Liekkihotelli

ZOO ja TRABELI

Toimittajhistahan ei koskaan tiedä. Toimittajishta! Niin että me katottiin että mikäs sille tuli. Se tipahti siitä jenkkiraudasta pihalle kuin pressimaailman Rambo. Kyyryssä ja taisteluvalmiina, kynä ojossa. Mun mielestä se kyllä levitteli käsiään niin kuin antautumisen merkiksi. Se ekana jalkautunut sinikello tuskin vilkaisi sitä, ei senttiäkään enempää. Se on pannut mut joskus rautoihin Kill Cityssä. Jaa. Sitä naamaa ei voi unohtaa. Mutta sitä ei ole näkynyt aikoihin. Se on Atarissa. Mitä sä puhut. Atarissa niin. Se on joku tietokonepeli. Meillä on treenit vielä tänään, muistakin se. Niin se Silli. Pensilli, oli poliisin nähdessään ravistellut kelloaan korvansa juuressa, tällä tavalla, ja yrittänyt näyttää kiireiseltä. Sitten se oli tullut meidän kanssa pamisemaan. Joskus toimittajatkin tajuu ajoissa, milloin ei kannata ruveta hanskaamaan. Ettei kande alkaa leveillä. Aika usein just ne tajuu sen ensimmäisenä. Nehän ei ole valmiita tappelemaan kuin illan viimeisestä tuopista. Joo, ne on viimeisenä lähdössä barrikadeilta, kun baaria suljetaan.

Se siinä oli kumma juttu, että skoude kehtas mennä suorilla istumaan toisen autoon. Se halus nähdä valehteliko se sille siitä bensan loppumisesta kesken kaiken. Niin mutta istua nyt toisen penkille. Ja tarttua toisen avaimiin. Tiedätkö sä että mä olin sillä hetkellä enemmän kuin valmis aktivismiin. Sä mitään ollut valmis. Skoude taisi ettiä huumeita sen autosta. Mulle kerrottiin että se naputteli vaan kojelaudan mittareita ja valitteli hajusta. Meidän hajusta vai? Ei, eikä liiman eikä maalin, vaan se jenkkirauta haisi. Vähän niin kuin Koalan keikkabussi? En kuule tiedä verrata, kun en ole ollut kuin toisessa ja siellä haiset ainoastaan sä. Ei olisi uskonut että niin siisti auto haisee. Siitä sun aktivismistasi sen verran, että arvaa mitä se baarimikko sanoi ihan ensimmäiseksi, mä kuulin sen kun Silli kertoi. Mitä se sanoi? Se sanoi ettei me olla sen kavereita, jotain siihen tyyliin, kun poliisi kysyi että onko nuo, tarkoitti meitä, sen kavereita, niin se kielsi. Juudas. Sitten se kysyi, se skoude, mitä sillä on kyydissä. Siinä kohtaa toimittaja imbesilli alkoi hysteerisesti nauraa. Joo ja se kysyi oliko kenelläkään kameraa. Joo, kysyi meiltä. Sitten se vilahti Ponu Expressin toimitukseen. Hakemaan sitä kameraa. Tai soppaa. No niin kai, ei kun se halus tallentaa sen, kun poliisi tajuaa Amerikan autoa ajavan jampan olevan viinatrokari. Voi se ollakin, aika ison lastin sellaisella saisi kärrättyä. Hei, aasi, sillä kertaa ainakin se oli tulossa handelista. Jaa mä luulin että se oli tulossa laivalta. Että mitä sä luulit? Puolasta, kun sillä oli pontikkaa. Sillä mitään pontikkaa ollut!

