet yhteiselle kiertueelle. Prokuraattori Vikström ainoastaan rykäisi, kaivoi taskustaan yskänpastillin ja palautti ravintolapäällikön takaisin numeroiden pariin.

Eikö teille ole opetettu, että nämä tulisi siirtää pankkiin saman tien? hän kysyi melkein ystävällisesti, hivellen sormiensa välissä kuittinippua, nuuhkaisten sormenpäitään, haistaen pankkikorttilomakkeista lähtevän tutun kalkkerin ja kopiokonemusteen hajun. Sillä nämähän ovat aivan rahankaltaista tavaraa.

Mutta huonosti kelpaavat varkaille. Ja pankki ottaa kaksi markkaa jokaisen kuitin laskemisesta.

Se on ikävää, mutta mitä se tähän kuuluu?

Tällä tavalla säästyy.

Millä tavalla? Vikström katseli harmaiden, kuivien sormiensa välissä pitelemäänsä paksuhkoa lomakenippua niin kuin se pitäisi sisällään, jossain sottaisten allekirjoitusten, tahrojen ja kosteusjälkien, tunnisterivien ja numeroiden, erityisesti numeroiden, välissä jonkin salaisuuden.

Rip ajatteli. Ei tarkkaan eikä sanallisesti, hänen päänsä kävi läpi käyttäytymisvaihtoehtoja. Näpäyttääkö takaisin äkisti, purra, vai käyttäytyä kuin, jos näissä kielikuvissa pysytään, koira joka haluaa olla väleissä isäntänsä kanssa jatkossakin mutta jonka olisi nyt välttämätöntä opettaa isännälle miten naapurin ovi avataan.

Meillä käy aina samat asiakkaat, hän aloitti.

Ja ne jotka käyttävät kortteja, osaan luetella ulkoa. Joten kokoilen niitä, tositteita, ja sitten yhdessä, heidän tilipäivänsä aattona, kirjoitetaan asiakkaan kanssa kokonaan uusi lappu, yksi ainoa lappu, johon lasketaan kaikki edelliset synnit yhteen.

Ei niin saa tehdä.

Säästyy kaksi markkaa per lappu.

Tjaah…

Tyypit pitävät tästä käytännöstä kovasti, tällä tavoin heille ei satu vahingossa tilinylityksiä, kaikki ovat tyytyväisiä.

Prokuraattori mietti pitkään, käänsi kylkensä sen merkiksi, katseli pullorivistöjä kuin etsien niistä vastausta vaikka ne sisälsivät pelkästään viinaa, jäi katselemaan maissisiemenpusseja ja niiden taakse rakennettua käyntikorttitaulua, johon oli lisätty myös kutsukortteja, vapaalippuja, korvakoru ja kondomi, keskimmäisenä oli Ripin vaaleanpunaisella huulipunalla, löytötavaraa naisten vessasta, kehystämä terveystarkastaja Silvia Mansikkasillan, lääk.kand, kortti, josta Rip oli raaputtanut sukunimen jälkimmäisen ässän näkymättömiin. Prokuraattori tarkasteli Mansikkaillan käyntikorttia tarkkaan, siltä tuntui, ja hänen olemuksensa pehmeni, joskaan ilme ei muuttunut, ehkä kulmakarvoissa oli havaittavissa pientä vipinää. Vikström hipelöi vasemmassa nimettömässä olevaa sormustaan, ja jos Auli olisi ollut tässä ja nyt ja huomannut saman, he olisivat purskahtaneet nauruun, todennäköisesti ja jälkikäteen, eivät siinä tilanteessa. Prokuraattori Vikström nykäisi terveystarkastajan käyntikortin irti Ripin huolella rakentamasta kollaasista, oli laittamassa korttia puvuntakkinsa rintataskuun, siellä missä oli myös vanha, mustalla kuluneella nahalla päällystetty silmälasikotelo, huomasi Ripin tarkkailevan häntä.

Voinko lainata tätä...?

Ottaa siitä vaan, ei ole meikäläisen vuosikertaa.

Biljardipöydän seuduilta kuului iloinen naurunhelähdys, pöytää nukkaharjalla pyyhkivä Auli katsoi silmät säteillen ravintolapäällikköään, sillä katseidenvaihdolla heidän aikaisemmat naljailunsa olivat poispyyhkäistyjä ja unohdettuja.

Tippaklinikka II, both moist & sordid

Edellisessä työpaikassa mikään ei pysynyt salassa, en tiedä missä vika, ehkä meidän ammattikunta oli yhdessä postinkantajien kanssa vaan niin sisäsyntyisiä juoruilijoita, ettei mitään häpyä, jos olisi kisa, se olisi tiukka taisto. Vaitiolovelvollisuus valtion hommissa ja niin nytkin. Jos joku kaupunginvaltuuston jäsen osoittelee illan pimeinä tunteina jäsentään samaa sukupuolta kohti, niin mitä sitten. Jos se osoittautuu science fictionin harrastajaksi, tekisi mieli jo mainita siitä jollekin, mutta minä pidän pääni kiinni. Ei kuulu minulle, jos se lukee Buck Rogersia ja käy yleisötilaisuudessa kuuntelemassa, kun Linnunradan käsikirjaa liftareille käydään lukemassa meillä ääneen, helvetin homo. Ja mitä siitä sitten jos käyn kaupunginklinikalla, ei se ollut rahasta kiinni vaan häveliäisyydestä yksityisasioitani kohtaan. Jos olisin mennyt työpaikan terveydenhuoltoon, olisin ollut merkattu mies iäksi, sen verran minä tiesin ja tunsin niitä, etteivät niiden suut olisi pysyneet supussa sekuntiakaan.

Rip istui kirja sylissä, yritti lukea, aurinko heijastui sivuilta ikävästi silmiin. Hän hieroi silmäkulmiaan, teeskenteli poissaolevaa, kuin tämä tilanne, hänen olemisensa siinä, olisi ollut jokapäiväistä, ei vaan arkipäivää, ei siinä mielessä, että hän joka päivä, vaan että ei tässä ollut mitään ihmeellistä. Lukemalla kirjaa hän yritti osoittaa olevansa verenluovuttaja tai omainen tai jokin muu kuin mitä oli, valitettavasti siinä osoitteessa, sillä pihalla ei ollut muita päivystyksiä kuin sukupuolitautien poliklinikalla, joten aivan sama miten paljon hieroi silmäkulmiaan, nenänvarttaan, tai oli lukevinaan kirjaa, hän oli asiakas siinä kuin muutkin siinä ulkosalla, ystävällistä että heillä oli siinä oma pieni terassi. Nostaessaan aika ajoin katseensa, kirjan sivuilta hohkaavan auringon ärsyttämänä, hän vältteli katsomasta suoraan edessään istuviin hyvin pukeutuneisiin nuoriin miehiin, joilla oli toppaukset hartioissa, kannettava puhelin ja tuulitunnelissa käynyt tukka. Sen sijaan hän katseli rantojen miehiä. Niiden ruskettuneita piirteitä, ahavoituneita kulmia, niin ne olivat kuin reservaatti-intiaanit, joille oli pantu päälle Pelastusarmeijan univormu. Yksi niistä, ehkä Ripin tuijottamisen havaittuaan, nosti rohkaisevasti mustaa peukaloaan.

