Olen hukassa kuin Punahilkan muori, tai oikeastaan enemmän, koska olin
todellinen. Tiedäthän tunteen? Kun pitkien matkojen jälkeen iskee monenmoista
tilaa, tunnekuohua, Pariisin ikävää ja tanskalaista spleeniä. Ensin ne ovat
vain fyysisiä luonteeltaan, on uupumusta ja palautumista, zeitgeistia ja jet
lagia. Joissain tapauksissa noista tuntemuksista pääsee eroon muutamassa
päivässä, minun aikaerosta toipumiseni on nyt kestänyt kolme kuukautta.
Taloudelliset tuskatilat käyvät voimille, omaisuutta on pitänyt realisoida,
työpaikkoja katsastaa, asuntoa etsiä, kysellä. Minut on huolinut hoteisiinsa
eräs deejii, jota kukaan ei tunne, josta kukaan ei ole kuullut paitsi hän itse
ja poliisi. Hän poltti erään terassiravintolan vahingossa, oli hukannut Blues
Brothers -pinssin sinne jonnekin lattiaa esittävien lankkujen alle tai väliin
ja meni etsimään sitä yöllä, verrattomassa humalassa ja amerikkalaisella
bensasytyttimellä varustettuna. Komea kokko yhdestä pinssistä ja muutaman
kuukauden istunto paikallisessa kevyitten tapausten vankilassa, aivan
keskustassa muuten, parhaat näkymät ruotsinlaivojen kattoterasseille, jos
tykkää. Hänen ystävänsä olivat niinä kuukausina säästäneet hänen vanhempiensa
sydäntä ja lisäkkeitä lähettämällä näille milloin mistäkin maanosasta kortteja,
etteivät vanhemmat olisi huolestuneet, mainio idea, oikein idioottimainen, niin
hyvä, että se toimi. Vanhukset luulivat poikansa ja perijänsä olevan vain
pitkällä retkellä. Ja vauhdikkaalla. Eivät ne osanneet epäillä mitään, ei
heillä ollut karttakirjaa, heille oli aivan okei, että samalla viikolla tuli
kolme korttia kolmesta eri maanosasta, kolme samanlaista korttia joissa on
heidän poikansa valokuva ja takapuolella käsiala, joissain korteissa lisänä
tyttömäisiä hippijuttuja, joissain tuopin kuva poikamaisella tyylillä. Se on
niin nopealiikkeinen meidän X. Satakaksikymmentä kiloa salamannopeaa
tuhopolttajaa, vahingossa toki. Vankilassa hän ei polttanut yhtään mitään, ei
rasvan hippua vaan lihoi vain lisää, hän on koukussa ruokaan. Nyt hän on vapaa ja
asuu vanhempiensa kotitaloa, vanhemmat hän passitti vanhainkotiin. Kirjoitin
tuossa edellä ”X”, koska entinen nimi ei ole enää käytössä, hän on nykyään Pint
Persola, se on hänen vankilanimensä. Asun siis hänen luonaan. Meillä synkkaa
hyvin arvatenkin siksi että minulla on rahaa ja olemme samaa sukupuolta,
omanlaisensa teksti tämäkin.
Kuten viime kirjeessä kerroin olen joutunut myymään
omaisuuttani, hirvittävällä tavalla kaiken. Auto meni käsittämättömään
alihintaan mutta minkäs teet, laskut on maksettava. En ehkä ehtinyt edes
kertoa, että minulla oli auto, se oli niin vähän aikaa, seisoi lumessa puolet
meidän suhteemme kestosta, tarkoitan autoa, en sinua. Viime kesän syytä, että
auton hankin, pettymykseni Vespaan ja niin edelleen.
Kuinka monta kertaa me olimme yrittäneet päästä Anitasta eroon, minäkin.
Mutta hän oli niin hyödyllinen, huvittava ja hyödyllinen, samankokoinen perse,
pesukone, karseat jutut, ei ujostellut päivääkään, sai minutkin nauramaan.