HUBERT ja KAMIKAZE

Ei ne ikinä oikein tahtoneet uskoa, että meiltä sai myös ruokaa. Mitä ruokaa me nyt tarvittaisiin,
pirillä täristellään menemään. Täytyy sanoa, että eräät meistä myös hieman näyttävät sellaisilta. Niiden mustavalkoisten käsityskykyjen mukaan meillä ei edelleenkään puuhattu muuta kuin brenkkua ja punkkia, ja hyvä on, ihan miten vain, meillä vain on sen lisäksi myös radioasema ja moottoripyöräkerho ja musiikkilehti ja sauna, ja sitten vielä catering.
Siihen hajoaa poliisi, ei vaan mahdu käsityskykyyn. Päässä pyörii pelkästään se yksi
mustavalkoraina, kun fakta on, että meistä löytyy nyanssieroja tarkempaankin eri alakulttuurien moninaisten kirjojen esittelyyn.
Kirjojen?
Olisi väärin kuulla, luulla, että jos tässä näkee joukon ihmisiä, niin me kaikki oltaisiin samanlaisia. Tosin meidän maailmankuvaan, joka on erilainen kaikilla, ja tätä haluaisin painottaa, ei kuulu
erotella ketään, me hyväksymme kaikki, siinä mielessä olemme samanlaisia ja yhdestä puusta, niin että jos kuulostaa ristiriitaiselta, niin ei ole. Siksi me olemme niin vaikea pala sulattaa ja muuten niellä.
Me mentiin auttamaan sitä. Sillä tavalla passiivisesti iholle mennen kuten Säde on meitä zentunneilla ohjeistanut. Oltiin kuitenkin huomattu, että se on monesti parempi keino kuin ruveta tappelemaan. Ei tällä ikää muutenkaan jaksa. Kolmekymmentä vee häämöttää ja sitten saa ruveta hakemaan pannuhuoneesta köyden paikkaa. Alkaa tulla tinki täyteen.
Kierähtää haitari nurkkaan.
Potkaistaan vimppa kulmuri.
Kauhalla vedetty niin saa lusikalla kaapia.
Me siis saadaan konserteissa ja missä niitä ihmisiä nyt kasapäin on, aika paljon enemmän aikaan jäätävällä rauhallisuudella, pelkällä läsnäololla. Saadaan ne sillä tavalla tajuamaan ettei meitä möyhennetä. Ettei olla mitään tyhjäpäitä vaikkei mitään sanottavaa olekaan, niille. Ei liioin
sanomaa. Sitä perää enää vanhat pierut.
Mene hakemaan ne safkat, me sanottiin ja vedettiin se meidän sekaan, meidän sisälle, ja ulos toisesta päästä, kuljetettiin pääovelle meidän keskellä ja tuupattiin ulos ovien lähellä, pidettiin ovea auki. Näytä niille, sanottiin. Voinko todistaa, se oli hokenut, saanko todistaa. Se tarkoitti niitä ruokia. Ja se poliisi oli niin kuin olisi saanut idean omasta päästään juuri hetki sitten, että mitäpä tosiaan, tiiättekö kuulkaa kaiffarit, että me tehdäänkin tässä sitten sillä lailla, että herra tässä hakee ne ruuat, ja me partnerin kanssa sillä välin vähän katsastetaan tätä molonjatketta. Se sai sillä jonkun naurunpyrskähdyksen aikaiseksi, sillä molollansa.
Partneri istui silloin vielä autossa ja puhui radiopuhelimeen.
Tai kaivoi muniaan.

TOIMINNANJOHTAJA VALENS

Aina jaksoi huvittaa, miten epäuskoiseksi niiden ilme kävi kun ne näkivät meidän keittiön. Jos
vähän karrikoidaan niin, niiden mielestä koko paikan olisi pitänyt näyttää samalta kuin ulkopuolelta, eli melkein olla niin kuin alkutekijöissään eli näyttää samalta kuin silloin kun meidän monitoimitalomme oli vielä asunnottomien alkoholistien yömaja. Ja tästähän nyt alkaa olla jo kohta kymmenen vuotta. Radioasemakin täytti vappuna viisi. Kunniakseni, jos saa tällä tavalla nostaa
hännän omaan korvaan, voin todeta, ja siitä on olemassa oikea sertifikaattikin Kouhon pukukaapissa, että keittiömme on läpäissyt kaikki testit, joihin me kykenemme vaikuttamaan, siisteyden puolesta kaikki on enemmän kuin paremmin, vain ilmastoinnista saattoi tulla jotain sanomista, mutta tämä ongelma koskee koko rakennusta ja sen eteen tulemme tekemään seuraavalla vuosineljänneksellä sen minkä pystymme ja rahat antavat myöden, mutta kuten sanottua keittiömme on samaa tasoa kuin esimerkiksi Meilahden sairaalan suurkeittiö, ja näin sen pitää ollakin pystyäksemme tyydyttämään eräiden maamme mittakaavassa merkittävien tuotantoyhtiöiden tarpeet, samoin kuin muiden, pienempien, tekijöiden vähäisemmät tarpeet, niin sanotusti numero ykkösen kategoriaan kuuluvan muonituksen, kuten juuri tässä tapauksessa hänen kuppilansa ruokahuollon kuten myös muiden kaltaistensa pienhiukkasten alkaen aina lennokkikerhoista ja päättyen kössiturnauksiin unohtamatta monia niin kutsuttuja aatteellisia yhdistyksiä, jotka ovat esimerkillisesti ryhtyneet tilaamaan ruokatarjoilunsa täältä meiltä päästäkseen näin osalliseksi aatteellisuudesta itsekin. Itse pidän suurimpana ja maailmanlaajuisesti merkittävimpänä tapauksena sitä, että kykenimme varsin vakuuttavalla tavalla huolehtimaan elokuvaohjaaja Kaurismäen järjestämän tilaisuuden, jossa oli mukana muiden vieraiden joukossa yhdysvaltalainen Jimmy Jarmusch, elokuvaohjaaja hänkin, suosittelen tutustumaan hänen tuotannostaan ainakin elokuvaan nimeltä Stranger than Paradise, joka pyörii tällä hetkellä Cinemassa, jota kanssani yhteisen osakuntataustan omaava priimusmoottori pyörittää vakuuttavalla pieteetillä ja samanlaisella sydämen palolla ja entusiasmilla kuin me
täällä teemme.

JANATUINEN

Natsikytällä oli hyvä ilme, kun se nyppäs sen jenkin pressunkulman auki. Tai ei sen ilme vielä
silloin ollut mikään muu kuin yrmeän sian. Mutta sitten niin, kun se oli kiskaissut pressun auki ja... Siitä irtosi joku messinkihela. Se mikä on siinä pressun reiässä mistä naru pujotetaan. Irtosi ja kilahti... Minä poimin sen. Hetkinen, tässähän se. Niin se ilme oli kyllä kuin sata markkaa, kun kyttä näki mitä autossa oli kuormana. Varmana ei ihan sillä hetkellä tajunnut mitä se edes näki. Niin että näki laatikoita vain. Mutta haistoi että tässä on vuosisadan koppa. Kun oli ne muutkin viinat. Kaksi kortsua, punainen ja vihreä. Yhteen kortsuun tuli namikalaisenmentävä hole. Joo, niin siinä kävi, menin vaan väärällä kädellä... Karahvivalkoviiniä... Ihan jees. Aioin ensin kutsua Mallun sillan alle... Mutta mitä persettä. Ei kun omaan huppuun. Ei voi pahoittaa mieltänsä jollei tiedä mitään.