Peukaloita jotka kohottautuivat minua kohti, mustia hammasvälejä, kuteita jotka olivat Backstagen kulahtanutta mustaa, tuossako on minun tulevaisuuteni, ajattelin, tai niiden, ei minun, kävihän se mielessä, että jos minunkin, mutta silti etäältä. Rokkialttarilta puliukoksi ja täällä Krunikan tippaklinikalla on sitten toinen kesäkoti. Selvä homma, kaasussa koko matka sitten loppuun asti, näemmä se irtoaa rantojen miehillekin, pimpsa. Mutta että viina, sen viettelystä, sille ei mahda mitään. Niin kuin Albert Järvinen kertoi tiskillä oltuaan selvänä jo monta viikkoa, silläkin kertaa joi vain vissyä, me tarjottiin se sille, ilmaiseksi joka pulloa ja sitä meni paljon, pistoolisooda ei suostunut ottamaan eikä me kehdattu antaa, pyssysooda olisi ollut ilmaista, eihän se ole kuin kuplia ja vettä. Niin että pullovissyä Albertille, ja niin se kertoo, että silloin kun putki iskee päälle, huomatkaa että mies puhui preesensissä, ei siis ollut mitenkään varmaa, että se pystyy hallitsemaan itsensä, joten ilmaisten vissypullojen tarjoaminen oli kai ennakointia sille, että nyt asetetut tyhjät nappulat tulisivat vielä jonain päivänä takaisin. Nimittäin sillä periaatteella, että papeille ja raskaana oleville naisille ei kannata tarjota yhtään mitään, niiden suhteen takaisinsaamisprosentit ovat melko tiukassa, jollei tule keskenmeno, ero tai papin tapauksessa kriisi, ja näitä juttuja ei baarissa haluta todistaa. Albertin herääminen takaisin alkoholismiin sen sijaan olisi ollut viehättävää katseltavaa kaikille. Vantaan kaupunki oli järkännyt sille suojatyöpaikan sen saavutusten tähden, se oli päässyt erittäin kevyen taloyhtiön talonmieheksi, ei paljon mitään hommaa, harava heilumaan, lampunvaihto ja lippu salkoon. Viimeisin kolmen viikon putki, josta toki oli jo aikaa, oli alkanut siitä, liian kevyestä työstä. Juhannusaaton Vantaan typötyhjässä taloyhtiössä, jonka kaikki asukkaat olivat lähteneet mökille tai maalle, Albert oli vielä kestänyt vissy hampaissa sihisten, sitten iski turhautuminen. Se oli semmoinen putki. Liput siinä yhtiössä laskettiin vasta heinäkuun puolella. Kolme Suomen lippua ja lopputili, pakko alkaa taas käymään porukoissa, kerjätä keikkaa kavereilta ja nauttia vissystä. Ja siis oikeasta Hartwallin Vichystä, ei mistään pistoolisoodasta.

– Pahoillani, mutta meillä ei ole sitä, tunnustin, aivan rehellisesti. Ei jaksanut mitään venkurointia, ei mitään huijausta, olisihan sekin ollut mahdollista, mutta ei tässä tapauksessa, olisi vain tullut paha mieli, jäänyt huono omatuntoa. – Auttaako jos tarjoan kossun?

– Poika!

Albert Järvinen on puhunut minulle.

Rantojen miehissä oli aika paljon samaa. Niin ajatteli Rip. Kuin hänen tulevassa itsessään. Hän kysyi sylissään pitelemäänsä kirjaa havittelevalta laitapuolen mieheltä, haluaako tämä sen. Mies ilahtui ja saman tien suuttui.

– Jätkä vedättää, tää on meidän omaisuutta! mies, Arska nimeltään, painoi likaisen sormensa romaanin sivulla 23 olevaan Rikhardinkadun kirjaston leimaan.

– Lupaan maksaa sakot, Rip tyynnytteli.

– Ei käy homopoika.

Arska tyrkkäsi kirjan takaisin Ripin syliin kuin pilaantuneen maksalaatikon.

Rip ei ymmärtänyt. Ei hän tiennyt silloin vielä, etteivät antikvariaatit ottaneet vastaan kirjaston kirjoja, ei hän ymmärtänyt paljon mistään paljon mitään. Hän jäi kapaloimaan kirjaa syliinsä ja mietti syvällisiä asioita. Mitä minusta jää jäljelle tähän maailmaan muuta kuin satiaiset, hän pohti. Korkeintaan hoidetut satiaiset.

Minä en ole mikään rock-kukko niin kuin Albert Järvinen, minä en ole mikään. Olen korkeintaan rokkikäki, joka puolihuolimattomassa humalassa munii toisten pesiin ja saa palkakseen vain kirput. Niin sitä sitten ollaan Kruununhaassa, kaupungin pellolla, joutomaalla, klinikalla. Nopeammin ja tehokkaammin vaivasta olisi päässyt eroon työterveydenhuollossa, mutta ne eivät siellä pidä päätään kiinni, ei mitään vaitiolovelvollisuutta niin kuin meillä häveliäillä tarjoilijoilla. Edelliseltä joka siellä kävi, oli kysytty: naitteko te kaikki ristiin? Niin että minä en halunnut enää tarttua haasteeseen, en halunnut puolustautua että me vain asuimme toistemme kämpissä ja siitä saa syyttää yhteiskuntaa ja rahattomuutta, en käynyt siellä vaikka tiedän että hänellä oli kuulon- ja näöntestauslaitteiden huoneessa myös sitä luokkaa mikroskooppi että sen valossa kaluni olisi näyttänyt Empire State Buildingilta ja se satiainen King Kongilta.

On kuuma ja aurinko tarjoaa räikeän kirkkaan valaistuksen, miehet pyörivät levottomina aloillaan, päivystyksen vastaanottoaika päättyy pian ja heitä on läsnä kovin monta. Heitä kuumottaa, hiertää, kutittaa, kalvaa epäilys. Nyt tarvittaisiin taivaan tai palokunnan tarjoama vesisuihku ja nuo omissa liemissään kiehuvat miehet olisivat kuin akvaariossa, ja rauhoittuisivat, muuten he ovat kohta toistensa kimpussa. Kaikkien nähtävillä he joka tapauksessa ovat, jos haluaa katsoa sinne päin sateessa, juuri niin, juuri te, katsokaa ylöspäin, tänne päin, täällä me olemme, tuo jolla on kirja polvella, yrittää olla kuin tämä olisi arkipäivää.