Syksyt olivat huonoa aikaa, aina, jos on hänenlaisensa henkinen taso, kasteli
pimeys ja märkä Anitan ruudin, teki hänestä itsesäälisen kasan tuhkaa. Syksyllä
häneltä myös loppuivat rahat. Muina aikoina hän tienasi hyvin, se oli totta. En
epäillyt yhtään. En epäillyt yhtään etteikö hän olisi tienannut hyvin, joskus,
yhtenä kautena kesässä, sirkuksen käärmenaisena. Pakko hänen oli jotain
ansaita, ei Goalle pääse pummimalla. Sinne pääsee ehkä kerran Pellen roudarin
kainalossa, mutta sen kerran vain. Eppujen roudarin kanssa oli päässyt Leville.
Anitan köyhyys ajoittui syksyyn, nyt oli marraskuu, kovat ajat edessäpäin.
Seuraava tilipäivä koittaa joulukuussa, joulukuun toisella viikolla, tai vähän
ennen aattoa. Silloin Anita tapaa käydä Kampin sosiaalitoimistossa, käy siellä
säännöllisesti kolme kertaa vuodessa, jouluna, huhtikuussa ja syyskuussa – joka
on kesän viimeinen kuukausi Anitan kalenterissa. Hän käy sosiaalitoimistossa
Kampissa, se on tärkeää, sen tähden hän asuu siellä missä asuu, juuri siellä,
prikulleen, päästäkseen hyvään paikkaan asiakkaaksi. Anitan kämppään on
riittänyt väliaikaisia asukkaita samasta syystä, samoilla perusteilla, enemmän
kuin olisi tarpeen, mimmi valitsi kuohkeimmat päältä, valintaperusteet
riittivät lievittämään syksyn ja talven taloudellista ahdinkoa. Kampin
sosiaalitoimisto, sossu numero yksi, famous fatta. Siellä oli liian vähän
ongelmatapauksia, se oli siisti paikka verrattuna Hakaniemeen, siellä oli
jokaisen vuoden lopulla oma henkilökohtainen ongelma henkilökunnalla, kun
kaikilla meni niin hyvin kantakaupungissa, ei riittänyt asiakkaita, ja vuoden
lopussa oli jakamatonta rahaa arkussa vielä vaikka kuinka. Ne piti saada
kulutettua loppuun, arkkuun vuoden alussa lapioidut määrärahat, sitä oli tietty
määrä, siitä nimi määräraha, ja se määrättiin joka vuosi uudestaan sillä
perusteella mitä edellisenä vuonna oli käytetty, sillä tavalla laskettiin
Kampin toimiston tarve. Ja jos arkkuun jäisi jotakin, se olisi ikävää, ylijäämä
menisi sitten Hakaniemeen, se ei olisi niin ikävää, mutta seuraavana vuonna
Kamppiin ei annettaisi enää yhtä suurta määrärahaa. Onneksi oli Anita, ja
muutama väliaikainen asukas siellä juuri niin, sillä kadulla. He täyttivät
sosiaaliviraston asettamat määreet hyvin luovasti ja auttoivat saamaan arkun
tyhjäksi ennen vuodenvaihdetta.
– Kun goottitonttu ilmestyy pienessä hiprakassa mutta
hyvin meikattuna kerjäämään joulukuussa rahaa, sitä ei voi vastustaa kukaan, se
on niin kuin niin vastustamaton, kuin taivaanlahja, ja rahaa sataa
säkkikaupalla.
Ja Anita nauroi suu auki, suurilla hampaillaan.
– Ei tarvitse kuin käydä kääntymässä. Viidentoista
minuutin haastattelu ja pullat taskuun. Ei se kestä edes sitä, hän rypisti
kulmiaan ja laski sormillaan. – Puolet ajasta menee siihen, kun Tantta-tätinen,
se virkailija hakkaa ATK:taan. Viisituhatta markkaa viidessätoista minuutissa,
Anita hymähti. – Sen minä sain viimeksi.
–
Se on parinkymmenen tonnin tuntipalkka, minä laskin ilman sormia päässäni. –
Aika hyvin.
– Mutta nyt olen puhki, tarjoatko vielä yhden?