KOUHO

Atula, tuus kattoon!

Muista niin tarkalleen mitä olin siinä tekemässä. Meidän puoleltahan ei näe muuta kuin länsiväylälle, sitä maisemaa tässä päivät pitkät. Joo, ei vaan, siinä kävi niin, että kun olin avaamassa ravintolapäällikölle sivuovea, jotta hän pääsee nenälleen kaatumatta lastaussillan kautta kantamaan mösöt autolleen, niin silloin se kuului.

Atula, tänne!

Uteliaisuus siinä heräsi, vaikka onhan niitä sukunimiä samanlaisia ties kuinka monella, nyt vain,
kun tiesi että poliiseja oli pihassa ja kun Rip käyttäytyi tavallistakin hermostuneemmin, jos saa sanoa, kuin sätkynukke, niin menin perässä, ja näin just silleen, kun Saabista vääntäytyi ulos pitkänhuiskea poliisi, lakki tietysti tiukasti päässä vaikka ulkona oli sata astetta lämmintä, ja lakin alta pursui kihara takatukka, ja silmien peittona oli aurinkolasit jollaisia käyttävät amerikkalaiset hävittäjälentäjät, mainoksissa. Moni tervehti sitä vähän niin kuin vanhaa tuttuaan, mutta sitten taas sillä lailla varoen, kun ei oikein enää tiennyt oliko se lintu vai kala. ”Pannaan rautoihin saman tien”, se sanoi vilkaistuaan mitä jenkin lavalla oli. Huulenheittäjä. Samaan aikaan Rip yritti säätää chili con carneja autonsa penkille, toimia niin kuin sitä oli opetettu heijasteisen meditoinnin kurssilla, että kaikesta huolimatta pitää jatkaa omaa tointaan mistään muusta välittämättä. Joskus se toimii, niin kuin keikoilla, jos jännittää ennen esiintymistä, aina se ei toimi, siinä on vähän jo sitten yhteiskunnan vikaakin mukana.

Atula!

Kuulosti härskiltä tyypiltä.

Atula saatana!

Se toinen poliisi huusi ja kiskaisi housujaan ylemmäksi.

Hae ne laput, niin pannaan sälli oijennukseen!

Niin sanoi, sanasta sanaan.

TRABANT

Niin se Atulaa asteen verran kihomatomaisempi rupesi uhkailemaan sitä baarimikkoa raideleveyden mittaamisella, mikä oli jo niin kuusta haettu syy kiusata, ettei mitään. Kun ei sitä voinut mitata siinä vaan jossakin mikä vaati suurin piirtein auton takavarikoimista. Niin että ne olisi pidättäneet sen, ja ajelleet sinne asemalle mittailemaan raiteita. Raideleveyksiä siis. Ne halus verrata sitä sen kuminkäryttelijän jälkiin, tiemmä. Tietty. Mutta rengaskuvio ei ainakaan täsmäisi. Kun ne siis oli uudet renkaat. Eikä ne kai sellaisia saakaan muuta kuin talvella. Tai mudasta. Tai kipsivellistä. Jos ajaa kiltisti suoraan sellaiseen, että jää oikein nätti jälki. Valos. Ei rengaskuvioita jää, jos sudittaa asvalttiin, ei jää kuin kuminpalasia. Tieämmä. Teitty joo. Nännion.

PISTOKOE numero 2

Mutta tämä oli tapahtunut viime viikolla, ja sen jälkeen oli tapahtunut kaikenlaista. Ainakin sen verran että heillä kävi, toistaiseksi, siivooja seitsemänä päivänä viikossa, sen Rip oli saanut pomonsa kanssa neuvoteltua, että jo imagosyistä olisi parasta, ettei hänen, ravintolapäällikön, ja eläkkeelle valmiin vanhuksen tarvitsisi rypeä vessanpönttöjen kimpussa, että kyllä sillekin työlle tekijänsä löytyy, hänen työpaikkansa on täynnä potentiaalisia vapaaehtoisia, kaikki siivoojat ovat muusikoita ja päinvastoin, kyllähän isopomo sen tietää, ja tämä oli myöntänyt kuulleensa asiassa olevan jotain haisua ja perää ja mylvinyt naurusta Ripin korvaan. Neuvottelu oli tapahtunut puhelimessa, kasvotusten he eivät toisiaan olleet nähneet kuin silloin, kun olivat kirjoittaneet työsopimuksen. Sen verran asiat olivat edenneet lukuunottamatta sitä, että tänään siivoojaa ei ollut käynyt, mikä ei sekään ollut ihme, sillä muusikot, erityisesti pääkaupunkilaiset, olivat yhtä täsmällisiä liikkeissään kuin tuulilasia pitkin valuva vesipisara, jonka kulkua saattoi tieteellisesti tutkittuna pitää säännönmukaisena tiettyjen lakien puitteissa ja vesipisaran reittejä pystyi kaikenlisäksi ohjailemaan vetämällä rasvaisia sormenjälkiä auton tuulilasiin, temppu jossa sinänsä ei ollut mitään järkeä, jos auto oli oma, mutta rasvainen somenjälki pystyi määrittämään sattumanvaraisen vesipisaran liikehdinnän tasolla samalla tavalla kun kaupungin katuverkostoon oli joku piirtänyt oluenhuuruisen katkoviivan, jota itäisistä kaupunginosista keskustaan eksyneiden muusikonalkujen linttaan poljetut saappaat seurasivat kuin se katkoviiva olisi ollut pyhiinvaeltajien reitti vaikka se olisi todellisuudessa ympyrä, ja näistä kehämäisistä, rasvaisten kulkureittien piirtämistä ajatuksista pääsee eroon vääntämällä tuulilasinpyyhkijän katkaisijaa ja painamalla runsaasti sataprosenttista denaturoitua pesuainetta päälle.