Vaikea keskittyä romaanitaiteeseen. Vaikka ollaan ulkona, haisee ympärillä eau de gologneen haudutettu smegma, sen lisäksi osuu nenään vielä spytta ja vanha viina, ja katumus ja kiima ja mätäinen visva. Minä istun puliukkojen puolella, vastapäisellä puupenkillä istuvat pukumiehet. Niillä on timmit kuteet ja aurinkolasit päässä, vähän ne ovat siinä kuin Töölönlahden terassilla, tai yökerhossa kun loisteputket räpsivät katkonaista loistetta heidän ruskettuneille kasvoilleen. He ovat naamioituneita siltä varalta jos presidenttiparin kaunis tytär, se joka on ammattiliitossa, paperiliitossa sukellusveneen ostaneen merkonomin kanssa, sattuisi raottamaan ikkunaverhoa ja näkisi heidät meidän keskuudessamme. Myös me, jotka istuimme pitkällä penkillä, minä ja Hakaniemen vakavoituneet, ahavoituneet miehet, pinnalta syvän ruskeat, näytämme siltä kuin olisimme tulleet rantalomalta, vain haju vie ajatukset sisäänpäin, tämä haju joka saa kaipaamaan saunaa vaan ei Yrjönkadun yleiseen saunaan. Tämä haju ja kuumuus saa kääntymään syvälle sisäänpäin, syvimpään itseen, sillä mitä me olemme, kuonaa vain. Mitä meistä jää jäljelle, ei mitään muuta kuin resepti. Minut erottaa universumia tähdenlennon lailla halkovista ulkoavaruuden olennoista se, että ne ilmestyvät tänne vaatekaapiksi naamioidulla aluksella ja ovat pukeutuneet silkkiin ja nahkaan ja puhuvat eri kielillä, hienostuneilla tai törkeillä, astevaihteluihin heillä riittää pelisilmää. Kun koko Helsinki on heidän edessään kelteisillään, minä menen pääni sisään ja pysyn siellä. Odottelen kuolemaa. Tästä tunteesta ei eroon pääse. Kuolemaa odotellessa ei tarvitse panostaa tulevaisuuteen, ei säästää markkaakaan. Kuolemanodottelija elää ja on, tuhlailevainen. Hän ei paljon tarvitse itselleen, ruokaa nimeksi ja yhdet vaatteet, yhdet riittää, muuta ei tarvita kuin korvalappustereot. Ne minut erottavat puliukoista, kontaktin tarve yhdistää, ja välittömän rakkauden tarve, kaikki muu on paskaa. Rantojen miehillä on voinut pitkän elämänsä aikana olla enemmän naisia kuin minulla, mutta minulla on paremmat hampaat, ainakin eturintamassa. Minulla on asiat hyvin, minun vaatimattomiin tarpeisiini nähden, minulla on korvalappustereot, vaatteet, nainen jolla on pesukone, nainen jonka konetta pääsee paremman puutteessa rumputtamaan. Kun naiset muuttavat kaupunkiin, niiden mukana tulee viherkasvi ja pesukone, kolmantena rokkipelle. Siitä kolmiosta on huonosti tyhjän tilan täyttäjäksi riippumatta siitä missä tyhjä tila huutaa täyttämistään. Meikäläiselle riittää patja ja yölamppu, työpaikan Cylinda hoiteli puhdasta ylle, ennen oli hoidellut, kone pääsi korjattavaksi. Sen sisällä pyörivät farkkuni ja sukkani menivät solmuun, kietoutuivat yhteen kuin jin ja jang. Kävin noukkimassa mustan makkaran vesilätäköstä ennen kuin keittiöpäällikön huuto alkoi, sen tarkanmarkanvenyttäjän, pillusta joustavan ja päästä kireän. Piti etsiä uusi pesukone. Anitalla oli. Hän on sopiva pakkaus, hänellä on samankokoinen takapuoli kuin minulla plus viisi senttiä pidemmät kintut. Häneltä saa linkouksen ajaksi lainahousut, joskus otin ne omakseni. Joskus vaihdoin luottokorttiin, hän sai parfyymeja, minä vanhat Beaversit. Ei haitannut, että ne olivat naisten farkut, sillä sen tiesi vain ammattilainen, toinen nainen, näki sen napituksen vääräpuolisuudesta ja taskujen koristelangoista. Voi olla että joku piti minua sellaisten housujen perusteella homona, ei se mitään, niin sai tytöistä juttukaverin ja pääsin osoittamaan heidän olevan väärässä. Niillä farkuilla sai hyvin tippiä, kundit heittivät säälistä, perustellakseen naisilleen vapaamielisyytensä ne heittivät kolikot kuin koiralle, niiden naiset sujauttivat markan takapuolessa repsottavaan pajatsoaukkoon.

– Kovaa kamaa, kovaa kamaa, hei.

Rip nykäisee vaistomaisesti päätään taaksepäin, ja sitten vielä toisen kerran, huomattuaan kapeita solmioitaan ja kannettavien puhelimiensa kantokahvaa hipelöivien juppien huvittuneet ilmeet. Tainnuttava haju hyökyi hänen päälleen, sama mikä aamuisin, jos roskasäkit olivat tyhjentämättä tai tuhkakupit, varsinkin ne johon oli kaadettu kaljaa tai joku hurri oli leiponut nuuskamällinsä. Tai sitten tuo tainnuttava hyöky oli samanlainen kuin lähti hänestä kahden päivän vapaan päätteeksi, kun hän ei ollut käynyt seitsemään päivään suihkussa. Noista päivistä oli kauan, tuollaisista vapaapäivistä ja muustakin, jopa juuri sen verran, että hänen täytyi puhaltaa ulospäin, kun eräs hänen puolella istuvista rantaroopeista oli irtautunut kumppaneistaan ja tullut hänen viereensä. Ei se tarkoita sitä, että kuuluu samaan jengiin, jos istuu samalla puolella! Ripin teki mieli huutaa. Se tarkoittaa vain sitä, ettei halua kuulua noihin toisiin. Kumpaan minä haluan kuulua? Sitä Rip ei miettinyt enää, sen mietinnön hän oli tehnyt jo valitessaan istumapaikkansa, oli tehnyt sen vaistomaisesti ja tunteella, ei harkinnan kautta, ei punniten penkeillä istuvien kuukausituloja. Noiden puhelinheppujen päivätulot saattoivat ylittää hänen kuukausitulonsa, paljon mahdollista, ja taas pummien tulot hän ylittäisi mennen tullen – mikä väliinputoaja.

Viereen tunkeutunut turpeiselta lemmeltä haiseva kaveri kehuu kirjaa, jonka Rip on unohtanut polvelleen selkäpuoli näkyvillä, mikäs siinä, niin se juuri pitää jättää siinä ympäristössä, kun unohtaa istuvansa suljetulla sisäpihalla, auringonpaisteessa, kun hetken aikaa kuvittelee olevansa hammaslääkärin odotushuoneessa, ei vaan raitiovaunussa, ei vaan pitkänmatkan junassa, ehei vaan jossain ulkomailla, jopa Pariisissa, siellä missä kaikki lukevat, niin hän on unohtanut olevansa siellä missä on, sukupuolitautien poliklinikan suljetulla sisäpihalla, jolle aurinko paistaa täydeltä terältä, ei niin voi sanoa, siitä tulee mieleen viiltohaava, onneksi Ripin kohdalla ei ole kyse niin suuresta vaivasta. Hän käänsi kirjan ympäri, ja ennen kuin pultsarin mustat sormet ehtivät tarttua kirjan valkoisille sivuille, Rip sulkee sen ja asettaa etäämmälle. Hän myöntää kirjan olevan mielenkiintoinen, totta puhuen hän ei pidä siitä yhtään. Hän ei enää muista kehen oli yrittänyt tehdä vaikutuksen lainaamalla Alastoman lounaan, ei edes ymmärrä sitä, ei jaksa kelata, miksi oli päättänyt ottaa juuri tämän kyseisen kirjan juuri tähän ympäristöön, ehkä hän halusi erottua, ehkä hän ei ole aina kovin viisas. Viisaampi olisi tuonut Kotiopettajattaren romaanin.