– Voin ostaa lähtiessäni, minun pitää mennä töihin.
– Kiitos kulta, voitko ostaa piikkiin pari, minulla on
päänsärkyä, tajuatko, tarjoan ne tavalla tai toisella takaisin, ja sitten hän
nauroi taas niillä niin vietävän syötävillä hampaillaan, – tai sitten voit
tulla käymään.
Halvemmaksi tulisi Anitalle, jos minä tulisin käymään, käymään vain,
sillä en koskaan tule olemaan. Viimeiseksi hänen kanssaan. En minä pane sitä
vastaan vaan hänen puskaansa, mutta minä olen mies joka tulee vain
käymäseltään. On niin kiire, maailma auki.
Me olemme Tunnelissa, levykaupan viereisen kioskin kassalla, Anita
laskee rahoja, joita hänellä ei marraskuussa liiemmälti riitä, erottelee
ostoksia, pois suklaapatukka, kokis jää, pois tervapastillit, Erotica jää, pois
kortsut. – Du behöver inte dom med mig, hän sanoo. Minä seison hänen takanaan vaivautuneena,
yritän haroa tervapastilleja takaisin, seison tanakasti sillä se on varsin
yleistä Anitan seurassa, tällaisissa tilanteissa, ja hänen samankokoisesta
takapuolestaan, joka on oman autoerotiikkani huippu. – Vad…? kysyn epävarmasti.
Luulen että tämä on taas puhumme-kielillä-leikki, jota pelataan hotelleissa,
mentäessä respan ohi aamiaiselle, silloin kun ei ole huonetta mutta vatsa
kurnii, hölskyy, silloin kannattaa esittää olevansa ulkomaalainen, jos vatsa
kurnii, muuten tässä maassa kuolee nälkään. – Etsä tartte mitään juomunäkkejä
mun kanssa, kulta! Anita täräytti niin, että levykaupan vinyyleille kumartuneet
friikit nostavat koukkuista niskaansa meidän suuntaan, katselevat varovaisesti
vain ikkunan läpi, nynnyt, eivät avonaisesta ovesta, ja siksi niiden, ja se on
niille aivan oikein, päät litistyvät kaksiulotteisiksi, ja painuvat taas
takaisin levykansien pariin, säälittävästi huojuen, tai säälivästi, olkiaan
kohauttaen huojahdellen, mistä sen tietää., Anita tunnetaan musapiireissä.
– Okei sitten, kuiskasin. – Minä maksan.
– Okej då, hän matki suurta suutaan ilkeästi vääntäen
ja lakaisi kaiken, myös pastillit ja kortsut kassiinsa, lisäsin joukkoon vielä
tikkarin. – Fröken är bra, Anita sanoi miespuoliselle kioskityypille. Tämä ei
ollut kuulevinaan, hänellä oli vaikeuksia saada korttimankeli toimimaan.
– Anna se tänne.
Otin höylän, kiskaisin sen kortin yli, allekirjoitin,
me lähdimme. Mieluummin tein sen niin, itse, kun annoin jonkun amatöörin silpoa
minun rakkaimpani. Anitan jälkeen. Tietenkin.
– Ei!
Erotica oli jäänyt Anitan kainaloon, sitä en ollut
maksanut, se oli vahinko, siksi älähdin. Mitään ei tapahtunut, kukaan ei
huutanut, ei ainakaan minun kuulteni. Anita jatkoi harppomistaan vietävän
urheilullisilla jaloillaan, jotka eivät olleet koskaan juosseet muualla kuin
kassojen jälkeen vartijoita pakoon, en edes tiedä huomasiko kioskityyppi
lehtensä kadonneen, lehti hukkui Anitan rintoja peittävän punaisen neuleen
poimuihin, hänen povensa taakse, huomasi tai ei, tyyppi tuskin olisi sanonut mitään,
mitä väliä yhdestä, hän oli vain töissä siellä, sen minä olin kuullut sen
itsensä suusta, meillä, silloin kun minä olin tiskin toisella puolella. Nyt
minä olen matkalla sinne, tiskin toiselle puolelle, töihin, kahdeksalta alkaa
vuoro, montako olen juonut, ensin pitäisi viedä Anita kotiin, hän on mäsässä.