Rip aikaili keittiössä. Hän katseli ympärilleen ja tunsi lyhyen lämpimän helpotuksen tulvan hulahtavan lävitseen nähdessään siistiin riviin kuivumaan laitetut tuhkakupit ja roskasäiliöön vaihdetun uuden jätesäkin, hän huomasi myös tajuamatta ensin mitä huomasi, että hänen likaiset työpaitansa olivat kadonneet käsipyyhehyllyltä. Rip muistutti itseään, että ostaisi Aulille ainakin pari kahvikeksipakettia kiitokseksi, sitten hän sipaisi tukkansa ryhtiin, pesaisi kätensä ja kuivasi ne huolella ollakseen valmis kättelemään kenet tahansa kuka tulisi olemaan vastassa varmistettuaan ensin vielä hetken aikaa jalkaa polkemalla ja vetkuttelemalla, ettei Auli tulisi palaamaan sieltä minne oli kadonnut, ei tulisi eikä paljastaisi hänelle minkä tason urkkija oli kylässä, siitä hyvästä on vähennettävä yksi keksipaketti, ainakin syötävä mielenosoituksellisesti rouskutellen osa. Toisaalta voihan olla, ettei Auli tiennyt minkä perässä terveystarkastaja, jos se oli se, oli, ja pysyi siksi poissa, ettei vain kävisi niin, että muori näyttäisi hetkellisesti lätänaamaiselta paistinpannulta, viraltapannulta, epätietoiselta, eläkkeelle valmiilta. Rip kurkisti vaivihkaa baariin vain todetakseen ettei hänen kassakoneensa kimpussa häärivä tyyppi tosiaankaan ollut hometta etsiskelevä White Lady (gini, triple sec ja sitruunamehu), ravisteltava happaman viileä maitoauto vaan harmaan kalju puu-ukko, joka hämärästi muistutti jostain, vaitiolovelvollisuus, ei saa juoruilla.

Rip sai ajatuksenpäästä kiinni juuri ennen kuin mies nosti kaljun päänsä ja näki hänet kurkkimassa heilurioven pikkuikkunassa. Mies kuin ilmetty postimestari, aivan identtinen, kaksonen, valtion virkamies, saattoi olla myös poliisi, sitä luokkaa kun on vanhoissa mustavalkoelokuvissa, piippu puuttuu, miten saattoi olla noin käsi hänen kassalaatikollaan, Aulin oli täytynyt hakea se kellaritoimistosta, ja jos, niin Auli tiesi mistä oli kyse ja jos tiesi niin muorin olisi pitänyt olla käsiraudoissa tai suukapuloituna tai muuten mukana juonessa, ripustettuna lihakoukkuun, ravintolan viimeinen kinkku, oliko Rip kuullut rääkäisyn, avunhuudon, haistoiko veren, inhoaa verta. Auli oli hakenut rahalaatikon ylös, hyvä, se tarkoitti että tämän täytyi tietää mikä puu-ukko oli miehiään, sitten taas oli myös niin, että Aulille kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa, kehua olevansa tarkastaja, vanhuksiin vetoaa virkavalta ja kaikenlaiset kuriositeetit, kerrankin muori oli taluttanut invalidiksi itseään kutsunutta nahkatakkista motoristia keittiön vessaan, nahkatakki ei pystynyt käyttämään pisuaaria ja pönttö oli ihan kakassa, ja paaskat, Rip oli todennut, noita varten on sitten puu, penkki ja puistotie ja saatana pullo pois povitaskusta, se on meidän valkkaria, aivan varmasti on, Auli menee nyt ja antaa olla viimeinen kerta kun lankeaa noihin hamppeihin vaikka söpöjä ovatkin, kuollessaan. Siinä sitä ollaan hänen rahojensa kimpussa, Ripin otsaa alkoi kuumottaa. Eikä se pullo ollut heidän, se oli unkarilaista, muttei se mitään, hänellä oli oikeus takavarikoida pullo, se vain todisti että kyynärsauvalla raahustanut motoristi oli käyttänyt samaa temppua aiemmin jossain hienommassa paikassa. Pahanmakuista se unkarilainen, oli pitänyt kaataa puolet viemäriin. Niin kuin ei tässä päivässä olisi ollut jo tarpeeksi vastuksia nousi vielä tuokin siirappisen makea muistikuva kurkkuun. Rip työntyi oven takaa baariinsa muina miehinä, etsien katseellaan jonnekin unohtamaansa savukeaskia, tervehti puu-ukkoa lähinnä ynähtämällä ja puolihuolimattomasti vilkaisemalla ikään kuin tietäen missä mennään ja samalla välittämättä tipan vertaa. Jos tämä oli ryöstö, hän ajatteli, Auli saisi monoa, ja jo sen tähden että kehissä oli viaton mummo, kannatti esiintyä luontevasti ja vaarattoman oloisesti ja silti olla valmiina pomauttamaan tyyppiä välittömästi ennen kuin tulisi ruumiita. Rip tarttui puhelimen lähettyvillä olevan vesikarahvin kahvaan, puristi sitä, kokeili jännittää hauistaan, tällä muuten tulee jonkin verran rumempaa jälkeä... Jos tyyppi on niitä samoja kuin se hänelle Rancheron myyneen spiidipään kaveri, se poliisinvirkapuvussa pankkeja ryöstänyt konstaapeli, steroidiportsareitten paras kaveri.