Rip miettii. Selittelee itsekseen, varsinkin jälkikäteen, sitten kun on selvillä vesillä. Mitä heikompi itsetunto sitä pidempi aika kuluu oman itsensä uudelleenrakentamiseen siltä pohjalta miten on tullut toimittua aiemmin, kun on tullut toimittua typerästi, ajattelemattomasti. Niin, Pariisi. Rip oli vain halunnut istua minkä tahansa kirjan kanssa metrossa aivan niin kuin Pariisissa tehdään, oli halunnut näyttää seesteiseltä ja kriittiseltä kovakantinen sylissä, peittämässä kaiken pahan alkujuurta, oli hän lukenutkin sitä.

Burroughsin romaania, vai? Homohommia ja sekavaa sontaa, kovaa menoa arabikujilla. Ei tehnyt vaikutusta muuta kuin Repeen tai Mosseen, en minä sen madonsyömin hampain edessäni löyhkäävän hampuusin nimeä tiennyt. Hän sanoi Burroughsin olevan alan mies ja nosti minulle mustaa peukkuaan. Helvetin hyvä kirja, sanoin suupielet kireänä. Mitenkäs se teidän seksielämä luovii? se kysyi, ja hetken jo luulin, että se kävi henkilökohtaiseksi ja osui saman tien hermoon, mutta ei onneksi, se heitti kysymyksensä niille vastapäätä istuville ruutuhousuisille uuden yläluokan seinäruusuille. Silmissä vilisee ja housuissa kahisee? Repe tai Mosse heitti mustat hampaat irvistäen ulos suusta kuin ruostuneet naulat, sitten se ojensi kätensä minulle ja sanoi: – Arska, mä oon Arska.

Eikö me kaikki olla? Nyökkäsin sille. Pukumiehet oikovat krakojaan ja katsovat Ray Banien takaa suoraan halogeeniaurinkoon. Sairaanhoitaja tulee, sanoo nimeni, ottaa samalla hilkkansa pois pyyhkäistäkseen hikeä otsaltaan, hän pyyhkäisee sen esiliinaansa välittämättä hienotunteisuudesta, sievyydestään yhtään, tekee sen kuin juuri olisi teurastanut sian. Täällä on kuuma, hän huokaisee ilmaan, ja tiedättekö, se pitää bakteerit tyytyväisenä, emmekä me halua bakteereita lisää emmekä riitaa kenenkään kanssa. Tämän sairaanhoitaja tekee selväksi niin minulle kuin Repelle tai Mosselle tai Arskalle ennen kuin päästää minut vastentahtoisesti livahtamaan rintojensa lomitse sisään viileään kivirakennukseen. Siellä on mukavampaa. Minä sulan viileässä. Herkeän puheliaaksi. Me päivittelemme huonoa hellettä, olisi mukavaa saada hetki sadetta, silloin elämä näyttäisi valoisammalta, olisi helpompi hengittää, tulisi vähän enemmän vihreää nurmikoille, kehuin heidän työtilojaan, sitä kiven kosteaa viileyttä. Olisitpa täällä talvella! hän huokaa. Sain salvaa kutinaa vastaan, sain sen pyytämättä, kaivamatta miten todistusaineistoa esiin, kunhan kerroin miten olin päässyt tähän tulokseen. Hoitaja neuvoi vaihtamaan lakanat, myös partnerilta, ja ettei sitä salvaa saa töpötellä mitenkään yliolkaisesti yksi tippa kerrallaan herrojen Satie ja Tiainen päälle vaan hierotaan kunnolla kehon kaikkiin karvaisiin kohtiin pois lukien hiukset, mutta kulmakarvat ja parran sai kyllä käsitellä, jos tuntui siltä ja jos siihen suinkin vain oli tarvetta partnerin kannalta. Hyi helvetti. Lakanat pitää myös vaihtaa, hän toisti. Kylläpä siellä olikin tosiaan kuuma, myös sisällä. Ei tietoakaan kiven viileydestä. Kuumuus tekee teistä velttoja, sitä me juuri haluamme. Hyvä ilma saa hormonit jyrisemään ja se vaikeuttaa työtämme. Jatkossa on syytä peseytyä useammin kuin nyt teet. Minun oli kuumaakin kuumempi. Ja suojautua pitää muistaa aina, ei nyt bunkkeriin, mutta kumisukka kehiin. Minulle riittää kunhan ammun viestintuojan. Oletteko te bi? Et lähtisi treffeille?

En minä kysynyt, halusin ehkä mutta toisaalta hän oli melkoisen tyly ja loukkaava. Kyllä minä olisin lähtenyt, kanssani. Nyt pitäisi soittaa Anitalle. Jos käytäisiin ostamassa housut ei tarvitsisi mennä suihkuun muuta kuin sen jälkeen, kun housuja oli sovitettu. Anita ei vaan saa olla liian juovuksissa. Mitä vain voi sattua silloin. Jos hän tahtoo olla kiltti ja mielikseni, niin kuin ne humalassa tapaavat. Hän keksii silloin kivan tavan säästää, keskustan tavaratalossa, kun hän ryhtyy suoraan toimintaan, kun hän alkaa olla täynnä ilmaisia hajuvesiä. Anita haalii herkkuosastolta mukaansa kaikkea syömäkelvotonta ja lemmikkiosastolta kaulapannan ja naisten alusvaatteista kaikkein pienimmät ja tyyriimmät pitsit eikä minulla ole kuteita vieläkään. Pysähdytään miesten vaateosastolle.

Rip meni määrätietoisesti housuhyllylle ja sieltä sovituskoppiin, hänen käsivarrellaan roikkuvat mustat Levikset. Anitan mielestä Rip meni väärään sovituskoppiin, hän meni kiskomaan tätä ulos sieltä. Rip oli pelkissä kalsareissaan, kun hän kipitti Anitan otteessa ulos sovituskopista kuin kiireinen pingviini, ja myyjätär, pelkkä harjoittelija, oli alkanut aivastella ja mennyt mielenosoituksellisesti pärskien kauemmaksi. Anita oli odottanut tytön olevan tarpeeksi kaukana ennen kuin työnsi punastelevan, keskiosastaan kokoon kurtistuneen Ripin käytävän perimmäiseen koppiin. Miksi? Koska siellä oli ikkuna. Anita avasi ikkunan, otti Ripin kädessään roikottamat farkut ja heitti ne ulos, tuosta vain.

– Painu hakemaan, hän oli sanonut.