Hän ei halua jäädä yksin. Hän ei ole jäänyt yksin. Hän tulee hulluksi
kämpässään, siinä miniatyyrihuoneistossa, joka on suunniteltu kääpiöille.
Ja hän seuraa perässäni perille asti, ei jätä minua
ovella kuten viisas nainen, sellainen ymmärtäväinen, äidillinen, tämä tulee
perässä, jää tiskille juomaan siideriä, kun minä menen vaihtamaan työvaatteet
ja kun olen ensin nyökkäämällä antanut Nopalle luvan myydä sille tasan yhden.
Vaihdan paidan, housuja ei jaksa eikä kenkiä, mitä väliä, kuollut ilta, jatsia
luvassa. Sullon tervapastilleja poskeen, kirvelee, uhkaa tulla ylös ennen kuin
pääsen baariin, Noppa tulee rappusissa vastaan.
– Se paskoi housuihinsa, ja tuuppaa minua epäystävällisesti.
Älähdän kahdesta syystä, vähemmän pidän tuuppimisesta.
Silti esitän säälittävää, romahtanutta, lysäytän olkapääni kasaan sen merkiksi.
Noppa antaa minun mennä portaat edellä alas, antaa vastaanottaa sen, minkä
tyhmäkin arvaa, että tuossa tilassa Anitan ulos saamiseksi tarvittaisiin
traktori. Ja kumihanskat, pyykkipoika, desinfiointiainetta. Käännyin
anteeksipyytävännäköisenä, joskus se kannattaa.
– Tänään tulee hiljaista, Noppa heilutti kättä nenänsä
edessä. – Vie se pois, hoidan loppuillan sillä ehdolla, että teet minun
huomiseni.
– Kiitos. Hyvä idea. Käy.
Itse asiassa helvetin hyvä idea. Tarvitsinkin yhtä
olutta. Hyvä Noppa. Sitä ei kannat silti liiemmälti kiitellä. Jätkällä on
kuitenkin joku pitkänmatkanlennon mimmi kierroksessa. Virnistin sille tämän
tajuttuani. Typerästi ilmeisesti, sillä tervapastillit eivät sulje pois typeriä
ilmeitä siitä huolimatta että salpaavat hengen ja muuta. Nopan ilme ei
muuttunut virnistyksen myötä.
– Oikein jatsipiireistä äijä hakaa volaa, yritin, ja
kun näin Nopan pysyvän harvinaisen viileänä, huokasin. – Käy… Kuka huomenna
esiintyy?
– Pölvästi. Se on aamuvuoro.
Naamani venähti, olin hetken edes ajatellut tienaavani
huomenna jotain, verrattuna tämän päivän jatsityhjyyteen.
– Ota tai jätä, Noppa sanoi ilmeettömästi, katse
viistäen samaan aikaan jonnekin salin perukoille, jonnekin hämärässä keikkuvan
tyylikkään finnairilaisen sääriparin perään. – Tai sitten voi tulla puhetta,
että tullaan nousukännissä töihin.
Tämän hän sanoi tai ei sanonut, rivien välistä se paistoi
kuitenkin koko ajan.
– Niin mutta nitrot saatana.
Sanoin tai en sanonut, sillä niin tuli sen
tiedostaminen kuokkaan, että tuskin olisin osannut pukea sanoiksi. Rahaa minä
tänne tulin tienaamaan, vanhalle työpaikalle, enkä mitään eläkeläisjuttuja kuuntelemaan.
– Onko se joku orkesteri!
Taisin minä sitten jotain sanoakin. Paskalta haiseva,
tai sitten tiedostavat aistini olivat ylivirittyneet, Anita kihersi tiskin
kulmalla. Hän oli tuhrinut huulipunansa pitkin siiderilasia.
– Helvetti sentään, puuskahdin. Sotaveteraanien
päivätanssit, niihin minun pitäisi vielä Anita tuoda, näkisi mitä tarkoittaa
jatkosodan rock ja roll.