Päivää.

Kitit se mikään rosvo ole. Rip keksi tämän yhdestä sanasta, ei sanan sisällöstä sinänsä, harvemmin pelkkä päivää mitään paljastaa, ellei ole kyseessä pyramidin aukaissutta löytöretkeilijää tervehtivä muumio, jolloin siitä voi jo jotain päätellä ja vierittää hautakammiota sulkeva pyöreä myllynkivi takaisin paikalleen ja häipyä takaisin Englantiin, tai toisaalta miksei päivään sisällölläkin ollut merkitystä vaikkei se merkinnytkään mitään sanan sisällöllä vaan sanan hajulla, sillä ei mikään todellinen rosvo lemahda tervaleijonapastilleilta, jollei sitten ole mädät hampaat, jolloin se tulee Tallinnasta, ja siinä tapauksessa sillä taas ei ole varaa pastilleihin, se kuluttaa kaikki rahansa luoteihin.

Samat sanat.

Rip ei tarttunut ojennettuun käteen. Tämä ei ollut mikään presidentillinen valtiovierailu vaan tuo oli tunkeutunut luvatta hänen valtakuntaansa, aivan sama jos Auli oli päästänyt puu-ukon sisälle, silti se on sama asia kuin tunkeutua eläkeläisten seksipuutarhaan esiintymällä nuivana puutarhatonttuna, kun tulee Aulin läpi sisään, mitä herranjumala hän nyt ajattelee, mutta kättä ei ojenna, toinen käsi puristaa vesikarahvia, toisen työntää röyhkeästi taskuun, tapaa kovan amerikkalaisen bensasytyttimen, samassa tulee mieleen missä viimeksi samainen sytkäri napsui hänen sormissaan ja sama tupakantarve nakersi hampaita, ja taas pyrki esiin muistikuva jostain, ei postimestarista vaan lähempää.

Auli teistä jo mainitsikin...

Harmaanvalju kalju, ei pihaelämää, edes lomalla, pitihän siitä jo käsittää, heti, ilman mitään mielikuvitustuotteita, ei tuollainen ole varas muuta kuin painajaisissaan. Päälaki pölyinen, hohtamaton beesi nukkamatto joka on jäänyt imuroimatta. Nukkamaton laidalta laskeutuva uurteinen otsa törmäsi kulmakarvoihin ja silmälaseihin, naarmuisten ikkunoiden takana elottomat silmät, kaulaa kuristamassa raidallinen solmio, harmaan takin alla päänahanvärinen kauluspaita, rintataskussa ravintolayhtiön halpa muovikynä, taskussa rintanappi, hiihtomerkki tai ammattiliiton merkki. Ja henkselit tietenkin, koska ei ollut vyötä. Jalassa ryppyiset kävelykengät, vakosamettimokkasiinit. Ripin käteen työnnettiin kortti.

Erik Vikström.

Käyntikortissa luki sama nimi, tittelin kohdalla prokuraattori, kortin kulmassa ravintolayhtiön tunnus, muuten melko ilmeetön kortti, liikaa tyhjää tilaa Ripin makuun.

Rutiinitarkastus, sanoi lyijynharmaa mies, joka puupalttoossa olisi näyttänyt lyijykynältä. Normaali proseduuri näissä oloissa.