Rip lähti, lujaa. Ensin hän juoksi sovituskoppiin, johon oli ensin pyrkinyt, otti vanhat housunsa, kiskoi ne jalkaansa, otti olkalaukkunsa, sitten meni. Kävellen mutta vauhdilla, hitaasti kiiruhtaen loikki liukuportaat. Häntä pelotti.

fair lady

***

Tuntuu että sade tippuu suoraan syliin. Yliajetut jäsenet eivät tahdo enää nurkumatta jaksaa. Minä lepään tässä, vinoiksi kuluneita portaita tuijottaen. Erehdyin ottamaan kadulla juoksuaskeleita säikähtäessäni vieraita katseita. Siksi kaaduin, siksi vain.

Lepään tässä hetken, kivi-tasanteella. Sitten huudan. Syljensekainen lima vinkuu nielussani. Vaikka minä en välittäisi, tämä ei ole loistavimpia iltoja elämässäni. Vaikka en välittäisi, lyön vetoa, että niiltä kahdelta, löytyy jotain mainitsemisen arvoista minua vastaan. Nyt minä huudan.

***

Kadulla katsoin jälleen oikeaan ja vasempaan, sama dilemma taas, kumpaan suuntaan mennä, two ways to choose. Nivusissa ei tuntunut enää yhtään niin pahalta kuin portaita alas tullessa, pääkin oli kohdillaan, olo mitä selkein. Which way to go, laulaa maestro, ja sen ajatuksen rohkaisemana valuin takaisin Eerikinkatua ylös. Sade oli muuttunut tihkuksi. Olin Maestrossa muutaman minuutin ontumisen jälkeen. Tilasin viskin ja tuopin, tein sukellusveneen. Tiskin takana tytöt katsoivat inhoten. – Jatkakaa eilistä piikkiä, sanoin jotain sanoakseni ja osoitin pullovitriinissä olevaa lasia, jossa upouuden luottokorttini pinta hohti ujosti sitä peittävän kuittipinon alta. – On vissiin tullut tarjottuakin jollekin, arvelin kumotessani suklarin sisääni. Takaisin normaaliuteen. Olin taas yksin, ja aika selvin päin. – Tai jos kuittaan sen kortin pois, sanoin tytöille, – ja itseni samalla.

Ulkona taas. Jalat hakivat neljään eri suuntaan, ja veivät lopulta kotiovelle, lukossa oli. Aikani rynkytettyäni, Airola tuli avaamaan. 

– Et tule sisään!

En ottanut moista kuuleviin korviini. – Sanoitko sinä todellakin vuosi? Tarjoa olut.

– Lähde nyt menemään siitä.
– Niinpä kai sitten, alistuin, melkein. – Mitä te muuten täällä vielä teette tähän aikaan? kysyin sitten arvostelevasti.

– Odotellaan että Ritsi saisi tilityksen valmiiksi, Airola huokaisi raskaasti ja avasi ovea sen verran, että pääsin livahtamaan sen paksun käsivarren alta sisälle.

– Asia selvä ja kiitos, minä saattelen rouvan kassalippaan lokerolle kuin se olisi omani.

– Et muuten saattele.

– Mutta voisin, jos haluatte.

– Uskalletaanko me? Airola huusi olkapäänsä yli narikkaan. Mika kohautti olkapäitään, ei nostanut katsettaan, katse kiinteästi kolikkorengissä, ei kovin suuri potti, joku kymppi, edes sade ei ollut tuonut takkeja naulakkoon.

– Menkää vain, rohkaisin, – jollei meillä kestä kantti mennä kulman taa kahdestaan, niin me jäädään rahojen kanssa tänne yöksi.  

Airola katsoi minua epäilevästi, kuntoani, vilkaisi kelloaan. – Kai me sitten, ehkä… ja tökkäsi tylpän objektinsa, etusormensa värttinäluuhuni ikään kuin muistutukseksi. – G:lle ette sitten puhu tästä, tajuatko?

Väärien osoitteiden pyörryttämät ihmispolot tyrkyttämässä minulle neuvojaan, neuvoa-antavaa elintään liian vastaanottavaiselle varrelleni. Heidän kolahtelunsa lantioluihini, polvitaipeisiini saavat minut itkemään. Ei koskaan ilosta. Raivo kutittaa kitalakea. Jos nyt huudan, ja minä huudan, herätän kaikki, ja jo siksi minun on saatava ruumis ovesta sisään, on tasaannutettava hengitys, väpättävä sydän. Ensin huudan. Tänään ei ole varaa muuhun. Milloin muulloin minulla on ollut. Varaa muunlaiseen olemiseen. Parempiin miehiin, kauniiseen omakotitaloon, tyylillä kalustettuun. Minun paikkani on rappukäytävässä, jonkun on tämäkin paikka täytettävä. Siirryn vähitellen ovea kohti, sentti kerrallaan, ja huudan, koko ajan. Ei ole muuta ajanvietettä. Pillusta valuu verta. Haparoin eteenpäin yhdellä kädellä, toisella pidän ruumista kasassa, estän sitä valumasta kuiviin, lasken graniitissa olevia mustia kivihippuja, montako niitä vielä täytyy ylittää päästäkseni eteiseen, olen metsässä, laskettelen kanervamättäitä, havunneulaset pistelevät polvissa, tekee kipeää mutta olen metsän kanssa, hymyilen, hymistelen sokean miehen porttikäytävässä soittamaa sävelmää, hän soittaa huulillaan, minä en pysty samaan, suustani valuu limaa, nyt olen kenkien joukossa, saappaitteni, korkkareiden, nilkkureiden ja valmiiksi pakatun matkalaukun. Se on siinä aina, jokaisen miehen muutettua asuntooni pakkaan heidät ulko-ovelle. Olen romahtamaisillani mutta en vielä. Revin matkalaukun vetoketjun auki ja kaivan kauluspaitojen ja keksipakettien seasta pullon. Hieraisen sen taidolla puhallettua pintaa, raapaisen etikettiä, inhoan täydellisyyttä, ja itsesäälin jättäen toiseen kertaan repäisen sinetin, kiskon tulpan, vien pullonsuun syvälle kurkkuuni ja juon. En edes kakistele. Otan toisenkin suullisen, ainoastaan varmistukseksi, ollakseni täysin varma viinan perimmäisestä vastenmielisyydestä. Sekä siitä että olen vielä täällä. Alaovi aukeaa. Kadulta nousevat liikenteen äänet ja märkä ja kylmä, minä taas en saa vedettyä itseäni kokonaan sisälle, en saa omaa oveani kiinni, jalkani on tiellä, olkoot auki, minulla ei ole mitään hävettävää. Lasken pääni matkalaukkuun ja suljen silmäni hetkeksi. Sitten nousen, kohta. Saamattomuuteni johtuu taivaan peittävästä pyöreästä kuusta.