En jäänyt kiistelemään huomisesta. Reilu temppu
Nopalta, ei sentään, itseäänhän se vain ajatteli. Ja minä myös, tässä hetkessä,
housut piti saada pyykkiin, ensin Anitan housut, vasta sitten saisin ne
päälleni. Hyvä että ne paskoi niihin juuri nyt, vähän ennen pesukonetta, niin
ei tule niin paljon turhaa pyykkiä, kai sinne samaan voi tunkea minunkin
housuni, mutta mitä sitten jos molemmat tulevat kakkaiseksi eikä tule puhdasta,
mitä me sitten tehdään, Lennon & Ono näyttely sen kämpillä, sinne ei kukaan
fotari tule meitä ikuistamaan varsinkaan jos pyykkinarulla haisee kakkafarmari.
Sitä paitsi ei niitä voi pestä tänä yönä voi saamarin sontakeikka, jos pitää
olla aamukymmeneltä tikka terävänä leikkaamassa sotaveteraaneille pullaa, nyt
tässä ei ole enää mitään järkeä, pitäisi lempata koko tyttö hamaan
tulevaisuuteen. Mutta housut, ne ovat tärkeintä,hänen housunsa, jos nyt kerran tällä tiellä ollaan. Minä lähden
hänen mukanaan vain siksi, ja siksi että saan hänet pois työpaikaltani
haisemasta.
– Huomiseen sitten.
– Juu ei, Noppa naurahti, – minä olen vapaalla.
– Suksi vittuun sitten.
Anita oli jo menossa narikkaa kohti. Pylly ruskeana,
kirahvinkoivet notkuen, nappisilmät huurteessa. Me olemme savannilla. Minä olen
magnusti, joka on häädetty pesästä, tämä ruskeatäplä pärjää, aina tämä alakulon
nappisilmän kotiluolan karvaturvat voittaa. Näin ajattelen, sokeana totuudelle,
sokeana hänen perästään, vilkaisin Noppaa haastavasti, ja hän katsoo samaa kuin
minäkin vain lievästi kiinnostuneena, hänellä on eri maku, Tikkurilan
väriskaalan mukainen fiftarimaku, hän ei kahta kertaa katso hippejä eikä
punkkareita. Sellaisten vartalo ei voi olla ideaali General Motorsin manuaalin
mukaan, niin niin, tosiasiassa Anita ei siitä ideaalista jää yhtään alakynteen,
hänellä oli paikat kohdallaan, riitti mistä tarttua, ei silti roikkunut liikaa,
voi helvetti, minä ehdin ajatella nämä itsepuolustukset viiden metrin matkalla
eikä kukaan edes haastanut minua, pelkkä väheksyvä ele riitti saamaan
puolustuskannalle, takajaloille, karvat pystyyn, sormet rakkauden kurkkuun.
Minä mangusti puolustan kirahviani loppuun saakka. Vähät muista. Muut tässä
paikassa naivat vaikka betoniporsasta. Ei minun omani ole yhtään sen
vähäisempi, ei huonompi, kummempi, ei ainakaan nyt, ja minun porsaallani
sentään on vuode ja pesukone. Minä olen niin vitun käytännöllinen. En koskaan
juokse himoissani yhden asian perässä, sen takia vain että panetti, joskus
kyllä yritin mutta ei se toiminut, se oli niin läpinäkyvää, parempi olla
sivussa vaan ja roikottaa likaisia housuja, katsoa vihikoiran silmät alas
luotuna, toivoa että joku ottaa kädestä. Noppalla oli eri tatsi, se vei mitä
eteen sattui, monta kierroksessa yhtä aikaa, se ei ole yhtään käytännöllistä,
semmoisesta koituu vain harmia, siinä kerjää verta nenästään, sen naiset
hakkasivat toisiaan. Anita on eri maata, Anita hakkaa mitä vain, ensisijassa
kuitenkin itseään.
Käännyin kannoillani. – Voitko antaa satasen? kysyin,
päättäneenä sittenkin jäädä töihin. – Yritän saada sen menemään taksiin.