Rip joutui pinnistelemään, monestakin syystä. Kuuleminen oli yksi syy. Kun iso lyijykynä sanoi mitä sanoi, sanat tulivat ulos yhtä selkeästi kuin se tavara mitä Krunikan tippaklinikan lääkärit latelivat sanelukoneeseen. Tuollaisen seurassa ei olisi kyennyt olemaan yhtä drinkkiä kauempaa kuukahtamatta. Rip ei tarjonnut tarkastajalle tai mikä lie kahvia, ei siksi että pelkäisi kuukahtamista vaikka pelkäsikin eikä varsinkaan tämän vuorokauden puitteissa aikonut kuukahtaa muuhun kuin täydelliseen orgasmiin, mutta hän ei kahvia turhille tarjoile vaikka vastapesty pannu, tämänkin hän oli huomannut, porisikin etikanraikkaana aivan hänen takanaan. Auli oli keittimen ladannut. Ei varmasti itseään varten, Auli oli teenjuoja, ei myöskään nuoren päällikkönsä tähden, siihen hän oli liian, miten nyt sanoisi, ylimielisen vanha. Rip ei aio tarjota kahvia, ei halua tarjota Aulin tekemään kahvia, jollekin josta ei oikein tiedä mikä se on, ei ainakaan tylsillä käyntikorteilla itsensä esitteleville tunkeilijoille, joiden toinen käsi on hänen rahoissaan, palkita moisesta hävyttömyydestä, niin tuumi Rip, tätä sen kummemmin päässään sanoiksi kykenemättä pukemaan, sillä hänen analyyttisempi aikansa meni siihen, kun hän seurasi kuinka hänen ainoa alaisensa keikkui tyhjien ja silmiinpistävän siistien pöytien välissä kuin olisi palvelemassa juuri satamaan saapunutta lähetystöä joskus viisikymmentä vuotta sitten. Aulin keho puhui viattomuudesta ja vapautuneisuudesta, siitä miten joku osaa animalistisella tavalla ottaa ilon mistä tahansa mikä ei kosketa häntä itseään. Auli meni salissa pöydältä pöydälle kuin kurtisaani, jo vuodesta 1940, asetteli Coltin lommoisia tuhkakuppeja huolella keskelle pöytää, laittoi hyvin ja pieteetillä, pelti ei kolissut, tuolien jalat eivät kolahdelleet pöydänjalkoja vasten, meni sulavasti kuin korallien keskellä sukkuloiva tuhti pingviini, ja niin nousevat mieleen ajat, ei Ripin, sillä hän ei ollut silloin edes vielä syntynyt, mutta vanhemman ja tietävämmän ikäpolven ajat, terveystarkastajien ja sisäisten tarkastajien ammoisat ajat, jolloin tuhkikset olivat kristallia ja niiden alla valkoiset liinat, ja korttelin jokainen kissa seurasi Aulin kintereillä himosta naukuen kotiin asti. Ei muusta syystä kuin siitä, että verevimmillään käyvä nuori karjalaisneito oli ollut viimeiset kaksitoista tuntia kainaloitaan myöten ahvensopassa.

Kassatarkastus.

Prokuraattori Vikström suhisi hiljaisella äänellä, ja lisäsi moittivaan sävyyn, huomattuaan ravintolan nuoren päällikön poissaolevan katseen sekä levottomalta kuulostavan savukkeensytyttimen näpertämisen:

Poltatteko te tiskin takana?

Rip palasi tähän päivään, hyvästä syystä, muisti että hänellä oli tulikuumaa tavaraa autossa, ei sisällä edes, turvassa, siellä oli hitaasti sulavaa chili con carnea, jonka kylmäketju katkeaisi viimeistään tunnin päästä, jollei jostain päälle pamahtaisi ukkonen ja rakeet, chilistä viis, lavalla oli omaisuus tai kuolema, mielikuvan vavisuttamana hän ravisti itsensä kokoon ja mietti mitä Vikström oli sanonut.

Edessäkö pitäisi?

Se ei ole suotavaa…

Pidetään sitten taukoja useammin.

Pohjakassanne, tarkastaja sanoi tyynynpehmeällä, pyyhkeeseen tukehtuvalla äänellä.

Oli muuten viittä vaille, etten pitänyt teitä ryöstäjänä.

Liikaa rahaa, ymmärsittekö?

Sanokaas uusiksi, Rip pyysi, hän alkoi pitää tästä Vikströmistä, tämän äänen tyynystä puserretusta suhinasta, joka toi mieleen sekä telttaretket että vuotavan venttiilin.

Pohjakassas -

Prokuraattori Erik Vikström huomasi mitä oli tekemässä ja rykäisi.

Kaksi markkaa kuusikymmentäviisi penniä.

Rip siirtyi lähemmäksi tervapastilleilta tuoksuvaa kellastunutta miestä ja omaa kassalaatikkoaan.

Siis mitä?

Kahdentuhannen markan pohjakassanne ylittyy kaksi markkaa ja kuusikymmentäviisi penniä, prokuraatori osoitti omaan nahkakukkaroonsa siirtämiään ylijäämiä. Sen voi tarkistaa jos haluaa, mutta olen itse tarkistanut ylijäämän jo kaksi kertaa. Sen lisäksi kassassanne on kymmenen äyriä ja tämä toinen vierasmaalainen…

Saksan markka, Rip sanoi.

Onko teitä siis huijattu?

Huijattu? Ei ole koskaan.

Tarkempaa vastausta Rip ei halunnut antaa. Hän halusi ajatella, että kyseinen ulkomaankolikko oli vain hänen ja hänen asiakkaidensa välinen tekninen yksityiskohta, esimerkki, että Saksan markka oli kassalaatikossa mallikappaleena niille, jotka olivat lähdössä Länsi-Berliiniin, sillä heikäläisten markka oli samankokoinen ja ilmeisesti samanpainoinen kuin täkäläinen kaksikymmentäpenninen, ja jollei tätä nyt kaupassa tai sikäläisissä kapakoissa kannattanut kokeilla, niin kadunvarsien tupakka-automaateissa kaksikymmentäpenninen oli melkein kymmenen kertaa itseään kovempaa valuuttaa.