***

Väärien osoitteiden pyörryttämät ihmispolot tyrkyttämässä minulle neuvojaan, neuvoa-antavaa elintään liian vastaanottavaiselle varrelleni. Heidän kolahtelunsa lantioluihini, polvitaipeisiini saavat minut itkemään. Ei koskaan ilosta. Raivo kutittaa kitalakea. Jos nyt huudan, ja minä huudan, herätän kaikki, ja jo siksi minun on saatava ruumis ovesta sisään, on tasaannutettava hengitys, väpättävä sydän. Ensin huudan. Tänään ei ole varaa muuhun. Milloin muulloin minulla on ollut. Varaa muunlaiseen olemiseen. Parempiin miehiin, kauniiseen omakotitaloon, tyylillä kalustettuun. Minun paikkani on rappukäytävässä, jonkun on tämäkin paikka täytettävä. Siirryn vähitellen ovea kohti, sentti kerrallaan, ja huudan, koko ajan. Ei ole muuta ajanvietettä. Pillusta valuu verta. Haparoin eteenpäin yhdellä kädellä, toisella pidän ruumista kasassa, estän sitä valumasta kuiviin, lasken graniitissa olevia mustia kivihippuja, montako niitä vielä täytyy ylittää päästäkseni eteiseen, olen metsässä, laskettelen kanervamättäitä, havunneulaset pistelevät polvissa, tekee kipeää mutta olen metsän kanssa, hymyilen, hymistelen sokean miehen porttikäytävässä soittamaa sävelmää, hän soittaa huulillaan, minä en pysty samaan, suustani valuu limaa, nyt olen kenkien joukossa, saappaitteni, korkkareiden, nilkkureiden ja valmiiksi pakatun matkalaukun. Se on siinä aina, jokaisen miehen muutettua asuntooni pakkaan heidät ulko-ovelle. Olen romahtamaisillani mutta en vielä. Revin matkalaukun vetoketjun auki ja kaivan kauluspaitojen ja keksipakettien seasta pullon. Hieraisen sen taidolla puhallettua pintaa, raapaisen etikettiä, inhoan täydellisyyttä, ja itsesäälin jättäen toiseen kertaan repäisen sinetin, kiskon tulpan, vien pullonsuun syvälle kurkkuuni ja juon. En edes kakistele. Otan toisenkin suullisen, ainoastaan varmistukseksi, ollakseni täysin varma viinan perimmäisestä vastenmielisyydestä. Sekä siitä että olen vielä täällä. Alaovi aukeaa. Kadulta nousevat liikenteen äänet ja märkä ja kylmä, minä taas en saa vedettyä itseäni kokonaan sisälle, en saa omaa oveani kiinni, jalkani on tiellä, olkoot auki, minulla ei ole mitään hävettävää. Lasken pääni matkalaukkuun ja suljen silmäni hetkeksi. Sitten nousen, kohta. Saamattomuuteni johtuu taivaan peittävästä pyöreästä kuusta. 

***

– Hei pulu! heilahdin keittiönovesta sisään. Ritsi oli kuvernöörin kopissa, kiukkuisena. Kolikoita oli pinossa tilityskaavakkeen päällä, ykkösolut laskukoneen kannella, huulipunan värjäämä vaaleanvihreä mallu savusi tuhkakupissa. Radiossa Matti tai Teppo Turkki paransi maailmaa. – Vittu ja tämäkin vielä, Ritsi kirosi ennen kuin mulkaisi. 

 – Tulin kurkkaamaan miten pärjäät, paljonko myitte? Vastausta odottamatta otin setelit rahalippaasta ja punnitsin nippuja kourassani, oikeastaan sillä punnitsemisella niin ollut väliä, tunnustelin vain nipun paksuutta. – Tuhatkaksisataa ja ehkä kolme kymppiä päälle.

– Melaheppu! Ritsi lakaisi minut sivuun kopin ovelta ja liehui aulaan suurin elkein kuin Irina Milan. – Portsari! Apua! hän huusi lisää portsaria, aina vain lujempaa, antoi edithpiaf -äänensä kaikua salissa ja purki samalla osan vääristä aaltopituuksistaan ja patoumistaan, oletan, hänen äänensä leikkasi lastulevyseinän läpi kuin puukko korvaan. Lopulta hän palasi takaisin nelosoluen kanssa. – Kukaan ei piittaa, sinähän voisit vaikka ryöstää minut.

– Näin vähää ei viitsi, heilutin seteleitä. – Sinua taas ei pysty joutumatta itse maksumieheksi.

– Kusipää!

Väistin hänen läimäytyksensä ainoastaan siksi, että osuessaan se olisi humauttanut minut peräseinään. – Saanko minäkin oluen?

– Mihin sinä sen lutkan jätit? Ritsi ojensi laskukoneen päällä kiehuvan pilsneripullon, haparoin sen otteeseeni, ähkäisin sen juotuani, hyvä ettei kieli palanut. – Vähän lämmintä, sanoin moittivasti.

– Mene kuule muualle dokaamaan sitten, Ritsi sähähti.

– Sinä et ole siellä muualla, ja tiedätkös kuule, tilitykset kannattaa tehdä käden käänteessä eikä yötä myöten, tai jollei onnistu ryntäät esiin ja ryttäät paperin ja sullot kissaan, kassaan ja teet rintamerkin, ristinmerkin, ja toivot että pankissa on kiva tyyppi töissä, se hontelo rillipää.

– Se on uskovainen, Ritsi tuhahti. – Jätkä on ihan päissään. Eikä tuo taktiikka toimi enää, minulla on varoitus, joudun koulutukseen jollei tämä ala taittua. 

Viimeinen sana katosi oluen pulputukseen. Ritsi rojahti työtuolin kitisevää selkänojaa vasten. Keittiöpäällikkö Kermala, myös kuvernööriksi haukuttu, joutuisi hakemaan siihen aamulla uudet säädöt. Minä peräännyin taaksepäin, olin tehnyt sitä jo jonkin aikaa, olin edennyt hidastetusti, käteni oli jo maustekaapissa, otin Denzon salakätköstä pullon ja tein paukun. 

– Tuon sinä vielä saat maksaa, Ritsi sanoi.

– Haluatko että autan? Muuten me ei pääse täältä ikinä kotiin.

– Mitä jos hankkisit oman kämpän. Tai ostat.

– Heti huomenna.

– Ei taida herra ehtiä, on niin menevää sorttia.

Voi hyvin olla totta etten ole koskaan kotona, tai kämpillä, mutta mitä minä omalla luukulla teen, kun kuitenkin, aivan lähitulevaisuudessa asun etelämerellä syvänruskeiden neitosten huomassa, en niin mitään. Investoinniksi ne sitä kutsuvat, omaa kahdenkymmenenviiden neliön yksiötä, kiinteistövälittäjät ja työkaverit, niissä on jotain vikaa.

– Ei tässä nyt niin mihinkään meneviä olla, mutta jos me kuitenkin päästäisiin täältä koisaamaan tämän yön aikana niin, hitto.

– Muuta veneen alle.

– Kylmää touhua, paita rypistyy.

– Mieti nyt vielä, sitten kun lähdet etelämerille voit ottaa veneen mukaan.

– Kerta kaikkiaan! Mennä sillä, lähden tänään ja olen perillä vähän ennen kuin pasuunat soivat.

– Miksi sinä niistä lattareista unelmoit? Ritsi katsoi minua pistävästi. – Eikö se hutsu pysty tyydyttämän sinua? 