– Saa olla vahvanokkainen taksikuski, jos tuon suostuu
ottamaan, Noppa nosteli kulmiaan, ja vilkaisi kultaista Rolexiaan,
toivottavasti kopiota. – Käy siivoamassa se suihkussa, hän sanoi omille
sanoilleen nyrpistellen, tympääntyneenä omaan kiltteyteensä. – Otatte tässä
pari, otatte olutta, laitan sen tuoppiin ykköstä, ja hetkinen, hän nuuhkaisi
tervapastillien väkevöittämää hengitysilmaa, – ja myös herran tuoppiin, hän
sanoi, ja veti kymmenen kympin seteliä kassasta, sen verran senkin prossanenä
kesti paskanhajua tyhjässä baarissa. – Odottelette sen verran, että se tokenee,
ja sinäkin, puoli tuntia korkeintaan.
– Eivät varmaan odottele!
Ritsin ääni, kuului jostain sen verran kaukaa ja
etäisesti ettei kukaan olisi voinut ryhtyä kommentoimaan. Ritsin ääni teki
asian selväksi noin kymmenen johtokilometrin päästä, näkymättömistä,
sisäpuhelimesta. Siihen katkesi meidän kaksikymmentä päivää, seitsemän tuntia
ja kaksikymmentäseitsemän sekuntia kestänyt mykkäkoulu. Nostin luurin ja
karjuin takaisin: – Saatana piilottelee siellä kuin joku hiiri!
Niin huusin, mitä sillä oli väliä että se kuului Supposen, tiskijukan
soittaman homojatsin yli, eihän meillä edes ollut asiakkaita. Heti huutoni
jälkeen, kerättyäni setelit tiskiltä, myös ne joita Noppa yritti pantata,
livahdin narikkaan. Anitan perään. Olin antanut sen olla jo liian kauan omin
päin, oli vaarallisen hiljaista sitä paitsi. Kuulin kuinka keittiön heiluriovi
heilahti, tunsin sen aiheuttaman ilmavirran, kuulin kuinka väliseinän
lastulevyovi pamahti, ja tunsin ihollani kuinka Ritsi jyräsi raskaasti esiin,
en aikonut katsoa enää taakseni, riitti että tunsin hänen hahmonsa kaartuvan
kuin suuri mörkö päälleni, erotin hänen varjonsa narikan vieressä olevasta
Hanoi Rocksin valokuvasta, siellä se on, punainen tukka leimuten
mustavakoisella pinnalla, ja silmät myös, mustavalkoisen kuvan lasipinnalla
lähestyen kuin B59 Vietnamin yllä, musan tuoma mielikuva. Astuin viime hetkellä
sivuun, Ritsi hulmahti ohitseni kuin trotyyli ja törmäsi Anitaan, joka oli
kiskomassa kumitakkia niskaansa, portsarit katselivat sitä vierestä, Airola ja
Mika eivät tehneet elettäkään auttaakseen, eivät ne auttaneet sitä koskaan, oli
paskat housuissa taikka ei. Eivät auttaneet, sillä Anita oli siirtynyt niiden
kimpusta luokkaa ylemmäs, ja samalla jättänyt, minun neuvostani, ovirahat omiin
taskuihinsa.
– Helvetin perkele,
Anita huusi.
– Vitun ämmä, Ritsi sähähti.
– Oho, minä sanoin.
– Ups, Airola sanoi.
– Aina sama juttu, Mika kivahti.
Naiset olivat törmänneet toisiinsa, kaksi omilla
tavoillaan isoa ja kookasta naista. Toisen koko meni kattoja kohti kuin
kamelikurjella, toisen seiniä myöten kuin lentotukialuksella. Ne tuijottivat
toisiaan, Anita harittaen, Ritsi ohi, kumisen olkapään yli suoraan minua, minä
seisoin Anitan ja Airolan välissä omasta mielestäni turvassa. Ritsi huusi,
Anita huusi, molemmat huusivat toisistaan piittaamatta sitä kaikkea mitä
mieleen tupsahti ja oli sanomatta jäänyt illan tai viimeisen puolen vuoden
aikana. Ei se niin kiinnostavaa ollut, ei siitä viitsi kirjoittaa, sanoja ne
vain olivat, tavallista kuuluvammalla äänellä tänään, ei mitään uutta taikka
hämmästyttävää, että se olisi pysäyttänyt, ehkä. Aika paljon niissä oli samanlaista,
vähän hippejä kummatkin, toinen Neuvostoliitosta ja toinen melkein Lontoosta.