Miksi teillä on siis tämä Saksan, prokuraattori veti kolikkoa kauemmas okulääreistään, Liittotasavallan markka?

Oletteko koskaan olleet Länsi-Saksassa? En minäkään, mutta jos menette, kannattaa ottaa pötkö 20-pennisiä mukaan.

En ymmärrä.

Minä ymmärrän. Ja mikä juttu se nyt on, että puuttuu, ei vaan, kuulinko oikein, että on liikaa kaksi markkaa ja kuusikymmentäviisi penniä? Pitäähän sitä aina sen verran olla! Eikö ole muuten niin, että jollei ole liikaa, sitten puuttuu, eikö? Koskaan ei ole oikeaa summaa, se on vähän kuin lumen kanssa, tai veden, täytä lasi piripintaan ja yli valuu, jollei valu, lasi on vajaa.

Varsin valaiseva yritys, mutta tuskin kelpaa johtokunnalle.

Kenelle?

Jos kassalaatikossa on ylimääräistä, se kuuluu talolle.

Sitähän minäkin, että pahan päivän varalle me sitä.

Talolla tarkoitan yhtiötä. Kassassa pitää olla aina tasan kaksituhatta markkaa.

Mitä jos löytää markan lattialta, valuuko silloin vesi yli?

Teknisesti ottaen sekin markka kuuluu talolle. Mutta ymmärrän mitä ajat takaa. Se markka laitetaan muualle kuin tähän kassalaatikkoon, kai teillä on joku lasi tippejä varten.

Meillä ei sellaisia tunneta, Rip katsoi kassalaatikkonsa sisältöä joka oli levitetty ruskeanharmaalle kankaiselle nenäliinalle. Tuo punainen klemmari kyllä saattoi ollakin sellainen…

Prokuraattori nosti liinalta punaisen klemmarin, joka oli nätimpi kuin tavanomaiset kuparinväriset, nosti hyppysillään kuin ne olisivat pinsetit, erotti seuraavaksi liinalta hiuspinnin, ruuvin ja paperinpalan jossa oli puhelinnumero.

Nämä eivät kuulu kassalaatikkoon myöskään.

Yhtiö saa toki pitää ne, jos tahtoo.

Yhtiön sisäinen tarkastaja ei ottanut kantaa Ripin ironiseksi tarkoitettuun heittoon vaan kääräisi pikkuesineet nenäliinan sisään, kumartui roskaämpärille ja ravisti sisällön sinne. Siinä meni Saksan markka ja Ullan puhelinnumero, eivät lopullisesti, Rip pani tyydytyksellä merkille, että myös tämä roskaämpäri oli tyhjennetty ja puhdas, sinne käden työntäminen ei tuntuisi missään. Prokuraattori penkoi ruskeaa, messinkisolkista salkkuaan, joka toi hämärästi mieleen jotain, mitä Rip oli melko vast'ikään nähnyt, ja otti esiin vauvantukalle tarkoitetun harjan, suki kassalaatikon kaukalo kerrallaan puhtaaksi.

Teillä tuntuu käyvän paljon luottokorttiasiakkaita? hän kysyi aikaisempaa sovittelevampaan sävyyn.

Ei oikeastaan, Rip vastasi, myös pehmeämmin. Kai niitä käy saman verran kuin muuallakin.

Kun teillä käy noita rokkareita, niin ei niin paljon luulisi…

Ei niillä mitään kortteja ole.

Mutta pohjakassan kuittimäärä osoittaa että…

Toimittajilta niitä tulee. Ja kulman kundeilta, ja tavallisilta, pankkivirkailijoilta, kirjanpainajilta ja sellaisilta, tavallisilta, Rip äänsi myötäsukaan.

Ja niiltä rokkareilta?

Keittiössä Aulin liike pysähtyi tiskikehikon ylle ja samassa Rip keksi, että muumiot olivat jutelleet keskenään.

Niillä nyt ei siis todellakaan tule kuin käteistä, Rip vakuutti.

Kannattaa todellakin olla erityisen varovainen vastaanottaessa heikäläisten taholta mitään muuta, erityisesti tällaisessa paikassa.

Olen aivan samaa mieltä.

Tämä tässä, prokuraattori Vikström oikoi kassakoneen pohjalta löytämänsä ryppyisen sulkulistan. On nähdäkseni kolme viikkoa vanha.

Minä tunnen asiakkaani ulkoa, Rip puolustautui ja pehmensi saman tien: Ikävä kyllä. Tunnen niiden lompakon sisällön myös, jokaisen, pennilleen.

Prokuraattori taitteli sulkulistan huolella neljään osaan ennen kuin repi sen suikaleiksi ja pudotti suikaleet roskaämpäriin.

Pankit uusivat sulkulistat joskus peräti kolme kertaa viikossa, eli teillä on noin yhdeksän kappaletta vanha paperi käytössä.

Taitaa se olla noinkin, tai siis oli käytössä. Tulee kai turhan harvoin käytyä pankissa.

Mistä te vaihtorahat sitten saatte?