Tuoli naukaisi hänen noustessaan kuin keinutuolin alle jäänyt kissa. Ritsi asetti tuhkakupin, tupakkansa ja pullonsa tiskipöydälle ja pieraisi, viittasi kädellään kopin suuntaan.

– No niin. 

– Jep, jep.

Otin hänen paikkansa, kopissa leijui sankka itämainen savu, oopiumia ja mentholia. Laskin rahat, tarkistin numerot. – Teiltä puuttuu kaksikymmentäkaksi markkaa.

– Tiedän, perkele.

– Mitä siitä nyt vaahtoamaan, menee ylitöiksi.

– Se oli varmaan se kalja, jonka tarjosit sille ämmälle.

– En tarjonnut yhtään mitään.

Olisin voinut lisätä, että sillä tavalla ei saa hyviä naisia, tarjoamalla, mutta en lisännyt, Ritsillä oli niin pistämättömät mielipiteet. – Maksa se pois niin päästään ulos täältä. 

– Ei minulla ole rahaa, Ritsi sanoi.

– Sitten pitää merkitä pari hukkadrinkkiä sinne ja tänne, sano että spillasit. 

– Menee koko lappu uusiksi! hän voihkaisi.

– Sitäkö sinä täällä olet surrut kaksi tuntia? kurkistin kopista ulos. – Pennin tienanneet portsarit steppaavat narikassa apinarytmiään ja eukko säästää kaavakkeita.

– Painu ladulle.

Ojensin grogilasin ulos keittiöpäällikön kopista. – Lasi Gambinaa, niin teen tämän, lupasin. – Denzo sponssaa.

– Niin mutta sitten...

Tilityskaavake on minun harakanvarpaillani tehty.

 – Älä selitä nyt.

Mutta sentään oikein, ei tässä tyylipisteitä kerätä, ei Sokoksen tussitekstauskurssin käyneen kalligrafistin hienosti mutta ylipäätään suurimman osan aikaa melko lailla päin majavan kitaa tehtyjä tilityksiä.

***

Aamulla kellot soivat. Niin kuin ne laulaisivat päättyneen talven ylistystä, niin ne leikkaavat järkkymättä huurteista, kohmeista ilmaa auringonsäteet kimallellen taotussa pinnassa. Se meitä lämmitä! Olen yksin ja alamaissa. Pitäisi lähteä ulos ja ryhtyä yksinäisen ihmisen surkuteltaviin toimiin niin kuin jokainen kaltaiseni sielu on ennen minua ryhtynyt. Katu on täynnä meitä. Yritän selvitä tästä. Puolijuoksua lähimpään ruokakauppaan, ehkä hetkeksi puiston penkille, ehkä aamukahville kapakkaan, siellä on iso teevee ja kodikasta. On maanantai, maanantai. Ei levon päivä ja ei-kiitoksen. Löysin viimeisen leipäpalani loppuun järsittynä, sen läpi lasolia valutettu, suolalla paikkasin. Ne hiiret, ilkeät, olemattomat, jotka pakottavat ulos, kerjäämään, nöyrtymään. Täällä minä menen. Mitä? Ei mitään. Minua ei pysäytä kukaan. Käärin oluet vatsani päälle kuin odottaisin kuutosia, minä olen janon äiti ja minun mättääni imee nestettä kuin kaktus. Ja kellot, kellot julistavat, leikkaavat nahkani ja luuni, halkoen hampaistani kitalakeen, ja tuo seuraava vartija on minulle jo liian suuri.

*** 

Kohta meidän pitää mennä, pitää mennä, pitää, Gambina on loppu, sinä haet sen huomenna takaisin, minä haen, sinä haet, heti aamulla, tuot sen päivätansseihin, oletko sinä päivätansseissa aamulla? Olen. Oho. Ei se haittaa, nukuin eilen vähän kauemmin, muistaakseni, hyvä. Pitää mennä. Mennään, sinä teet ensin tuon paperin uusiksi niin se on nätillä käsialallasi, sillä jota pomo niin rakastaa, minä menen pois sinua häiritsemästä. Minne sinä menet? Sinä menet kiltisti kuvernöörin koppiin ja minä menen pelaamaan flipperiä, anna hana-avaimet. En tosiaan anna! Päivätanssit laittaa ne hukaksi, kyllä laittaa. Ei hemmetti laita, mummot ei juo kaljaa. Ei todesta juo, otetaan kossua sitten, se on helpompi hoitaa. Ei hemmetti, tuot sitten senkin takaisin. Tuon tuon, tee nyt se tilitys, ja sitä paitsi minua panettaa. Hyi hitto. Me voisimme mennä ylös, siellä on sohva, me voisimme nukkua siellä, pääsisin ajoissa tantsuihin. Älä viitsi. Voisin nukkua tiskin takana käsimela valmiina ojossa. Nyt lentää huuli kuin spitaalisten päivätansseissa. Sinun kanssasi lähti silmä, pulu. Siellä on liiketunnistimet. Mitkä on, missä? Yläkerrassa, näin kun ne asennettiin. Mitä ne ovat? Ne ovat, eikö herra tiedäkään kaikkea, punaisia silmiä. Selvä. Ne rupeavat laulamaan poliisiasemalla, jos niiden läpi kulkee. Jaa ne on niitä. Niitä juuri. Tiedätkö että niitä pystyy huijaamaan. Miten muka? Jos liikkuu oikein hitaasti. Älä, mistä tiedät? Anita kertoi… menemmekö kokeilemaan? Ja vitut mennään huoripukki. Minä osaan liikkua hitaasti, pulu, esitän punaisille silmille pantomiimia, me liu’umme huoneen läpi sohvalle kuin laiskiaiset, painaudumme sille ja liikumme kuin maneetit avaruudessa, hitaasti peiton alla, ettei valosilmä huomaa lisääntymistämme. Ei me emme tee sitä. Tosikko. Käytännöllinen, mitä jos tulee kusihätä, kuinkas sitten suu pannaan? Älä edes ehdota noin ruokottomia. Haista vittu. With pleasure, mennäänkö. Mikäs siinä, mikä sen mukavampaa onkaan kuin kuunnella kuinka pikku ryppymuna huutaa tuskissaan, ja tiedä se, että minä tiedän sen olevan ainoa kerta kun vekottimesi huutaa. Tsot tsot! Ja minä voin esittää sinulle pantomiimin, paremman kuin sinä, todemman, miten sinä vääntelehdit hitaasti kiiruhtaen vessaan, kun alkaa tulla housuun, mutta niin, eihän sinulla ole housuja, sinulla on erektio niin kuin teillä aina on, ja aamutoimiin tullut pirteä toimistoväki on tullut jo töihin, se saattaa pelastaa sinut, hälytys on pois päältä, ja he katsovat sinua silmät levällään, näin, ja johtajan huoneesta, sen uudenhohtavalta valkoiselta nahkasohvalta nousee jonkun toimittajan pörröinen pää, joka tarttuu liikehdintääsi ja kohta te tanssitte siinä, kaksi mielipuolta, ja te vääntelehditte vastakkain hitaammin kuin etanat, olemattomia valosilmiä väistellen, kohti vessaa, kunnes pääsette sinne ja kakkaatte bideeseen. Aika rankkaa, onko siellä semmoinen? Ei olekaan. Eli mitä me tehdään? Emme ainakaan mene sohvalle. Anna viinakaapin avaimet ja pidä kiirettä niitten lappujen kanssa.