Ritsin hippeys palasi Joplinin kautta Billie Holidayhin, Anitan kosketti Pelle
Miljoonaa ja hipaisi Goaa. Se minua niissä viehättikin, ja se kun Ritsi löi
ensin minua nyrkillä ja antoi sitten Anitalle lempeästi pelkkää avokämmentä.
Anita antoi ylimitalla takaisin, hän survaisi mustien nahkasaappaittensa
piikkikoron Ritsin sandaalin päälle, se sai veren tirskahtamaan ja kynnen
linttaan, se oli valitettavaa, naiset ovat niin tarkkoja niistä, pakkoko niitä
on esitellä.
– Au, minä sanoin.
– Noh noh, sanoi Airola.
Portsari Mikalla oli kädet puuskassa ja kärsivä ilme
naamalla. Minä pyysin siltä laastaria, Ritsin varpaaseen. Airola kantoi
rimpuilevaa Anitaa kadulle.
– Ja painu vittuun sinä siitä! Ritsi nyyhki
lattiantasolta, hän tarkoitti minua.
– Kannattaisi mennä, Mika nyökkäsi, ja minä menin.
Ovensuussa puuskuttava Airola huusi vielä perään vakio
testosteronivittuilut. Pyörähdin ympäri ja näytin peukkua. Palataan asiaan,
irvistin. Siihen malliin kuin miehet toisilleen tapaavat. Menin puolijuoksua,
kädet taskussa, tyylini säilyttäen, siellä hän seisoi keskellä risteystä, minne
mennä, mikä suunta valita. Hänen takkinsa oli valumassa hartioilta katuun,
tyhjänä roikkuvasta hihasta näkyi sateenvarjon kahva. Tartuin hänestä kiinni,
samassa sateenvarjo aukeni. Pullistunut hiha tömähti Anitaa otsaan, syntyi
samanlainen ääni kuin olisi märällä rätillä huitaistu, kevyesti, silti se
ilmeisesti satutti. Anita kirosi. Minä tyynnyttelin, yritin viedä ajatukset
muualle. Sinä sait vuoden, kuulitko?
Vuoden! Hän valahti otteestani. Meni polvilleen, repäisi
verkkosukkahousunsa, nyt tuli haava, tuliko
haava?, verta ei näkynyt, sade huuhtoi kaiken pois, vain kura jäi, asvaltin
vetämä karkea viiru polveen, katselin ympärilleni, kumma kyllä ei autoja
missään, ei bussia, ei mitään, mikään ei ollut auki, kaikki nukkumassa,
helvetti, kuvittelin vielä ehtiväni tästä baariin, tuttuja tapaamaan, juuri
niin, mitään muuta en halunnut nyt kuin ryyppyä kavereitten kesken. Minulla on pullo käsilaukussa, Anita
sopersi. Totta vie, se tyttö osasi tosissaan lukea minua. Revin käsilaukun sen
kaulasta ja kaivoin rojun seasta yskänlääkepullon. Mitä vittua, onko sinulla lenssu? Anita repäisi pullon kädestäni,
veti huikan, kenties toisen, yski välissä kun lääke ei tehonnut tai hänen piti
todistaa olevansa todella sairas. Viimeiset tipat hän ravisteli polvelleen,
hieroi siihen, haistoin ettei se ainakaan yskänlääkettä ollut. Sinä et ole ihan terve, tuhahdin
kiukkuisena, myös minua oli janottanut, et
tosiaankaan, kulta, siksi minä sinusta pidän. Sen sanoin vain ettei olisi
tarvinnut ryhtyä enää tappelemaan. Silti, en minä sitä kiellä, keskenäänhän se
meiltä sujui parhaiten.