Asiakkailta. Rip vastasi harmaan lyijykynän tyhjään katseeseen virnistämällä poikamaisesti, joskus se tehosi, ei aina, varsinkaan lyijykyniin. Täällä meillä uidaan pikkuhiluissa, hän selvensi, seteleitä kun nähdään hypätään kattoon riemusta, tietenkin aina vain palkkapäivinä sellaista tapahtuu. Ja myönnettäköön että täällä käy pankkivirkailija, asiakkaana siis, eri pankista tosin kuin meidän oma, mutta se on parempi, kannattaisi vaihtaa pankkia, jos minulta kysytään. Tämä virkailija tuo niitä tullessaan, kolikoita, töiden jälkeen, eikä ota komissiota, Rip painotti.

Prokuraattori Vikström mietti hetken.

Ne pitää ne listat sitten erikseen hakea, eikö totta?

Totta, totta sekin on.

Mitä jos teidän pankkivirkailijaystävänne toisi ne?

Aamen. Loistava idea.

Niin he löysivät toisensa, yhteisen kielen jota pimputtaa. Heidän yhteisestä sävelestään olisi voinut tehdä dueton, urbaanin folkin sulkulistan hankkimisesta. Mutta johtuen toisen nuorekkuudesta ja toisen keski-ikäisyydestä he eivät lähteneet yhteiselle kiertueelle. Prokuraattori Vikström ainoastaan rykäisi, kaivoi taskustaan yskänpastillin ja palautti ravintolapäällikön takaisin numeroiden pariin.

Eikö teille ole opetettu, että nämä tulisi siirtää pankkiin saman tien? hän kysyi melkein ystävällisesti, hivellen sormiensa välissä kuittinippua, nuuhkaisten sormenpäitään, haistaen pankkikorttilomakkeista lähtevän tutun kalkkerin ja kopiokonemusteen hajun. Sillä nämähän ovat aivan rahankaltaista tavaraa.

Mutta huonosti kelpaavat varkaille. Ja pankki ottaa kaksi markkaa jokaisen kuitin laskemisesta.

Se on ikävää, mutta mitä se tähän kuuluu?

Tällä tavalla säästyy.

Millä tavalla? Vikström katseli harmaiden, kuivien sormiensa välissä pitelemäänsä paksuhkoa lomakenippua niin kuin se pitäisi sisällään, jossain sottaisten allekirjoitusten, tahrojen ja kosteusjälkien, tunnisterivien ja numeroiden, erityisesti numeroiden, välissä jonkin salaisuuden.

Rip ajatteli. Ei tarkkaan eikä sanallisesti, hänen päänsä kävi läpi käyttäytymisvaihtoehtoja. Näpäyttääkö takaisin äkisti, purra, vai käyttäytyä kuin, jos näissä kielikuvissa pysytään, koira joka haluaa olla väleissä isäntänsä kanssa jatkossakin mutta jonka olisi nyt välttämätöntä opettaa isännälle miten naapurin ovi avataan.

Meillä käy aina samat asiakkaat, hän aloitti.

Ja ne jotka käyttävät kortteja, osaan luetella ulkoa. Joten kokoilen niitä, tositteita, ja sitten yhdessä, heidän tilipäivänsä aattona, kirjoitetaan asiakkaan kanssa kokonaan uusi lappu, yksi ainoa lappu, johon lasketaan kaikki edelliset synnit yhteen.

Ei niin saa tehdä.

Säästyy kaksi markkaa per lappu.

Tjaah…

Tyypit pitävät tästä käytännöstä kovasti, tällä tavoin heille ei satu vahingossa tilinylityksiä, kaikki ovat tyytyväisiä.

Prokuraattori mietti pitkään, käänsi kylkensä sen merkiksi, katseli pullorivistöjä kuin etsien niistä vastausta vaikka ne sisälsivät pelkästään viinaa, jäi katselemaan maissisiemenpusseja ja niiden taakse rakennettua käyntikorttitaulua, johon oli lisätty myös kutsukortteja, vapaalippuja, korvakoru ja kondomi, keskimmäisenä oli Ripin vaaleanpunaisella huulipunalla, löytötavaraa naisten vessasta, kehystämä terveystarkastaja Silvia Mansikkasillan, lääk.kand, kortti, josta Rip oli raaputtanut sukunimen jälkimmäisen ässän näkymättömiin. Prokuraattori tarkasteli Mansikkaillan käyntikorttia tarkkaan, siltä tuntui, ja hänen olemuksensa pehmeni, joskaan ilme ei muuttunut, ehkä kulmakarvoissa oli havaittavissa pientä vipinää. Vikström hipelöi vasemmassa nimettömässä olevaa sormustaan, ja jos Auli olisi ollut tässä ja nyt ja huomannut saman, he olisivat purskahtaneet nauruun, todennäköisesti ja jälkikäteen, eivät siinä tilanteessa. Prokuraattori Vikström nykäisi terveystarkastajan käyntikortin irti Ripin huolella rakentamasta kollaasista, oli laittamassa korttia puvuntakkinsa rintataskuun, siellä missä oli myös vanha, mustalla kuluneella nahalla päällystetty silmälasikotelo, huomasi Ripin tarkkailevan häntä.

Voinko lainata tätä...?

Ottaa siitä vaan, ei ole meikäläisen vuosikertaa.

Biljardipöydän seuduilta kuului iloinen naurunhelähdys, pöytää nukkaharjalla pyyhkivä Auli katsoi silmät säteillen ravintolapäällikköään, sillä katseidenvaihdolla heidän aikaisemmat naljailunsa olivat poispyyhkäistyjä ja unohdettuja.