***

Muistan sen kaverin, joka päivätansseissa käänsi pajatson, ja kun nyt sanon ”käänsi”, en tarkoita vielä mitään konkreettista, kunhan nyt tuli mieleen, ikään kuin selittelynä. Tarkoitan kääntämisellä sitä perinteistä, eli että se avasi sen siinä kaiken kansan keskellä ja ennen kaikkea minun silmieni alla, enkä huomannut mitään, ihmettelin vain miksi tuon ikäinen kaveri, se oli jotain nelikymppinen, tulee tänne muumioitten sekaan. Hetkeä myöhemmin näin pajatson oven auki, siitä sitten soittamaan Raha-automaattiyhdistykselle. Mutta kun sanoin ”käänsi”, tulee vastustamattomasti mieleeni myös se ilta, kun menin hakemaan Ritsiä, silloin illalla, inventaarion alla, kun hän laski kolikoita, minä laskin olutta huoltoavaimella jonka olin napannut keittiöpäällikön kopperosta, kaapista joka oli muka visusti lukossa, sen lukon sai auki hiusneulalla aivan uuden maailman malliin. Silloin minä käänsin, nyt ilman lainausmerkkejä, mutta en pajatsoa, sellainen on pirun painava, ei kiinnostanut, mutta oli miten oli ja tein mitä tein, tuuppasin kääntämäni rahat samantien takaisin kansanterveydelle, tämän voin vannoa, annoin vain hyvän kiertää, niin sanoakseni.

Pelasin yli kaksikymmentä markkaa flipperiin kaikki irtorahani, ja sitten pelasin kaikki baarin tippipurkkiin kerääntyneet markat, myös ne minulle kuulumattomat rahat, ja ne pelattuani minulla oli aikaa miettiä, oikeastaan vähän sitä ennen, miten käyttäisin jäljelle jääneet kaksi, kolme markkaa, niin että miten ja millä lailla, panostaako suureen riskiin ja laittaisin ne hedelmäpeliin, sillä tavoin saisin lisää pelirahaa flipperiin, voisin saada, jos voittaisin, toisaalta tiesin että minä olen tästä epäsäätyisestä perheestä se, joka ei koskaan voita yhtään mitään. Jotkut meidän baarissa voittavat, voi että kun osaakin vituttaa. Siksi en pelannut hedelmäpeliä, siksi en, koska alkoi harmittaa. Siksi pelaan flipperiä, ei käy sättäämään palloa, kun se vierii läpi laarin, ei kukaan ole siihan vikapää paitsi minä itse enkä silloinkaan paljon. Parempaa flipperin pelaaminen on, se on pyyteetöntä ajantuhlausta, vain minusta itsestäni kiinni, parempaa valtion kannalta ja psyykeen, verrattuna siihen, jos laittaisin rahat rahapeliin enkä voittaisi mitään, koska voita mitään, kunhan toivon ja yritän että onneni kääntyisi lopultakin ja joskus sapettaa niin paljon. 

***

Kuulokuva. Hirvittävä kolina ja räminä, samanlainen kun joku tamperelaisorkesteri levittää rumpusettinsä ovensuuhun. Seuraava kuva. Syöksyn tilityskaavake kädessä, hienosti puhtaaksikirjoitettu, jos saa huomauttaa, keittiöstä aulaan, odotan näkeväni joukon sukkahousupäisiä ryöstäjiä, ei näy niin mitään, kurvaan baariin, ei mitään, muutama askel vielä, myönnän, pelotti niin saatanasti, mutta tiesin Ripin olevan jossain, tiesin myös sen olevan aika uuno, samassa pelästyin, josko sille olisi tehty jotain, samassa tajusin myös että tämä on vakava paikka, eihän sillä ollut edes työvuoroa, ja me päästettiin se sisään, ja jos täällä on nyt joku... 

Siinä se sitten oli, hedelmäpelin päälle kumartuneena, hedelmäpeli lattialla kyljellään, se vissiin yritti kammeta sitä ylös, ei tajuakaan mitä se sille oli tehnyt, tai miten, kaatanut hedelmäpelin lattialle. Rahaa siitä masiinasta tuli ulos kilisten ja kolisten, vielä silloinkin kun se punttasi sitä reisiensä päälle, ja sitä rahaa oli tullut hieman enemmmänkin, sitä oli koko aula levällään, ei uskoisi miten paljon ihmiset saattaa tunkea omaisuuttaan tyhmään peliin.

– Auttaisitko nostamaan tämän takaisin? Rip kysyi.

Purskahdin itkuun. Kun olimme siivonneet jäljet, lähdimme pihalle, kassalaatikko tietenkin jätettiin pankin seinässä olevaan lokeroon, oli jo aaumu aika pitkällä, taitettiin loppumatka ratikalla. Tai aivan loppumatka käveltiin. Jossain kohtaa aamupirteät lipuntarkastajat nousivat kyytiin ja onneksi edes minä olin sen verran hereillä, että havahduin niitten valheellisiin siviiliasuihin, bongasin ne jo pysäkille tultaessa, ei mitenkään vaikeaa, vaikea uskoa että kaksi kärttyistä ämmää ja yksi työnjohtajalta näyttävä mies seisoisivat keskellä sateista aamua niin tiiviissä ryhmässä, että melkein koskettivat toisiaan, ei edes naimissa olla noin lähekkäin, tuossa iässä, ja heitä olisi silloin kolme kappaletta yhtä aikaa naimisissa. Kiskoin Ripin niskavilloista pihalle, se nimittäin nukkui, törmäsimme tarkastajia vastaan, ne jäivät huutamaan meidän perään, ihan oikeasti jotain todella typeriä uhkauksia. Olin aika poikki ennen kuin pääsimme kämpille, ja silti piti panna pesukone pyörimään sen pyynnöstä. Jotkut muut haluavat katsoa Sky TV:tä ja meidän Rip, no niin. Se nukkuu jo. Ennen painumista lämpimään kainalooni hän pyysi herätystä seitsemäksi. Piti mennä Krunikkaan tapaamiseen. Mihin? minä kysyin. Kikkelinkatsojalle, hän tunnusti, melko tarkkaan seitsemältä haluan pystyyn, niin sitten nousee vielä pikkuvelikin entiseen loistoonsa. Kello muuten oli jo seitsemän. Tuuppasin hänet lattialle saman tien enkä vasta tunnin ynnäämisen jälkeen. Aioin mennä tuuletusparvekkeelle tupakalle, mutta vaihteeksi alkoi sataa kaatamalla. Kävin suihkussa, imuroin, kaikki paikat, karvat ja suun. Jannu nukkuu. Rikkalapiolla valutin käsilaukkuni pohjalle kerääntyneet epäkansanterveelliset kolikot ja kaadoin ne akvaarioon, kolikoista alkoi nousta satoja, tuhansia pieniä kuplia aivan villinä.

***